Helsingin Sanomat uutisoi tänään Suomen mahdollisesta osallistumisesta Islannin ilmatilan valvontaan yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. Hiljaisuudessa valmisteltu asia oli tänään esillä hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa eli UTVA:ssa, joka päätti käynnistää asiasta selvityksen. UTVA:n kokouksessa oli mukana myös tasavallan presidentti.

Pohjoismainen yhteistyö on hyvästä. Ilmeisesti kaikki Suomen puolueet kannattavat sitä, mukaan lukien Perussuomalaiset. Nähtävästi hallitus haluaa vauhdittaa pohjoismaista puolustusalan yhteistyötä toden teolla tällä Islannin ilmatilan valvontaoperaatiolla, joka ainakin äkkiseltään herättää useita kysymyksiä. Annoin Yleisradion TV-uutisille asiasta haastattelun ja olin varauksellinen. Ohessa perusteitani “duubioille”.

Ensinnäkin kustannukset. Puolustusvoimat on tunnetusti tällä hetkellä erittäin ahtaassa taloudellisessa raossa. Kansainvälisen kriisinhallinnan momentiltakaan ei varoja voi irrottaa Islannin ilmatilan valvontaan. Maa kun ei ole kriisikohde, vaikka taloudessa ongelmia on ollutkin. Menisivätkö varat oman maan puolustamisesta eli puolustusvoimien (ilmavoimien) toimintamenoista? Siltä valitettavasti näyttää.

Lentotunteja piloteillemme tulisi, mutta ne kustannukset – eikä pidä unohtaa maahenkilökunnan tarvetta! Pohjoismailla on erilaiset hävittäjätyypit käytössään. Nato-yhteensopivuutta löytyy, etenkin Suomesta, mutta koneet ovat erilaisia. Hornetista Gripeniin ja siltä väliltä. Helsingin Sanomien mukaan Suomi olisi mukana operaatiossa neljällä hävittäjällä kolme viikkoa vuodessa. Koneet olisivat pois kotimaan tehtävistä.

Toiseksi logiikka. Miksi osallistuisimme Islannin ilmavalvontaan, kun sanoimme ei Baltian ilmavalvonnalle? Ja mikä on operaation laillinen perusta? Kyse ei ole kriisinhallinnasta. Suomi ei ole Nato-maa (Ruotsi varmaankin vetoaa solidaarisuusjulistukseensa tässä yhteydessä). Islanti puolestaan on Nato- muttei EU-maa.

Kolmanneksi kesto. Hallitus ilmeisesti kaavailee lyhytaikaista operaatiota. Mutta käytännössä tämänkaltaisesta operaatiosta on vaikea irtautua, kun siihen kerran on sitoutunut – vertailukohteena vaikka Baltian ilmavalvonta. Ja lopulta mitä konkreettista hyötyä Islannille saati sitten pohjoismaiselle puolustusyhteistyölle olisi lyhytkestoisesta hankkeesta?

Eli hankkeessa on vielä toistaiseksi runsaasti avoimia kysymyksiä, joihin eduskunnan on saatava vastauksia. Vankkoja sotilaallisia perusteita osallistumiselle on ainakin näillä tiedoin vaikea hankkeessa nähdä. Ensi keskiviikkona kuulemme puolustusvaliokunnassa ulkoministeri Tuomiojaa, ehkä tämä vyyhti lähtee siitä purkautumaan.

Asevelvollinen kuuluu varusmiespalveluksen suorittamisen jälkeen reserviin. Sodan ajan joukot muodostetaan pääosin reserviläisistä. Niiden valmiutta, suorituskykyä ja reserviläisen omia henkilökohtaisia sotilaallisia tietoja sekä taitoja ylläpidetään pääasiassa kertausharjoitusten avulla. Reservin kertausharjoituksilla on myös merkitystä korkealla olevan maanpuolustustahdon ylläpitämisessä.

