100 vuotta aktiivista puolustuspolitiikkaa

Puolustusministeriö viettää vuosipäiväänsä 14.6. juhlistaen samalla 100- vuotista historiaansa. Vaikka ministeriön perustehtävä – toimintaedellytysten luominen puolustusvoimille ja sotilaalliselle maanpuolustukselle – on säilynyt läpi kiitävän vuosisadan, ovat puolustuspolitiikan sisältö ja painotukset vaihdelleet merkittävästi.

Ennen talvisotaa ministeriön toiminta painottui sotilaallisen maanpuolustuksen luomiseen. Vapaussodan jälkeen oli luotava puolustusjärjestelmä, joka mahdollisti valtakunnan puolustamisen. Olihan itänaapuriin syntynyt aatteellisesti aggressiivinen suurvalta – Neuvostoliitto – joka 1920-luvun alussa Suomen sotilaspoliittista asemaa pohtineen puolustusrevisionin mukaan muodosti ainoan konkreettisen uhan puolueetonta Suomea vastaan.

Laajan, mutta vähäväkisen maan puolustusratkaisun perustaksi valittiin yleinen asevelvollisuus. Tämä ratkaisu on osoittautunut aikaa kestäväksi. Vaikka merkittävä osa miespuolisesta väestöstä jäi pääosin säästösyistä kouluttamatta ennen talvisotaa, oli valtiojohdolla käytössään sodan kynnyksellä yli 300 000 koulutettua miestä, joista yli puolet oli kertausharjoitettu. Tämä voiman perustamisen mahdollisti alueellinen liikekannallepanojärjestelmä, joka oli astunut voimaan vuonna 1934.

Sodan ajan puolustusvoimien toimintakyvyn kannalta oli keskeistä varustaa ne riittävällä, Suomen erityisolosuhteisiin soveltuvalla sotavarustuksella. Tässä tehtävässä ei täysin onnistuttu. 1920- ja 30-luvuilla laadittiin lukuisia materiaaliohjelmia, jotka kaikki jäivät jossain määrin toteutumatta. Määrärahat myöntävää eduskuntaa ei aina onnistuttu vakuuttamaan ohjelmien tarkoituksenmukaisuudesta. Osin salaamissyistä asioita esiteltiin eduskunnalle pieninä kokonaisuuksina, jolloin kokonaiskuvan hahmottaminen oli vaikeaa.

Valtiontalouden heikon tilanteen johdosta 1930-luvulla esiteltiin ohjelmia, joita oli jo sisäisin toimin supistettu, jotta niihin saataisiin rahoitus. Niin ikään puolustusvoimien sodan ajan vahvuus nousi 1930-luvun alussa lähes 100 000 miehellä. Tämä tarkoitti sodan ajan määrävahvuuksien uusimista ja yhä kasvavaa materiaalitarvetta. Kun samanaikaisesti sotateknologia kehittyi, erityisesti ilma-ase, ja 30-luvun taloudellinen lama heikensi valtiontalouden kantokykyä, oli maatalousvaltaisella Suomella ratkaistavanaan ongelma, joka oli jälkiviisauden lasienkin läpi tarkasteltuna vaikea ratkaista. Malli Cajander syntyi pitkän aikavälin kuluessa ja oli monen tekijän summa.

Vaikka talvisotaan jouduttiin lähtemään puutteellisesti varustetuilla puolustusvoimilla, oli kahden ensi vuosikymmenen aikana luotu järjestelmä, joka mahdollisti torjuntavoiton – talvisodan ihmeen. Hinta oli kova, mutta itsenäisyys säilyi.

Moskovan rauhaa seurasi ajanjakso, jolloin yhtäältä Suomen sotilaspoliittinen asema muuttui ratkaisevasti ja toisaalta puolustusvoimien toimintakykyä parannettiin merkittävästi. Suomen sotilaspoliittisen aseman muutosta on tulkittu usealla tavalla ja useasta lähtökohdasta. Turvallinen tulkinta lienee, että Suomen vaihtoehdot olivat vähissä. Saksan sotilaallinen asema Euroopassa oli luja ja toisaalta Suomen pyrkimykset sotilaspoliittisen asemansa vahvistamiseen – muun muassa puolustusliitto Ruotsin kanssa – kaatuivat Neuvostoliiton vastustukseen. Lopputuloksena Suomi aloitti jatkosodan Saksan rinnalla kesäkuussa 1941.

