Aihearkisto: Blogimerkintä

Lenininpuisto pitää nimensä

Jätin viime vuoden lokakuussa yhdessä Sampo Terhon kanssa Helsingin kaupunginvaltuustossa aloitteen Alppilassa sijaitsevan Lenininpuiston nimen muuttamiseksi. Aloitteessamme esitimme, että puiston nimi muutettaisiin Suomen 100-vuotisjuhlan hengessä Ukko-Pekan puistoksi entisen presidenttimme Pehr Evind Svinhufvudin mukaan.

Aloitteen jättämistä seuranneen prosessin aikana kävi kuitenkin ilmi, että päättävien elinten enemmistön mielestä Ukko-Pekka Svinhufvudille on jo nimetty riittävästi paikkoja Helsingissä, ja että enemmistö haluaa säilyttää heille enemmän tai vähemmän rakkaan Lenin-sedän nimen Lenininpuiston muodossa.

Demokratiassa mennään enemmistön ehdoilla ja politiikka on mahdollisen taidetta. Siispä kaupunginvaltuuston äänestäessä asiasta 16.5.2018 Sininen valtuustoryhmä ehdotti kompromissia: säilytetään Leninin nimi kaikin mokomin Helsingin nimistössä, mutta muutetaan Lenininpuiston nimi Leninin uhrien muistopuistoksi. Se kunnioittaisi näkyvällä tavalla niitä lukemattomia ihmisiä, niin suomalaisia, venäläisiä kuin muidenkin kansallisuuksien edustajia, jotka jauhautuivat Leninin luoman kommunistisen hirmuhallinnon rattaissa.

Valtuuston enemmistö ei valitettavasti ollut muutoksen kannalla. Esitykseni asian palauttamisesta valmisteluun siten, että Lenininpuisto nimetään Leninin uhrien muistopuistoksi, kaatui äänestyksessä. Lopputuloksesta huolimatta valtuustossa käytiin aiheen tiimoilta vilkas keskustelu.

Aloitteen käsittelyhistoria on luettavissa Helsingin kaupunginvaltuuston sivuilta.

Aiheesta uutisoi Helsingin Sanomat.

Vapaussodan muisto ei katoa

Osallistuin 16.5.2018 Vapaussodan perinneliiton järjestämiin vapaussodan 100-vuotisjuhlallisuuksiin. Laskin seppeleen vapaussoturien hautamuistomerkille Helsingin Vanhan kirkon kirkkopuistossa ja pidin Finlandia-talon pääjuhlassa puheen, jossa käsittelin vapaussodan syitä ja seurauksia sekä sodan valtiollista merkitystä.

Sata vuotta sitten Helsingin kadut täyttyivät juhlijoista. Vakavasti astuvien sarkapukuisten sotilaiden rivit kulkivat katsojien ohitse loputtomana jonona, joka ilman minkäänlaista ulkoista koreutta näytti läpileikkauksen maan omasta, maasta polkaistusta armeijasta. Senaatin eli hallituksen joukot olivat voittaneet sodan – sodan, joka synnytti Suomen Puolustusvoimat.

Tuo päivä voisi olla itsenäisyyspäivä, itsenäisyysjulistuksen päivän sijaan. Nimittäin 6. joulukuuta 1917 Suomi ei ollut vapaa maa, eikä maassa ollut järjestystä. Vasta 16. toukokuuta 1918 miehittäjä oli karkotettu ja kapina kukistettu.

Kullakin sukupolvella tuntuu olevan tarve kirjoittaa vapaussodan historia uudelleen ja kullakin sukupolvella – ajan hengestä riippuen – on oma tulkintansa vuoden 1918 sodasta. Tällä hetkellä tulkintojen keskiössä tuntuu olevan terrori. Sodan tapahtumia lähestytään paljolti väkivaltaisuuksien kohteeksi joutuneen yksilön kokemuksien kannalta.

Tapahtumat näyttäytyvät nykyihmiselle käsittämättöminä raakuuksina ja sodan valtiollinen merkitys jää toissijaiseksi. Niin ikään historian lainalaisuus – syy ja seuraus – jää taka-alalle.

