Aihearkisto: Historia

100 vuotta aktiivista puolustuspolitiikkaa

Puolustusministeriö viettää vuosipäiväänsä 14.6. juhlistaen samalla 100- vuotista historiaansa. Vaikka ministeriön perustehtävä – toimintaedellytysten luominen puolustusvoimille ja sotilaalliselle maanpuolustukselle – on säilynyt läpi kiitävän vuosisadan, ovat puolustuspolitiikan sisältö ja painotukset vaihdelleet merkittävästi.

Ennen talvisotaa ministeriön toiminta painottui sotilaallisen maanpuolustuksen luomiseen. Vapaussodan jälkeen oli luotava puolustusjärjestelmä, joka mahdollisti valtakunnan puolustamisen. Olihan itänaapuriin syntynyt aatteellisesti aggressiivinen suurvalta – Neuvostoliitto – joka 1920-luvun alussa Suomen sotilaspoliittista asemaa pohtineen puolustusrevisionin mukaan muodosti ainoan konkreettisen uhan puolueetonta Suomea vastaan.

Laajan, mutta vähäväkisen maan puolustusratkaisun perustaksi valittiin yleinen asevelvollisuus. Tämä ratkaisu on osoittautunut aikaa kestäväksi. Vaikka merkittävä osa miespuolisesta väestöstä jäi pääosin säästösyistä kouluttamatta ennen talvisotaa, oli valtiojohdolla käytössään sodan kynnyksellä yli 300 000 koulutettua miestä, joista yli puolet oli kertausharjoitettu. Tämä voiman perustamisen mahdollisti alueellinen liikekannallepanojärjestelmä, joka oli astunut voimaan vuonna 1934.

Sodan ajan puolustusvoimien toimintakyvyn kannalta oli keskeistä varustaa ne riittävällä, Suomen erityisolosuhteisiin soveltuvalla sotavarustuksella. Tässä tehtävässä ei täysin onnistuttu. 1920- ja 30-luvuilla laadittiin lukuisia materiaaliohjelmia, jotka kaikki jäivät jossain määrin toteutumatta. Määrärahat myöntävää eduskuntaa ei aina onnistuttu vakuuttamaan ohjelmien tarkoituksenmukaisuudesta. Osin salaamissyistä asioita esiteltiin eduskunnalle pieninä kokonaisuuksina, jolloin kokonaiskuvan hahmottaminen oli vaikeaa.

Valtiontalouden heikon tilanteen johdosta 1930-luvulla esiteltiin ohjelmia, joita oli jo sisäisin toimin supistettu, jotta niihin saataisiin rahoitus. Niin ikään puolustusvoimien sodan ajan vahvuus nousi 1930-luvun alussa lähes 100 000 miehellä. Tämä tarkoitti sodan ajan määrävahvuuksien uusimista ja yhä kasvavaa materiaalitarvetta. Kun samanaikaisesti sotateknologia kehittyi, erityisesti ilma-ase, ja 30-luvun taloudellinen lama heikensi valtiontalouden kantokykyä, oli maatalousvaltaisella Suomella ratkaistavanaan ongelma, joka oli jälkiviisauden lasienkin läpi tarkasteltuna vaikea ratkaista. Malli Cajander syntyi pitkän aikavälin kuluessa ja oli monen tekijän summa.

Vaikka talvisotaan jouduttiin lähtemään puutteellisesti varustetuilla puolustusvoimilla, oli kahden ensi vuosikymmenen aikana luotu järjestelmä, joka mahdollisti torjuntavoiton – talvisodan ihmeen. Hinta oli kova, mutta itsenäisyys säilyi.

Moskovan rauhaa seurasi ajanjakso, jolloin yhtäältä Suomen sotilaspoliittinen asema muuttui ratkaisevasti ja toisaalta puolustusvoimien toimintakykyä parannettiin merkittävästi. Suomen sotilaspoliittisen aseman muutosta on tulkittu usealla tavalla ja useasta lähtökohdasta. Turvallinen tulkinta lienee, että Suomen vaihtoehdot olivat vähissä. Saksan sotilaallinen asema Euroopassa oli luja ja toisaalta Suomen pyrkimykset sotilaspoliittisen asemansa vahvistamiseen – muun muassa puolustusliitto Ruotsin kanssa – kaatuivat Neuvostoliiton vastustukseen. Lopputuloksena Suomi aloitti jatkosodan Saksan rinnalla kesäkuussa 1941.

Jatkosodan puolustusministeriön tehtävät painottuivat sotatalouden johtamiseen. Sotilaalliset päätökset tehtiin ylipäällikkö Mannerheimin päämajassa. Sotatalouden johtaminen oli mittava tehtävä, sillä sotatarviketeollisuudessa työskenteli 90 000–140 000 miestä ja naista. Puolustusmenot nousivat suurimmillaan lähes 65 prosenttiin valtion menoista, kun ne nykyään ovat vähän yli 5 prosenttia. Kotirintaman ja sotatalouden ponnistelut mahdollistivat materiaalisen perustan kesän 1944 torjuntataisteluille, joiden seurauksena Suomen sotilaspoliittinen asema muuttui jälleen ratkaisevasti – lähes viideksi vuosikymmeneksi.

Välirauhansopimus, vuonna 1947 solmittu Pariisin rauhansopimus ja ennen kaikkea seuraavana vuonna Neuvostoliiton kanssa solmittu Ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimus muodostivat sopimuskokonaisuuden, jotka ankkuroivat Suomen idän ja lännen väliin. Puolustuspoliittinen liikkumavara jäi varsin rajoitetuksi. Puolustuspolitiikka ja maanpuolustus olivat täysin alisteista ulkopolitiikalle, jota tasavallan presidentti johti perustuslain suomin valtaoikeuksin. Maanpuolustus tulikin olemaan osa 60-luvun alussa määriteltyä turvallisuuspolitiikkaa, jota toteutettiin ulkopolitiikka edellä.

Sotilaallisen maanpuolustuksen toimintaedellytysten luominen osoittautui vaikeaksi. Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus edellytti Suomen puolustavan aluettaan kaikin käytössä olevin voimin ”Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta”. Toisaalta Britannian vaatimuksesta Pariisin rauhansopimukseen kirjatut rajoitukset vaikeuttivat puolustusvoimien kehittämistä.

Suomalaisen puolustuspolitiikan tavoitteeksi asetettiin luoda riittävän uskottava valvonta- ja torjuntakyky, jotta Suomi voisi säilyä suurvaltojen välisen sotilaallisen konfliktin ulkopuolella. Niin ikään riittävällä puolustuskyvyllä haluttiin varmistaa se, että Neuvostoliiton apua ei tarvittaisi mahdollisessa kriisitilanteessa.

Ulkoisia rajoitteitakin enemmän puolustuksen kehittämisen tiellä olivat taloudellinen ja poliittinen turbulenssi, jotka jatkuivat 1970-luvulle saakka. Käytännössä kaikki pitkäkestoiset materiaaliohjelmat kaatuivat tuolloin poliittisiin tai taloudellisiin ongelmiin. Puolustuksen jatkuvuus ja uskottavuus olivat vaikeuksissa, vaikka asevelvollisuus tuotti koko ajan lisää miehiä reserviin.

Jatkuvuus ja poliittinen sitoutuminen olivatkin keskeisiä syitä vuonna 1971– 1981 toimineiden kolmen parlamentaarisen puolustuskomitean perustamiseen. Komiteat määrittivät Suomen puolustuspoliittista asemaa – luonnollisesti YYA-sopimuksen reunaehtojen piirissä – ja antoivat suosituksia puolustusvoimien resurssien kehittämiselle. Ensimmäinen ja toinen komitea painottivat alueellisen koskemattomuuden valvontaa ja turvaamista edistäviä materiaalihankkeita. Kolmannen komitean mietintö käynnisti maavoimien vuosikymmenen, jolloin kehityksen keskiössä oli maavoimien uudistaminen, erityisesti suojajoukkojen kehittäminen taistelunkuvaa vastaaviksi.

Suomen puolustuspoliittinen asema muuttui jälleen kylmän sodan päättyessä. 1990-luvun alku oli murroskautta, jolloin epävarmuustekijöitä oli runsaasti, muun muassa Jeltsinin johtaman Venäjän tulevaisuus ja Jugoslavian hajoamissodat. Vuonna 1995 laaditussa valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kylmän sodan päättymisen arvioitiin kuitenkin kokonaisuutena kohentaneen Suomen turvallisuusasemaa. Tähän osasyynä oli myös se, että Suomi oli liittynyt Euroopan Unionin jäseneksi saman vuoden alusta. Vuosikymmenen alku linjasi myös puolustuksen tulevaisuutta pitkälle. Huolimatta taloudellista lamasta Suomi hankki Hornet-torjuntahävittäjät Yhdysvalloista ja täydensi kesken jääneitä maavoimien hankkeita Itä-Saksan edesmenneiden asevoimien varikoista kaikkiaan seitsemän sopimusta sisältävällä hankintakokonaisuudella.

Turvallisuusympäristön vakiintuminen ja erityisesti Venäjän sotilaallisen voiman heikentyminen olivat syitä siihen, että vuonna 1997 laaditussa ulko-ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa linjattiin puolustusvoimien sodan ajan vahvuuden laskeminen 100 000 miehellä. Keskeiseksi uhkamalliksi oli noussut strateginen isku, joka saattoi laajentua laajamittaiseksi hyökkäykseksi. Selonteko aloitti myös rauhanajan varuskuntaverkon supistamisen, joka jatkui kuluvaan vaalikauteen saakka.

Selontekomenettely vakiintui siten, että hallitus jätti eduskunnalle turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon noin neljän vuoden välein. Niissä yhtäältä näkyi optimismi Venäjän tilanteen kehittymisestä ja toisaalta kansainvälisten painostusten siirtyminen terrorismin vastaiseen sotaan vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Niin ikään kokonaisturvallisuuden painoarvo kasvoi sotilaallisen uhkan näennäisesti vähentyessä. Vuoden 2004 selonteossa linjattiin puolustusvoimien sodan ajan vahvuuden vähentäminen 350 000 sotilaaseen sekä päätettiin luopua jalkaväkimiinoista vuoteen 2016 mennessä.

Vuonna 2008 käydyllä Georgian sodalla ei ollut vaikutusta Suomen puolustuspolitiikkaan, vaan vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon keskiössä olivat säästöt ja puolustusvoimien supistaminen. Maanpuolustuksen menoja leikattiin, puolustusvoimien sodan ajan kokoonpanoa supistettiin 350 000 sotilaasta 230 000 sotilaaseen ja puolustusvoimien henkilökuntaa supistettiin 2 000 henkilöllä.

Vuonna 2017 julkaistiin ensimmäinen valtioneuvoston puolustusselonteko. Sen lähtökohtana oli turvallisuusympäristön muutos ja sen edellyttämät toimenpiteet. Krimin miehitys, sotatoimet Itä-Ukrainassa ja tiivistynyt harjoitustoiminta ulottivat sotilaalliset jännitteet myös Itämeren alueelle. Tämän johdosta puolustusvoimien sodan ajan vahvuus nostettiin 280 000 sotilaaseen. Valmiuden ylläpitoon ja kehittämiseen kohdennettiin lisävaroja. Niin ikään materiaalihankintavaroja kasvatetaan asteittain vuonna 2014 mietintönsä jättäneen parlamentaarisen selvitysryhmän mietinnön mukaisesti.

Selonteko painottaa myös kansainvälisen puolustusyhteistyötä, joka on kylmän sodan päättymisen jälkeen kehittynyt ensin hitaammin, mutta nyt yhä ripeämmin kansallista puolustusta tukevaksi elementiksi. Viimeisimpänä esimerkkinä olkoon Suomen, Yhdysvaltojen ja Ruotsin toukokuussa allekirjoittama aiesopimus. Harjoittelu ja sotilaallinen yhteensopivuus mahdollistavat viime vuonna puolustusvoimille määritetyn uuden tehtävän – sotilaallisen avun antaminen ja vastaanottaminen – toteuttamisen.

Puolustuksen kehittäminen, jos mikä, on pitkäjänteistä työtä. Puolustuspolitiikan tärkein tehtävä on edelleen luoda edellytyksiä puolustusvoimille ja sotilaalliselle maanpuolustukselle. On rohjettava tehdä päätöksiä, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen, sillä puolustusvoimien iskukykyä ei rakenneta yhdessä, eikä kahdessa vaalikaudessa. Tästä esimerkkinä ovat käynnissä olevat strategiset hankkeet, joilla korvataan merivoimien aluskalustoa ja Hornet-hävittäjät tulevan vuosikymmenen aikana.

Vastuullisen ja pitkäjänteisyyttä edellyttävän puolustuspolitiikan tavoitteena ei voi olla poliittiset irtopisteet, vaan Suomen ja sen kansalaisten turvallisuus.

Kirjoitus on julkaistu Kylkirauta-lehdessä 6/2018

Lenininpuisto pitää nimensä

Jätin viime vuoden lokakuussa yhdessä Sampo Terhon kanssa Helsingin kaupunginvaltuustossa aloitteen Alppilassa sijaitsevan Lenininpuiston nimen muuttamiseksi. Aloitteessamme esitimme, että puiston nimi muutettaisiin Suomen 100-vuotisjuhlan hengessä Ukko-Pekan puistoksi entisen presidenttimme Pehr Evind Svinhufvudin mukaan.

Aloitteen jättämistä seuranneen prosessin aikana kävi kuitenkin ilmi, että päättävien elinten enemmistön mielestä Ukko-Pekka Svinhufvudille on jo nimetty riittävästi paikkoja Helsingissä, ja että enemmistö haluaa säilyttää heille enemmän tai vähemmän rakkaan Lenin-sedän nimen Lenininpuiston muodossa.

Demokratiassa mennään enemmistön ehdoilla ja politiikka on mahdollisen taidetta. Siispä kaupunginvaltuuston äänestäessä asiasta 16.5.2018 Sininen valtuustoryhmä ehdotti kompromissia: säilytetään Leninin nimi kaikin mokomin Helsingin nimistössä, mutta muutetaan Lenininpuiston nimi Leninin uhrien muistopuistoksi. Se kunnioittaisi näkyvällä tavalla niitä lukemattomia ihmisiä, niin suomalaisia, venäläisiä kuin muidenkin kansallisuuksien edustajia, jotka jauhautuivat Leninin luoman kommunistisen hirmuhallinnon rattaissa.

Valtuuston enemmistö ei valitettavasti ollut muutoksen kannalla. Esitykseni asian palauttamisesta valmisteluun siten, että Lenininpuisto nimetään Leninin uhrien muistopuistoksi, kaatui äänestyksessä. Lopputuloksesta huolimatta valtuustossa käytiin aiheen tiimoilta vilkas keskustelu.

Aloitteen käsittelyhistoria on luettavissa Helsingin kaupunginvaltuuston sivuilta.

Aiheesta uutisoi Helsingin Sanomat.

Vapaussodan muisto ei katoa

Osallistuin 16.5.2018 Vapaussodan perinneliiton järjestämiin vapaussodan 100-vuotisjuhlallisuuksiin. Laskin seppeleen vapaussoturien hautamuistomerkille Helsingin Vanhan kirkon kirkkopuistossa ja pidin Finlandia-talon pääjuhlassa puheen, jossa käsittelin vapaussodan syitä ja seurauksia sekä sodan valtiollista merkitystä.

Sata vuotta sitten Helsingin kadut täyttyivät juhlijoista. Vakavasti astuvien sarkapukuisten sotilaiden rivit kulkivat katsojien ohitse loputtomana jonona, joka ilman minkäänlaista ulkoista koreutta näytti läpileikkauksen maan omasta, maasta polkaistusta armeijasta. Senaatin eli hallituksen joukot olivat voittaneet sodan – sodan, joka synnytti Suomen Puolustusvoimat.

Tuo päivä voisi olla itsenäisyyspäivä, itsenäisyysjulistuksen päivän sijaan. Nimittäin 6. joulukuuta 1917 Suomi ei ollut vapaa maa, eikä maassa ollut järjestystä. Vasta 16. toukokuuta 1918 miehittäjä oli karkotettu ja kapina kukistettu.

Kullakin sukupolvella tuntuu olevan tarve kirjoittaa vapaussodan historia uudelleen ja kullakin sukupolvella – ajan hengestä riippuen – on oma tulkintansa vuoden 1918 sodasta. Tällä hetkellä tulkintojen keskiössä tuntuu olevan terrori. Sodan tapahtumia lähestytään paljolti väkivaltaisuuksien kohteeksi joutuneen yksilön kokemuksien kannalta.

Tapahtumat näyttäytyvät nykyihmiselle käsittämättöminä raakuuksina ja sodan valtiollinen merkitys jää toissijaiseksi. Niin ikään historian lainalaisuus – syy ja seuraus – jää taka-alalle.

Suomalaiset eivät taistelleet toisiaan vastaan ilman kansan valitsemaa eduskuntaa ja sen valitsemaa hallitusta vastaan aloitettua kapinaa. Samoin valkoinen terrori oli reaktio punaiselle terrorille. Osavastuun sodasta kantoi Leninin johtamat bolševikit, jotka yllyttivät suomalaisia vallankumoukseen. Lenin tuki asein ja sotilain Suomen punakaarteja. Vallankumous perustui räikeään propagandaan. Aikakauden informaatiosodankäyntiä käytiin etenkin lehdistössä levitettyinä villeinä huhuina. Väritetyt mielikuvat ja naiivit käsitykset johtivat vallankumoukseen. Kolkoimman kohtalon lopulta saivatkin Neuvosto-Venäjälle paenneet punaiset, joille valhe paljastui viimeistään Stalinin teloituskuopilla.

Kansakunta rakentuu paljolti kokemuksen ja tunteen varaan. Vaikeatkin muistot rakentavat kansakokonaisuutta. Satavuotiaan valtiomme kivikkoinen tie jatkui talvi- ja jatkosodissa, mutta yhtenäisenä kansakuntana.

Vuoden 1918 tärkein perintö on itsenäisyyden, kansanvallan ja oikeusvaltion säilyminen. Kansallisen eheyden rakentaminen jatkui sodan jälkeen demokratian keinoin kunnissa ja valtiollisella tasolla. Meidän on tänäkin päivänä kannettava huolta demokratian toimivuudesta ja kansanvaltaisten menettelytapojen arvostuksen ja kunnioituksen säilymisestä.

Sata vuotta leijonalipun nostosta Suomenlinnassa

Kolminkertainen eläköön-huuto itsenäiselle Suomelle! Kuva: Merivoimat

Suomenlinnan peruskivi laskettiin 12.5.1748. Tasan 170 vuotta myöhemmin, 12.5.1918 suoritettiin senaatin eli maan hallituksen läsnäollessa itsenäisen Suomen historian ensimmäinen juhlallinen lipunnosto Kustaanmiekan Patterinmäellä. Kaksi päivää aiemmin perustettu Viaporin linnoitustykistö ampui tuona päivänä ensimmäisenä tehtävänään juhlallisessa lipunnostossa 21 kunnialaukausta Suomen silloiselle leijonalipulle.

Esitin 12.5.2018 itsenäisen Suomen ensimmäisen juhlallisen lipunnoston 100-vuotisjuhlallisuuksissa Suomenlinnassa valtioneuvoston tervehdyksen, joka kuului seuraavasti:

Arvoisat läsnäolijat

Ihmismieliin vaikuttavat vahvimmin symbolit eli vertauskuvat. Ne vaikuttavat välittömämmin ja ne vaikuttavat voimakkaammin kuin sanottu saati kirjoitettu sana.

Suomen lippu on valtiollisen vapautemme ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme tärkein vertauskuva. Se liittyy monin säikein kansamme historian onnen- ja kohtalonhetkiin; elettyyn elämään, koettuihin riemunhetkiin mutta toisaalta myös tuskaisiin muistoihin. Suomen lipun mykkä kieli puhuttelee meitä enemmän kuin sanat konsanaan.

Lippu tulkitsee omalla erityisellä tavallaan jokaiselle suomalaiselle maamme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Puolitankoon laskettuna lippu ilmaisee syvän surumme, kuten talvisodan raskaan rauhanteon jälkeen tai kun suomalaisista suurimmaksi mainittu marsalkka Mannerheim kuoli.

Sen sijaan kohottaessamme siniristilippumme täyteen korkeuteen sen värejä toistavaa taivasta vasten – kuten tänään täällä Suomenlinnassa saimme juuri tehdä, samalla sadan vuoden takaisia tapahtumia muistaen – kertoo lippu ilostamme, juhlamielestämme ja kiitollisuudestamme menneitä sukupolvia kohtaan.

Lipulla – leijonalipulla – oli erityisen tärkeä merkitys sata vuotta sitten vapautensa saavuttaneelle kansakunnalle.
Vapaussota oli päättynyt ja miehittäjä oli karkotettu, unelma itsenäisestä valtiosta oli vihdoin toteutunut. Juhlamieltä ja toisaalta perisuomalaista päättäväisyyttä kuvaa senaatin puheenjohtajan Pehr Evind Svinhufvudin lipunnostotilaisuudessa esittämä tervehdys, jota seuraavaksi lyhentämättömänä lainaan:

”Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen huipulla. Sen muistoksi onkin senaatti päättänyt, että Viapori-linnoituksen nimi on tästä lähtien oleva Suomenlinna. Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se aina tässä.”

Svinhufvudin asettama velvoite on toteutunut. Vapautemme symboli – Suomen lippu – on liehunut täällä Suomenlinnassa sata vuotta, mutta vapaus ei ole säilynyt vaivatta. Vapauden eteen on ponnisteltava ja luotava pitkäjänteisesti edellytykset sen puolustamiselle. Se on meidän velvollisuutemme tuleville sukupolville.

Hyvät kuulijat

Suomen lipun jalustana on Suomen kansa. Me itse päätämme, miten vapaasti lippumme liehuu ja miten me lippuamme ja sen edustamia arvoja puolustamme.

Liehukoon aina lippumme arkisten ja poliittisten erimielisyyksiemme yläpuolella. Kuvastakoon se rakkauttamme tähän maahan ja kansaan. Herättäköön se meissä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kansallishenkeä.
Niin sen toivottiin tekevän sata vuotta sitten, kun pari viikkoa täällä bastioni Zanderilla tapahtuneesta lipunnostosta Suomen tasavalta päätti luopua punakeltaisesta leijonalipusta ja siirtyä siniristilippuun.

Päätös osoittautui oikeaksi. Leijona jäi elämään vaakunaeläimenämme, se on puolustusvoimiemme keskeinen tunnus ja siniristilipusta tuli vähitellen kaikille suomalaisille arvokas vapauden kansallinen vertauskuva.

Lopuksi toivotan kaikille suomalaisille hyvää Suomen lipun satavuotisvuotta ja ehdotan kolminkertaista eläköönhuutoa itsenäiselle isänmaalle:

Eläköön – eläköön – eläköön!

Lippu nousee Kustaanmiekalla. Kuva: Merivoimat

Merivoimien kooste Suomenlinnan juhlallisuuksista: https://www.facebook.com/Merivoimat/videos/1272044702929066/ 

Vuoden 1918 sodan nimet

Pidin 26.4.2018 vuoden 1918 sodan nimiä käsitelleessä seminaarissa puheen, jossa käsittelin maassamme 100 vuotta sitten käytyä sotaa ja siitä eri aikoina käytettyjä nimityksiä sekä niiden taustoja. Puheessani totesin mm. seuraavaa:

Kiistatonta on, että vuonna 1918 punakaartilaiset yrittivät kaapata vallan maailman kansanvaltaisimmalta eduskunnalta ja sen asettamalta hallitukselta. Siihen heitä yllyttivät Venäjällä vallan Leninin johdolla kaapanneet bolševikit. Lenin lupasi aseita ja kaikenlaista muutakin tukea Suomen punakaarteille. Onnistuessaan olisi tapahtunut vallankumous, mutta koska yritys epäonnistui, siitä tuli kapina, joka oli kansan suussa varsin arkinen ja yleinen nimitys pitkään. ”Se tapahtui kapinan aikaan”, saatettiin aivan yleisesti sanoa. Punaiset kutsuivat itseään kapinallisiksi ja myös valkoiset nimittivät heitä kapinallisiksi. Kapina-nimitys, neutraalisuudestaan huolimatta, on viime sotien jälkeen jäänyt vähälle käytölle. Se on historiallisen todellisuuden kannalta vahinko.

Aikoinaan äärivasemmistolaisissa piireissä puhuttiin luokkasodasta, omistavien ja omistamattomien luokkien välisestä kamppailusta. Sillä haluttiin selittää, että vuoden –18 sota johtui yhteiskunnallisesta sorrosta ja oli siksi oikeutettu. Itse sodan aikana luokkasota-nimitystä käytettiin kuitenkin vähän. Neuvostoliiton romahdettua sanaa kuulee yhä harvemmin, ja luokkasota onkin poistumassa sodan nimien ”taistelukentältä” selvän tappion kärsineenä. Samoin on käynyt väinölinnamaiselle torpparisodalle.

Kansalaissota-nimitys yleistyi toisen maailmansodan jälkeen ja oli yleisimmillään 1970–1980-luvuilla. Ei ole kiistelty siitä, etteivätkö saman valtion kansalaiset käyneet sotaa toisiaan vastaan, joten tässä mielessä kyseessä oli kansalaissota. Joskus puhutaan runollisesti veljessodasta, mikä on totta sekin, eräissä harvinaisimmissa tapauksissa jopa sanamukaisesti.

Kansalaissota-nimitys sopi vasemmistolaisittain ajatteleville, sillä se peitti historiallisen tosiasian: punaisen nousun demokratiaa vastaan. Se luo mielikuvan, että kyseessä oli suomalaisten keskinäinen välienselvittely ilman muita tavoitteita. Näin venäläisten tai saksalaistenkin osuutta voitiin tarkoituksenmukaisesti vähätellä. Sota ei kuitenkaan ollut pelkkää kansalaissotaa. Suomen senaatin eli maan laillisen hallituksen päämääriin ei todellakaan kuulunut sellaisen aloittaminen.

Sisällissota-nimityksen kurssi on ollut viime vuosina vahvassa nousussa kansalaissodan kustannuksella. Mahdollisesti sisällissota nimityksenä ymmärretään kansalaissotaa neutraalimmaksi, vähemmän ideologista latausta sisältäväksi. Molempien käyttämisessä on kuitenkin se ongelma, että ne mitätöivät sodan historiallisen merkityksen.

Jos vuoden 1918 sotaa kuvaamaan olisi valittava vain yksi nimi, olisi valinta helppo, sillä vapaussota on valtio-opillisesti osuvin termi. Vapaussota-nimitys oli käytössä laillisen hallituksen puolella alusta alkaen, ja siihenhän juuri valkoisen ydinjoukon muodostaneet aktivistit ja jääkärit olivat vuosia valmistautuneet. Kansalais- tai sisällissotaa he eivät halunneet, vaan venäläiset pois maasta. Sota alkoi tammisunnuntaina 1918 venäläisten aseistariisunnalla ja vasta sodan päätyttyä maa oli vapaa vieraista, kutsumattomista sotavoimista.

Vapaussodasta tuli pian sodan jälkeen virallisen Suomen virallinen nimitys aina lakitekstejä ja muistomitaleita myöten. Puolustusvoimissa nimitys on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka.

Vapaussota varmisti itsenäisyyden lisäksi kansanvallan. Kyse on perusarvoista, joiden varaan Suomea rakennetaan tänäkin päivänä. Vapaussota kertoo meille parhaiten tapahtumasarjan historiallisen merkityksen. Käyttäkäämme siis rohkeasti sitä, mutta toki muitakin saa vapaassa maassa käyttää – kunhan ymmärtää historian moninaisuuden.

Tilaisuuden järjesti Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö. Puhe kokonaisuudessaan löytyy puolustusministeriön sivuilta.

Tampereen taistelujen päättymisestä 100 vuotta

Olin 7.4.2018 puhumassa Tampereen taistelujen päättymisen 100-vuotisseminaarissa Sampolan juhlasalissa Tampereella. Seminaarin järjesti Vapaussodan Tampereen Seudun Perinneyhdistys ry.

Puheessani kertasin Tampereen taistelujen vaiheita sekä vapaussodan historiallista merkitystä tämän päivän Suomelle.

Mitattiinpa Tampereen taisteluita millä mittarilla tahansa, asettuvat ne suomalaisen sotahistorian merkittävimpien tapahtumien joukkoon. Tampereen valtausoperaatio oli pohjoismaiden siihenastisen historian suurin taistelu – nyt kyseinen titteli on Tali-Ihantalan suurtaistelulla 1944, mutta aina näihin päiviin saakka Tampereen taistelu on ollut pohjoismaiden historian suurin asutuskeskustaistelu.

Tampere oli tärkeä sekä hallituksen joukoille että kapinallisille niin poliittisesti, sotilaallisesti kuin taistelutahdonkin kannalta. Tampereen valtaamalla valkoisille avautui tie punaisen Suomen sydämeen ja sodan kokonaisratkaisuun.

Puheeni lopuksi muistutin vapaussodan merkityksestä: Sota varmisti itsenäisyyden lisäksi kansanvallan. Kyse on perusarvoista, joiden varaan Suomea rakennetaan tänäkin päivänä.