Jatkosodan puolustusministeriön tehtävät painottuivat sotatalouden johtamiseen. Sotilaalliset päätökset tehtiin ylipäällikkö Mannerheimin päämajassa. Sotatalouden johtaminen oli mittava tehtävä, sillä sotatarviketeollisuudessa työskenteli 90 000–140 000 miestä ja naista. Puolustusmenot nousivat suurimmillaan lähes 65 prosenttiin valtion menoista, kun ne nykyään ovat vähän yli 5 prosenttia. Kotirintaman ja sotatalouden ponnistelut mahdollistivat materiaalisen perustan kesän 1944 torjuntataisteluille, joiden seurauksena Suomen sotilaspoliittinen asema muuttui jälleen ratkaisevasti – lähes viideksi vuosikymmeneksi.

Välirauhansopimus, vuonna 1947 solmittu Pariisin rauhansopimus ja ennen kaikkea seuraavana vuonna Neuvostoliiton kanssa solmittu Ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimus muodostivat sopimuskokonaisuuden, jotka ankkuroivat Suomen idän ja lännen väliin. Puolustuspoliittinen liikkumavara jäi varsin rajoitetuksi. Puolustuspolitiikka ja maanpuolustus olivat täysin alisteista ulkopolitiikalle, jota tasavallan presidentti johti perustuslain suomin valtaoikeuksin. Maanpuolustus tulikin olemaan osa 60-luvun alussa määriteltyä turvallisuuspolitiikkaa, jota toteutettiin ulkopolitiikka edellä.

Sotilaallisen maanpuolustuksen toimintaedellytysten luominen osoittautui vaikeaksi. Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus edellytti Suomen puolustavan aluettaan kaikin käytössä olevin voimin ”Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta”. Toisaalta Britannian vaatimuksesta Pariisin rauhansopimukseen kirjatut rajoitukset vaikeuttivat puolustusvoimien kehittämistä.

Suomalaisen puolustuspolitiikan tavoitteeksi asetettiin luoda riittävän uskottava valvonta- ja torjuntakyky, jotta Suomi voisi säilyä suurvaltojen välisen sotilaallisen konfliktin ulkopuolella. Niin ikään riittävällä puolustuskyvyllä haluttiin varmistaa se, että Neuvostoliiton apua ei tarvittaisi mahdollisessa kriisitilanteessa.

Ulkoisia rajoitteitakin enemmän puolustuksen kehittämisen tiellä olivat taloudellinen ja poliittinen turbulenssi, jotka jatkuivat 1970-luvulle saakka. Käytännössä kaikki pitkäkestoiset materiaaliohjelmat kaatuivat tuolloin poliittisiin tai taloudellisiin ongelmiin. Puolustuksen jatkuvuus ja uskottavuus olivat vaikeuksissa, vaikka asevelvollisuus tuotti koko ajan lisää miehiä reserviin.

Jatkuvuus ja poliittinen sitoutuminen olivatkin keskeisiä syitä vuonna 1971– 1981 toimineiden kolmen parlamentaarisen puolustuskomitean perustamiseen. Komiteat määrittivät Suomen puolustuspoliittista asemaa – luonnollisesti YYA-sopimuksen reunaehtojen piirissä – ja antoivat suosituksia puolustusvoimien resurssien kehittämiselle. Ensimmäinen ja toinen komitea painottivat alueellisen koskemattomuuden valvontaa ja turvaamista edistäviä materiaalihankkeita. Kolmannen komitean mietintö käynnisti maavoimien vuosikymmenen, jolloin kehityksen keskiössä oli maavoimien uudistaminen, erityisesti suojajoukkojen kehittäminen taistelunkuvaa vastaaviksi.

Suomen puolustuspoliittinen asema muuttui jälleen kylmän sodan päättyessä. 1990-luvun alku oli murroskautta, jolloin epävarmuustekijöitä oli runsaasti, muun muassa Jeltsinin johtaman Venäjän tulevaisuus ja Jugoslavian hajoamissodat. Vuonna 1995 laaditussa valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kylmän sodan päättymisen arvioitiin kuitenkin kokonaisuutena kohentaneen Suomen turvallisuusasemaa. Tähän osasyynä oli myös se, että Suomi oli liittynyt Euroopan Unionin jäseneksi saman vuoden alusta. Vuosikymmenen alku linjasi myös puolustuksen tulevaisuutta pitkälle. Huolimatta taloudellista lamasta Suomi hankki Hornet-torjuntahävittäjät Yhdysvalloista ja täydensi kesken jääneitä maavoimien hankkeita Itä-Saksan edesmenneiden asevoimien varikoista kaikkiaan seitsemän sopimusta sisältävällä hankintakokonaisuudella.