Suomalaiset eivät taistelleet toisiaan vastaan ilman kansan valitsemaa eduskuntaa ja sen valitsemaa hallitusta vastaan aloitettua kapinaa. Samoin valkoinen terrori oli reaktio punaiselle terrorille. Osavastuun sodasta kantoi Leninin johtamat bolševikit, jotka yllyttivät suomalaisia vallankumoukseen. Lenin tuki asein ja sotilain Suomen punakaarteja. Vallankumous perustui räikeään propagandaan. Aikakauden informaatiosodankäyntiä käytiin etenkin lehdistössä levitettyinä villeinä huhuina. Väritetyt mielikuvat ja naiivit käsitykset johtivat vallankumoukseen. Kolkoimman kohtalon lopulta saivatkin Neuvosto-Venäjälle paenneet punaiset, joille valhe paljastui viimeistään Stalinin teloituskuopilla.

Kansakunta rakentuu paljolti kokemuksen ja tunteen varaan. Vaikeatkin muistot rakentavat kansakokonaisuutta. Satavuotiaan valtiomme kivikkoinen tie jatkui talvi- ja jatkosodissa, mutta yhtenäisenä kansakuntana.

Vuoden 1918 tärkein perintö on itsenäisyyden, kansanvallan ja oikeusvaltion säilyminen. Kansallisen eheyden rakentaminen jatkui sodan jälkeen demokratian keinoin kunnissa ja valtiollisella tasolla. Meidän on tänäkin päivänä kannettava huolta demokratian toimivuudesta ja kansanvaltaisten menettelytapojen arvostuksen ja kunnioituksen säilymisestä.

Sata vuotta leijonalipun nostosta Suomenlinnassa

Kolminkertainen eläköön-huuto itsenäiselle Suomelle! Kuva: Merivoimat

Suomenlinnan peruskivi laskettiin 12.5.1748. Tasan 170 vuotta myöhemmin, 12.5.1918 suoritettiin senaatin eli maan hallituksen läsnäollessa itsenäisen Suomen historian ensimmäinen juhlallinen lipunnosto Kustaanmiekan Patterinmäellä. Kaksi päivää aiemmin perustettu Viaporin linnoitustykistö ampui tuona päivänä ensimmäisenä tehtävänään juhlallisessa lipunnostossa 21 kunnialaukausta Suomen silloiselle leijonalipulle.

Esitin 12.5.2018 itsenäisen Suomen ensimmäisen juhlallisen lipunnoston 100-vuotisjuhlallisuuksissa Suomenlinnassa valtioneuvoston tervehdyksen, joka kuului seuraavasti:

Arvoisat läsnäolijat

Ihmismieliin vaikuttavat vahvimmin symbolit eli vertauskuvat. Ne vaikuttavat välittömämmin ja ne vaikuttavat voimakkaammin kuin sanottu saati kirjoitettu sana.

Suomen lippu on valtiollisen vapautemme ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme tärkein vertauskuva. Se liittyy monin säikein kansamme historian onnen- ja kohtalonhetkiin; elettyyn elämään, koettuihin riemunhetkiin mutta toisaalta myös tuskaisiin muistoihin. Suomen lipun mykkä kieli puhuttelee meitä enemmän kuin sanat konsanaan.

Lippu tulkitsee omalla erityisellä tavallaan jokaiselle suomalaiselle maamme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Puolitankoon laskettuna lippu ilmaisee syvän surumme, kuten talvisodan raskaan rauhanteon jälkeen tai kun suomalaisista suurimmaksi mainittu marsalkka Mannerheim kuoli.

Sen sijaan kohottaessamme siniristilippumme täyteen korkeuteen sen värejä toistavaa taivasta vasten – kuten tänään täällä Suomenlinnassa saimme juuri tehdä, samalla sadan vuoden takaisia tapahtumia muistaen – kertoo lippu ilostamme, juhlamielestämme ja kiitollisuudestamme menneitä sukupolvia kohtaan.

Lipulla – leijonalipulla – oli erityisen tärkeä merkitys sata vuotta sitten vapautensa saavuttaneelle kansakunnalle.
Vapaussota oli päättynyt ja miehittäjä oli karkotettu, unelma itsenäisestä valtiosta oli vihdoin toteutunut. Juhlamieltä ja toisaalta perisuomalaista päättäväisyyttä kuvaa senaatin puheenjohtajan Pehr Evind Svinhufvudin lipunnostotilaisuudessa esittämä tervehdys, jota seuraavaksi lyhentämättömänä lainaan:

”Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen huipulla. Sen muistoksi onkin senaatti päättänyt, että Viapori-linnoituksen nimi on tästä lähtien oleva Suomenlinna. Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se aina tässä.”

Svinhufvudin asettama velvoite on toteutunut. Vapautemme symboli – Suomen lippu – on liehunut täällä Suomenlinnassa sata vuotta, mutta vapaus ei ole säilynyt vaivatta. Vapauden eteen on ponnisteltava ja luotava pitkäjänteisesti edellytykset sen puolustamiselle. Se on meidän velvollisuutemme tuleville sukupolville.

Hyvät kuulijat

Suomen lipun jalustana on Suomen kansa. Me itse päätämme, miten vapaasti lippumme liehuu ja miten me lippuamme ja sen edustamia arvoja puolustamme.

Liehukoon aina lippumme arkisten ja poliittisten erimielisyyksiemme yläpuolella. Kuvastakoon se rakkauttamme tähän maahan ja kansaan. Herättäköön se meissä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kansallishenkeä.
Niin sen toivottiin tekevän sata vuotta sitten, kun pari viikkoa täällä bastioni Zanderilla tapahtuneesta lipunnostosta Suomen tasavalta päätti luopua punakeltaisesta leijonalipusta ja siirtyä siniristilippuun.

Päätös osoittautui oikeaksi. Leijona jäi elämään vaakunaeläimenämme, se on puolustusvoimiemme keskeinen tunnus ja siniristilipusta tuli vähitellen kaikille suomalaisille arvokas vapauden kansallinen vertauskuva.

Lopuksi toivotan kaikille suomalaisille hyvää Suomen lipun satavuotisvuotta ja ehdotan kolminkertaista eläköönhuutoa itsenäiselle isänmaalle:

Eläköön – eläköön – eläköön!

Lippu nousee Kustaanmiekalla. Kuva: Merivoimat

Merivoimien kooste Suomenlinnan juhlallisuuksista: https://www.facebook.com/Merivoimat/videos/1272044702929066/ 

Ja se SOI!

Tein 7.-10.5.2018 työvierailun Washingtoniin, jossa tapasin Yhdysvaltain puolustusministeri Jim Mattisin ja Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvistin. Tapaaminen Mattisin kanssa oli kolmas laatuaan, Hultqvistin kanssa jo 40:s!

Voi sanoa, että puolustushallintojemme väliset suhteet eivät kai koskaan ole olleet näin hyvällä tolalla. Keskustelimme erinomaisessa hengessä yleisestä turvallisuuspoliittisesta tilanteesta, transatlanttisista suhteista ja maidemme välisen puolustusyhteistyön ajankohtaisista asioista, etenkin harjoitustoiminnasta.

Keskeinen osa vierailua oli kolmenvälisen aiejulistuksen (Statement of Intent, SOI) allekirjoittaminen. Suomen ja Ruotsin kahdenväliset puolustussuhteet Yhdysvaltojen kanssa ovat hyötyneet vuonna 2016 laadituista vastaavanlaisista aiejulistuksista ja samaa mallia halutaan jatkossa soveltaa myös kolmenväliseen puolustusyhteistyöhön.

Kolmenvälinen SOI täydentää ja kokoaa yhteen aikaisemmin sovittuja asiakokonaisuuksia; yhteistyön avulla voidaan esimerkiksi varmistaa, ettei synny päällekkäisyyksiä tai kilpailutilanteita kansainvälisessä harjoitus- ja muussa koulutustoiminnassa. Suomen ja Ruotsin puolustusministerit ovat informoineet parlamenttiensa ao. valiokuntia asiasta 19.4.2018.

Aiejulistus on poliittinen tahdonilmaus yhteistyöstä, ei juridisesti sitova valtiosopimus. Se ei vie Suomea tai Ruotsiin Natoon eikä se tuo turvatakuita. Suomi on edelleen sotilasliittoon kuulumaton maa, joka eduskunnan hyväksymän puolustuselonteon hengessä tiivistää yhteistyötään Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa.

Kuvat: Pentagon

Pentagonin tilaisuuden jälkeen jatkoimme Peter Hultqvistin kanssa Atlantic Councilin seminaariin Itämeren alueen turvallisuudesta, jossa pidin puheen.

Aiejulistuksen allekirjoittamisesta ja Washingtonin tunnelmista uutisoivat mm. HS, Yle, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Kaleva ja Turun Sanomat.