Viime vuonna kertausharjoituksiin osallistui 27 061 reserviläistä. Kuluvana ja kahtena seuraavana vuotena Puolustusvoimat suunnittelee kutsuvansa kertausharjoituksiin vain noin 2 000 reserviläistä. Pudotus on huima, ja kahden tuhannen lukema historiallisen alhainen.

Kertausharjoitukset kohdennetaan lähivuosina lähinnä johtajiin. Kun miehistöä ei harjoiteta, on vaarana että syntyy huonosti koulutettuja ja motivoituneita sodan ajan joukkoja.

Kertausharjoitusten määrää vähennetään säästösyistä. Vähentäminen ei kuitenkaan tuota ratkaisevia säästöjä. Kertausharjoituksista syntyneet kulut ovat aikaisempina vuosina olleet keskimäärin vain noin 20 miljoonaa eli alle prosentti puolustusbudjetista. Saavutettavat säästöt eivät ole missään suhteessa kertausharjoitusten alasajon aiheuttamiin haittoihin.

Puolustusvoimiin kohdistuvat rajut säästöpaineet heikentävät maanpuolustuksemme tasoa. Nyt onkin tärkeää huolehtia niistä toimenpiteistä, joilla puolustuskykyämme saadaan ylläpidettyä mahdollisimman kustannustehokkaasti.

Kertausharjoitukset muodostavat olennaisen osan Puolustusvoimien rauhanaikaisesta koulutusjärjestelmästä. Ne ovat verraten edullinen tapa vahvistaa puolustuskykyä.

Ilman kertausharjoituksia ei yleiseen asevelvollisuuteen ja koko maan puolustamiseen perustuva puolustusratkaisumme ole uskottava. Kun vähemmän harjoitellaan, osaamistaso laskee. Ilman kertausharjoituksia yleinen asevelvollisuusjärjestelmä dementoituu.

Näillä näkymin vuodesta 2015 lähtien kertausharjoitukset palautettaisiin tasolle, jonka pitäisi taata reserviläisten laadukas valmius- ja suorituskykyvaatimusten mukainen koulutus. Puolustusvoimauudistuksen yhteydessä kolmanneksella pieneneviin sodan ajan joukkoihin suhteutettuna kertausharjoitettavien lukumäärä olisi noin 18 000.

Kertausharjoitusten määrän lisääminen laihojen vuosien jälkeen vähintään mainitulle tasolle on välttämätöntä Puolustusvoimien uskottavan suorituskyvyn ylläpitämisen kannalta. Nähtäväksi jää, miten asetettu tavoite toteutuu.

Puolustusvoimien lähitulevaisuuden rahoituskehykset ovat erittäin ahtaat. Kyse on niukkuuden jakamisesta. Siksi asiat pitää osata asettaa tärkeysjärjestykseen. Se mistä leikataan, on poliittinen arvovalinta.

Julkaistu 9.5.2012 Reserviläinen-lehden nettikolumnina.

Hallitus esittää asevelvollisuuslakia muutettavaksi siten, että varusmiespalvelusta lyhennetään 15 vuorokaudella kaikista palvelusajoista. Asiasta käytiin tänään eduskunnassa lähetekeskustelu. Puolustusvaliokunta jatkaa asian puimista. Totesin omassa puheenvuorossani, että Siilasmaan työryhmän taannoisesta mietinnöstä kumpuava esitys on kannatettavissa, jos varusmieskoulutusta tiivistetään. Samassa yhteydessä myös varusmiesten lomapäivien määrää on syytä tarkastella.

Hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että lyhennyksellä on vain vähäisiä vaikutuksia varusmiesten koulutustasoon ja joukkojen suorituskykyyn. Tätä pidempi palvelusajan lyhennys onkin sula mahdottomuus. Taistelijan perustaidot opitaan verraten nopeasti, mutta taistelijoiden pitää osata toimia kokonaisuutena. Se vie aikaa.

Esitystä on perusteltu sen positiivisilla vaikutuksilla kantahenkilökunnan työmäärään varusmiesten saapumiserien välillä. Lakimuutoksen myötä kouluttajien työ- ja loma-ajat voitaisiin järjestää tarkoituksenmukaisemmin, kun kesä-heinäkuun ja joulu-tammikuun vaihteessa palveluksessa olisi vähemmän varusmiehiä kuin nykyisin.

Toisaalta nykytilannetta ei ole saamieni tietojen mukaan koettu mitenkään erityisen ongelmalliseksi perusyksiköissä. Eiköhän tässäkin hallituksen esityksen perustelussa ole enemmänkin kyse välttämättömyyden vääntämisestä hyveeksi – säästöjähän tällä esityksellä haetaan.

Valtiolle koituva säästö varusmiespalveluksen lyhentämisestä olisi vuositasolla arviolta kuusi ja puoli miljoonaa euroa. Jos hallituksella olisi rohkeutta, se kohdistaisi osan syntyvistä säästöistä varusmiesten kotiuttamisrahan palauttamiseen.

Monelle nuorelle tulee varusmiespalveluksen jälkeen ajankohtaiseksi muutto omaan asuntoon ja työ- tai opiskelupaikan hankkiminen. Kotiuttamisrahan palauttamisella säästettäisiin myös kuntien rahoja, kun varusmiespalveluksensa päättäneitä ei samassa määrin enää ajautuisi toimeentulotuen pariin.

Lisäksi varusmiesten kotiuttamisraha olisi valtiovallalta tunnustus kansalaisvelvollisuutensa ryhdikkäästi suorittaneille nuorille miehille ja vapaaehtoisille naisille. Kotiuttamisraha tukisi osaltaan yleisen asevelvollisuuden säilyttämistä, koska sillä olisi palvelusmotivaatiota parantava vaikutus – esimerkiksi palveluksen keskeyttämiset mahdollisesti vähenisivät.

Kotiuttamisrahan palauttaminen loisi osaltaan toivoa keskellä puolustusvoimien säästökurimusta.

Muun muassa Suomen Sotilas -lehti 2/2012 on uutisoinut, että puolustusvoimauudistus kohtelee irtisanottavien sotilasammattiryhmien osalta erityisen huonosti aliupseereita. Kun tilaisuus tarkistaa asia eilen eduskunnan suullisella kyselytunnilla tarjoutui, kysyin ministeri Stefan Wallinilta seuraavaa:

“Puolustusvoimien henkilökuntaa irtisanotaan käsittämätön määrä. Irtisanottavista arviolta 500 on sotilaita. Kysyisin ministeri Wallinilta, miten tältä osin irtisanominen kohdennetaan. Nimittäin ennakkotietojen mukaan vaarana on, että leikkuri kohdistuu ennen muuta aliupseereihin, joita nimenomaan tarvitaan enemmän nyt ja tulevaisuudessa. Ovatko kadettiupseerit, puhumattakaan yleisesikuntakoulutuksen saaneista upseereista ikään kuin paremmin suojassa irtisanomisilta puolustusvoimauudistuksen yhteydessä kuin aliupseerit?”

Vaan ministerin vastauksesta en tullut hullua hurskaammaksi:

“Tämä tarkempi tapa, millä tavalla tämä säästötoimenpide jakautuu nimenomaan henkilöstön sisällä ja eri virkakategorioitten välillä, on vielä valmistelussa, mutta alusta asti on tehty selväksi, että mahdolliset irtisanomiset tulevat koskemaan kaikkia henkilöstöryhmiä, ja kun puhutaan kantahenkilökuntaan kuuluvista henkilöistä, upseereista, niin pidän selvänä myöskin sitä, että ylimpienkin virkojen lukumäärä tulee laskemaan samassa suhteessa kuin muutkin vaikkapa upseerivirat laskevat.”

Nykyaikainen armeija tarvitsee enemmän erikoisosaajia ja vähemmän, mutta parempia johtajia. Virallisista puheista huolimatta Puolustusvoimat näyttää käytännössä kulkevan tässä suhteessa väärään suuntaan, mikä on erikoista, kun ottaa huomioon sen, että samaan aikaan sodan ajan joukkojen määrää supistetaan.

Eilen eduskunnan täysistunnossa virisi hieman yllättäen vilkas keskustelu turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selontekotyöstä. Ohessa linkki pöytäkirjaan.

Perussuomalaisia maaniteltiin takaisin selontekoa seuraavaan parlamentaariseen kontaktiryhmään, johon totesin sen olevan mahdollista, jos “kontaktiryhmän mandaatti muuttuu eli se ei ole enää pelkkä keskustelukerho vaan aito vaikutuskanava selontekotyössä ja jos puolustusministeri Wallin vaihtuu, sillä perussuomalaisilla ei ole luottamusta häneen.”

Jos luottamusta ei ole, sitä ei yksinkertaisesti ole. Oikeuskanslerin tuore päätös ei tätä luottamuspulaa ainakaan ole kaventanut.

Olen suhtautunut kriittisesti suomalaisten kriisinhallintajoukkojen osallistumiseen Afganistanin Nato-johtoiseen ISAF-operaatioon. YK-mandaatilla toimivassa operaatiossa Suomi on ollut mukana jo vuosikymmenen verran. Olen ottanut aiheeseen viimeksi kantaa kuukausi sitten eduskunnassa.

Kun minulle viime viikolla tarjoutui eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa mahdollisuus osallistua Afganistanin matkalle, tartuin tilaisuuteen. Kyseessä oli eduskunnan puhemiehen Eero Heinäluoman vetämä matka, jolle osallistuivat myös ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Timo Soini ja valiokunnan jäsen Katri Komi. Turvallisuussyistä matkasta ei etukäteen julkisuudessa kerrottu, mutta eilen mediassa oli jo uutinen aiheesta. Eduskunnan sivuilta löytyy tiedote. Palasimme Suomeen tänään aamuyöllä.

Paikan päällä saimme tutustua suomalaisten kriisinhallintajoukkojen tukikohtaan Mazar-e-Shariffissa ja pääkaupungissa Kabulissa tapasimme merkkihenkilöitä aina presidentti Hamid Karzaita myöten. Suurlähettiläämme Pauli Järvenpää oli laatinut erinomaisen ohjelman parlamentaariselle delegaatiollemme.

Suomalaiset sotilaat tuntuivat arvostavan sitä, että olimme tulleet paikan päälle. Se tuntui hyvältä. Nimittäin periaate on pidettävä kirkkaana mielessä: kun päätös suomalaisten sotilaiden lähettämisestä kriisinhallintatehtäviin minne tahansa on demokraattisessa prosessissa tehty, on päätöstä kunnioitettava. Se tarkoittaa sitä, että omia joukkoja on tuettava. Aina.

On tärkeää osata erottaa jonkin kriisinhallintaoperaation mielekkyydestä käyty väliin reipaskin poliittinen keskustelu sen jälkeisestä suomalaisten kriisinhallintajoukkojen tukemisesta.

Mazar-e-Shariffissa puhemiesvaltuuskunnalla oli mahdollisuus keskustella suomalaisten rauhanturvaajien kanssa. Kuva: SKJA / Puolustusvoimat.

Matka toisaalta avarsi ja toisaalta vahvisti käsityksiäni Afganistanin operaatiosta ja sen mahdollisesta jatkosta vuoden 2014 jälkeen. Parhaillaan maassa on käynnissä transitio eli turvallisuusvastuun asteittainen siirto ISAF-joukoilta afgaaniviranomaisille.

Turvallisuustilanne on Afganistanissa edelleen kaikkea muuta kuin tyydyttävällä tasolla. Transitio rakentuu osin pilvilinnojen varaan, mutta onko meillä muuta mahdollisuutta?

Kansallisena veteraanipäivänä 27.4.2012 laskimme tukikohdassa seppeleen sodissa ja rauhanturvaoperaatioissa kaatuneiden muistoksi. Vasemmalta Niinistö, Komi, Heinäluoma ja Soini. Kuva: SKJA / Puolustusvoimat.

KIRJALLINEN KYSYMYS

Elias Lönnrotin synnyinkodin Paikkarin torpan tulevaisuus

Eduskunnan puhemiehelle

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen johdolla opetus- ja kulttuuriministeriö on leikannut Museoviraston määrärahoista kuluvalta vuodelta kolme miljoonaa euroa. Leikkausten johdosta Kotkaniemi, Kuusiston kartano, Paikkarin torppa, Pukkilan kartano ja Yli-Lauroselan talomuseo suljetaan. Osa museoista pystyy kuitenkin avaamaan ovensa ensi kesäksi kunnallisen rahoituksen turvin.

Museoviraston tehtävänä on toimia kulttuuriperinnön asiantuntijana, palvelujen tuottajana, toimialansa kehittäjänä ja viranomaisena. Museovirasto vastaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaan ympäristön ja rakennusperinnön sekä kulttuuriomaisuuden suojelusta. Se myös kartuttaa ja esittelee kulttuurihistoriallista kansalliskokoelmaa, tutkii aineellista kulttuuriperintöä sekä tukee ja kehittää museoalaa valtakunnallisesti.

Elias Lönnrot (1802–1884) tunnetaan parhaiten suomalaisen kansanrunouden kerääjänä ja kansalliseepoksemme Kalevalan ja sen sisarteoksen Kantelettaren kokoajana. Vähemmän tunnettua on hänen ansiokas työnsä sanakirjojen toimittajana sekä ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden Mehiläisen kustantajana ja toimittajana. Lönnrotia pidetään suomen kirjakielen toisena isänä Mikael Agricolan jälkeen.

Lönnrotin synnyinkoti Paikkarin torppa Sammatissa Länsi-Uudellamaalla kuuluu Museoviraston suljettuna pidettävien museoiden listalle. Tulevana kesänä Lohjan kaupunki on luvannut vastata sen supistetusta aukiolosta. Kiinteistöjen ja kokoelmien ylläpito säilyy edelleen Museovirastolla.

Paikkarin torpan esineistö on pääosin alkuperäistä. Esillä on muun muassa Elias Lönnrotin kehto, kirjoitusteline ja kantele. Paikkarin torppa on Suomen vanhimpia museoita. Senaatti päätti ottaa sen haltuunsa vuonna 1889.

Elias Lönnrot oli ja on suomalainen suurmies, itse asiassa suurmiehistä suomalaisin. Lönnrotilla oli merkittävä osuus kansallisen itsetunnon lujittajana Suomessa. Kiistatonta on, että Lönnrotin synnyinkoti, Paikkarin torppa, on kulttuurihistoriallisesti korvaamaton eikä sen ylläpitoa voida sälyttää yhden kunnan harteille, jolla ei voida olettaa olevan tarvittavaa tietotaitoa itse torpan ja sen esineiden säilyttämisestä. Kyseessä on suorastaan kansallinen skandaali, varsinkin kun Paikkarin torpasta säästyvä summa on ainoastaan 30 000 euroa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mitä hallitus aikoo tehdä, että suomalaisen suurmiehen, Kalevalan kokoajan ja kirjakielemme kehittäjän Elias Lönnrotin synnyinkodin, Paikkarin torpan, ylläpito turvataan tulevaisuudessa Museoviraston toimesta?

Helsingissä 24 päivänä huhtikuuta 2012

Jussi Niinistö /ps