Turvallisuusympäristön vakiintuminen ja erityisesti Venäjän sotilaallisen voiman heikentyminen olivat syitä siihen, että vuonna 1997 laaditussa ulko-ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa linjattiin puolustusvoimien sodan ajan vahvuuden laskeminen 100 000 miehellä. Keskeiseksi uhkamalliksi oli noussut strateginen isku, joka saattoi laajentua laajamittaiseksi hyökkäykseksi. Selonteko aloitti myös rauhanajan varuskuntaverkon supistamisen, joka jatkui kuluvaan vaalikauteen saakka.

Selontekomenettely vakiintui siten, että hallitus jätti eduskunnalle turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon noin neljän vuoden välein. Niissä yhtäältä näkyi optimismi Venäjän tilanteen kehittymisestä ja toisaalta kansainvälisten painostusten siirtyminen terrorismin vastaiseen sotaan vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Niin ikään kokonaisturvallisuuden painoarvo kasvoi sotilaallisen uhkan näennäisesti vähentyessä. Vuoden 2004 selonteossa linjattiin puolustusvoimien sodan ajan vahvuuden vähentäminen 350 000 sotilaaseen sekä päätettiin luopua jalkaväkimiinoista vuoteen 2016 mennessä.

Vuonna 2008 käydyllä Georgian sodalla ei ollut vaikutusta Suomen puolustuspolitiikkaan, vaan vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon keskiössä olivat säästöt ja puolustusvoimien supistaminen. Maanpuolustuksen menoja leikattiin, puolustusvoimien sodan ajan kokoonpanoa supistettiin 350 000 sotilaasta 230 000 sotilaaseen ja puolustusvoimien henkilökuntaa supistettiin 2 000 henkilöllä.

Vuonna 2017 julkaistiin ensimmäinen valtioneuvoston puolustusselonteko. Sen lähtökohtana oli turvallisuusympäristön muutos ja sen edellyttämät toimenpiteet. Krimin miehitys, sotatoimet Itä-Ukrainassa ja tiivistynyt harjoitustoiminta ulottivat sotilaalliset jännitteet myös Itämeren alueelle. Tämän johdosta puolustusvoimien sodan ajan vahvuus nostettiin 280 000 sotilaaseen. Valmiuden ylläpitoon ja kehittämiseen kohdennettiin lisävaroja. Niin ikään materiaalihankintavaroja kasvatetaan asteittain vuonna 2014 mietintönsä jättäneen parlamentaarisen selvitysryhmän mietinnön mukaisesti.

Selonteko painottaa myös kansainvälisen puolustusyhteistyötä, joka on kylmän sodan päättymisen jälkeen kehittynyt ensin hitaammin, mutta nyt yhä ripeämmin kansallista puolustusta tukevaksi elementiksi. Viimeisimpänä esimerkkinä olkoon Suomen, Yhdysvaltojen ja Ruotsin toukokuussa allekirjoittama aiesopimus. Harjoittelu ja sotilaallinen yhteensopivuus mahdollistavat viime vuonna puolustusvoimille määritetyn uuden tehtävän – sotilaallisen avun antaminen ja vastaanottaminen – toteuttamisen.

Puolustuksen kehittäminen, jos mikä, on pitkäjänteistä työtä. Puolustuspolitiikan tärkein tehtävä on edelleen luoda edellytyksiä puolustusvoimille ja sotilaalliselle maanpuolustukselle. On rohjettava tehdä päätöksiä, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen, sillä puolustusvoimien iskukykyä ei rakenneta yhdessä, eikä kahdessa vaalikaudessa. Tästä esimerkkinä ovat käynnissä olevat strategiset hankkeet, joilla korvataan merivoimien aluskalustoa ja Hornet-hävittäjät tulevan vuosikymmenen aikana.

Vastuullisen ja pitkäjänteisyyttä edellyttävän puolustuspolitiikan tavoitteena ei voi olla poliittiset irtopisteet, vaan Suomen ja sen kansalaisten turvallisuus.

Kirjoitus on julkaistu Kylkirauta-lehdessä 6/2018

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *