Aihearkisto: Historia

Osasto Törni

Toimitin tervehdyksen Osasto Törnin perustamisen 75-vuotismuistoksi järjestettyyn seppeleen laskuun Malmin hautausmaalla 3.12.2018.

Osasto Törni oli aikansa loistava esimerkki suomalaisesta sotataidosta. Joulukuussa 1943 luutnantti Lauri Törni sai käskyn perustaa puolentoistasataa sotilasta käsittäneen vapaaehtoisyksikön, jolle suunnitellut tehtävät olivat poikkeuksetta hyökkäyksellisiä. Osaston muodostamisessa hyödynnettiin sodassa saatuja kokemuksia sekä vihollisesta tiedustelun keinoin kerättyjä tietoja.

Osasto Törniin valitut sotilaat olivat kaikilla mittareilla valioluokan taistelijoita. Heiltä edellytettiin erinomaista kuntoa, korkealuokkaisia sotilastaitoja sekä korkeaa henkistä kestävyyttä. Osastoon kuuluneet sekä sotilaat että osastoa johtanut Lauri Törni saavuttivat laajaa mainetta niin kotimaassa kuin vihollisen keskuudessa.

Tämän päivän suomalaisille Osasto Törnin sotilaat kelpaavat esikuviksi valioluokan sotilaista, jollaiseksi jokainen suomalainen voi halutessaan kehittyä. Vaikka pohjalla on lakiin perustuva velvollisuus osallistua maanpuolustamiseen, niin siitä huolimatta osa haluaa vapaaehtoisesti antaa vielä enemmän. Se on hyve, joka on muistamisen arvoinen.

Lauri Törnin Suomen haudalla käydessä oli hyvä hiljentyä muistamaan kaikkia niitä Osaston Törnin sotilaita, jotka antoivat kaikkensa isänmaan vapauden eteen. Se muisto ei himmetä saa, ei koskaan.

Talonpoikaisarmeijan sarkatakit

Olemme Suomen vapauden ja kansallisen itsenäisyyden väkevän tarinan – sarkatakkisen talonpoikaisarmeijan – äärellä. Tarinan sankareita olivat ne miehet ja naiset, jotka pukeutuivat edessänne oleviin asuihin vapauttaakseen Suomen miehittäjän sorrosta ja kukistaakseen kansanvaltaa vastaan yllytetyn kapinan.

Maasta polkaistun talonpoikaisarmeijan varustaminen ja puvustaminen oli tehtävä tyhjästä. Rintamalle lähdettiin omissa talvisissa tamineissa, joita sonnusti valkoinen käsivarsinauha. Vaikutteita asepukuun saatiin niin Saksasta, Ruotsista kuin Venäjältä. Valkoisen armeijan sotilaspuvun kankaaksi määrättiin sarka, joka oli käytännöllinen, lämmin ja kestävä. Puvun väriksi määritettiin kenttäharmaa, feldgrau, sama väri kuin Saksan armeijallakin.

Vapaussodan aikaisia pukuja valmistettiin monen eri vaatturin ja vapaaehtoisen toimesta monenlaisista kankaista ja niinpä tänä päivänä onkin vaikea, kenties mahdotonkin tehtävä löytää kahta samanlaista vapaussodan aikaista asepukua. Yhtenäisimmältä valkoinen armeija näyttäytyi lumivaipoissa, joissa se vääjäämättömällä voimalla – lailla kostona Kullervon – mursi kapinan eri rintamilla kevään ­-18 aikana.

Vaikka näyttelyssä esillä oleviin asuihin pukeutuneet ihmiset kokivat maailmansa kovin erilaisena kuin nykyhetkessä elävät, jakoivat he kanssamme halun itsenäisestä ja vapaasta Suomesta. Meidän onkin hyvä pysähtyä ja muistaa, että vapaus ei tullut heille vaivatta, vaan siitä maksettiin raskas uhri. Paras tapa vaalia talonpoikaisarmeijan perintöä onkin ylläpitää edellytyksiä vapaan ja itsenäisen Suomen ainutlaatuisen tarinan jatkuvuudelle. Itsenäinen, iskukykyinen ja kansalaisten hyväksymä puolustus on eräs näistä edellytyksistä.

Kiitän näyttelyn järjestäjiä arvokkaasta maanpuolustustyöstä ja toivotan teille kaikille maanpuolustushenkistä alkutalvea.

Tervehdykseni Nurmijärvellä 1.12.2018 Hannu Lakeen sotilasperinnenäyttelyn avajaisissa.

Kiersin Hämettä

Vierailin 21.8.2018 Hämeenlinnassa ja Riihimäellä.

Hämeenlinnassa tutustuin Puolustusvoimien talousvarikon toimintaan sekä tiloihin ja tapasin varikon henkilöstöä. Oli hienoa oppia uutta ja havaita, että toiminta on vakaalla pohjalla.

Talousvarikon henkilöstöä tapaamassa.
Luovutin ministeriön plaketin talousvarikon päällikkö, everstiluutnantti Kalervo Raunamolle.

Tutustuin myös Panssarimuseoon Hattulassa sekä vierailin Sako Oy:ssä Riihimäellä ja Patria Land Systems Oy:ssä Hämeenlinnassa.

Panssarimuseolla luovutin plaketin museonjohtaja Timo Teräsvallille.
Vastaanotin Panssarikillan ansioristin. Iske ja murra!

Päivää aiemmin puolestaan vierailin Tuusulassa Taistelukoulun alueella, jossa tutustuin alueella toimiviin Puolustusvoimien kohteisiin. Kävin myös Hyrylässä sijaitsevassa Ilmatorjuntamuseossa.

Tutustuin Ilmatorjuntamuseoon ja tiettävästi maailman ainoaan museoituun venäläisvalmisteiseen BUK-ilmatorjuntaohjusyksikköön.

100 vuotta aktiivista puolustuspolitiikkaa

Puolustusministeriö viettää vuosipäiväänsä 14.6. juhlistaen samalla 100- vuotista historiaansa. Vaikka ministeriön perustehtävä – toimintaedellytysten luominen puolustusvoimille ja sotilaalliselle maanpuolustukselle – on säilynyt läpi kiitävän vuosisadan, ovat puolustuspolitiikan sisältö ja painotukset vaihdelleet merkittävästi.

Ennen talvisotaa ministeriön toiminta painottui sotilaallisen maanpuolustuksen luomiseen. Vapaussodan jälkeen oli luotava puolustusjärjestelmä, joka mahdollisti valtakunnan puolustamisen. Olihan itänaapuriin syntynyt aatteellisesti aggressiivinen suurvalta – Neuvostoliitto – joka 1920-luvun alussa Suomen sotilaspoliittista asemaa pohtineen puolustusrevisionin mukaan muodosti ainoan konkreettisen uhan puolueetonta Suomea vastaan.

Laajan, mutta vähäväkisen maan puolustusratkaisun perustaksi valittiin yleinen asevelvollisuus. Tämä ratkaisu on osoittautunut aikaa kestäväksi. Vaikka merkittävä osa miespuolisesta väestöstä jäi pääosin säästösyistä kouluttamatta ennen talvisotaa, oli valtiojohdolla käytössään sodan kynnyksellä yli 300 000 koulutettua miestä, joista yli puolet oli kertausharjoitettu. Tämä voiman perustamisen mahdollisti alueellinen liikekannallepanojärjestelmä, joka oli astunut voimaan vuonna 1934.

Sodan ajan puolustusvoimien toimintakyvyn kannalta oli keskeistä varustaa ne riittävällä, Suomen erityisolosuhteisiin soveltuvalla sotavarustuksella. Tässä tehtävässä ei täysin onnistuttu. 1920- ja 30-luvuilla laadittiin lukuisia materiaaliohjelmia, jotka kaikki jäivät jossain määrin toteutumatta. Määrärahat myöntävää eduskuntaa ei aina onnistuttu vakuuttamaan ohjelmien tarkoituksenmukaisuudesta. Osin salaamissyistä asioita esiteltiin eduskunnalle pieninä kokonaisuuksina, jolloin kokonaiskuvan hahmottaminen oli vaikeaa.

Valtiontalouden heikon tilanteen johdosta 1930-luvulla esiteltiin ohjelmia, joita oli jo sisäisin toimin supistettu, jotta niihin saataisiin rahoitus. Niin ikään puolustusvoimien sodan ajan vahvuus nousi 1930-luvun alussa lähes 100 000 miehellä. Tämä tarkoitti sodan ajan määrävahvuuksien uusimista ja yhä kasvavaa materiaalitarvetta. Kun samanaikaisesti sotateknologia kehittyi, erityisesti ilma-ase, ja 30-luvun taloudellinen lama heikensi valtiontalouden kantokykyä, oli maatalousvaltaisella Suomella ratkaistavanaan ongelma, joka oli jälkiviisauden lasienkin läpi tarkasteltuna vaikea ratkaista. Malli Cajander syntyi pitkän aikavälin kuluessa ja oli monen tekijän summa.

Vaikka talvisotaan jouduttiin lähtemään puutteellisesti varustetuilla puolustusvoimilla, oli kahden ensi vuosikymmenen aikana luotu järjestelmä, joka mahdollisti torjuntavoiton – talvisodan ihmeen. Hinta oli kova, mutta itsenäisyys säilyi.

Moskovan rauhaa seurasi ajanjakso, jolloin yhtäältä Suomen sotilaspoliittinen asema muuttui ratkaisevasti ja toisaalta puolustusvoimien toimintakykyä parannettiin merkittävästi. Suomen sotilaspoliittisen aseman muutosta on tulkittu usealla tavalla ja useasta lähtökohdasta. Turvallinen tulkinta lienee, että Suomen vaihtoehdot olivat vähissä. Saksan sotilaallinen asema Euroopassa oli luja ja toisaalta Suomen pyrkimykset sotilaspoliittisen asemansa vahvistamiseen – muun muassa puolustusliitto Ruotsin kanssa – kaatuivat Neuvostoliiton vastustukseen. Lopputuloksena Suomi aloitti jatkosodan Saksan rinnalla kesäkuussa 1941.

Jatkosodan puolustusministeriön tehtävät painottuivat sotatalouden johtamiseen. Sotilaalliset päätökset tehtiin ylipäällikkö Mannerheimin päämajassa. Sotatalouden johtaminen oli mittava tehtävä, sillä sotatarviketeollisuudessa työskenteli 90 000–140 000 miestä ja naista. Puolustusmenot nousivat suurimmillaan lähes 65 prosenttiin valtion menoista, kun ne nykyään ovat vähän yli 5 prosenttia. Kotirintaman ja sotatalouden ponnistelut mahdollistivat materiaalisen perustan kesän 1944 torjuntataisteluille, joiden seurauksena Suomen sotilaspoliittinen asema muuttui jälleen ratkaisevasti – lähes viideksi vuosikymmeneksi.

Välirauhansopimus, vuonna 1947 solmittu Pariisin rauhansopimus ja ennen kaikkea seuraavana vuonna Neuvostoliiton kanssa solmittu Ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimus muodostivat sopimuskokonaisuuden, jotka ankkuroivat Suomen idän ja lännen väliin. Puolustuspoliittinen liikkumavara jäi varsin rajoitetuksi. Puolustuspolitiikka ja maanpuolustus olivat täysin alisteista ulkopolitiikalle, jota tasavallan presidentti johti perustuslain suomin valtaoikeuksin. Maanpuolustus tulikin olemaan osa 60-luvun alussa määriteltyä turvallisuuspolitiikkaa, jota toteutettiin ulkopolitiikka edellä.

Sotilaallisen maanpuolustuksen toimintaedellytysten luominen osoittautui vaikeaksi. Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus edellytti Suomen puolustavan aluettaan kaikin käytössä olevin voimin ”Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta”. Toisaalta Britannian vaatimuksesta Pariisin rauhansopimukseen kirjatut rajoitukset vaikeuttivat puolustusvoimien kehittämistä.

Suomalaisen puolustuspolitiikan tavoitteeksi asetettiin luoda riittävän uskottava valvonta- ja torjuntakyky, jotta Suomi voisi säilyä suurvaltojen välisen sotilaallisen konfliktin ulkopuolella. Niin ikään riittävällä puolustuskyvyllä haluttiin varmistaa se, että Neuvostoliiton apua ei tarvittaisi mahdollisessa kriisitilanteessa.

Ulkoisia rajoitteitakin enemmän puolustuksen kehittämisen tiellä olivat taloudellinen ja poliittinen turbulenssi, jotka jatkuivat 1970-luvulle saakka. Käytännössä kaikki pitkäkestoiset materiaaliohjelmat kaatuivat tuolloin poliittisiin tai taloudellisiin ongelmiin. Puolustuksen jatkuvuus ja uskottavuus olivat vaikeuksissa, vaikka asevelvollisuus tuotti koko ajan lisää miehiä reserviin.

Jatkuvuus ja poliittinen sitoutuminen olivatkin keskeisiä syitä vuonna 1971– 1981 toimineiden kolmen parlamentaarisen puolustuskomitean perustamiseen. Komiteat määrittivät Suomen puolustuspoliittista asemaa – luonnollisesti YYA-sopimuksen reunaehtojen piirissä – ja antoivat suosituksia puolustusvoimien resurssien kehittämiselle. Ensimmäinen ja toinen komitea painottivat alueellisen koskemattomuuden valvontaa ja turvaamista edistäviä materiaalihankkeita. Kolmannen komitean mietintö käynnisti maavoimien vuosikymmenen, jolloin kehityksen keskiössä oli maavoimien uudistaminen, erityisesti suojajoukkojen kehittäminen taistelunkuvaa vastaaviksi.

Suomen puolustuspoliittinen asema muuttui jälleen kylmän sodan päättyessä. 1990-luvun alku oli murroskautta, jolloin epävarmuustekijöitä oli runsaasti, muun muassa Jeltsinin johtaman Venäjän tulevaisuus ja Jugoslavian hajoamissodat. Vuonna 1995 laaditussa valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kylmän sodan päättymisen arvioitiin kuitenkin kokonaisuutena kohentaneen Suomen turvallisuusasemaa. Tähän osasyynä oli myös se, että Suomi oli liittynyt Euroopan Unionin jäseneksi saman vuoden alusta. Vuosikymmenen alku linjasi myös puolustuksen tulevaisuutta pitkälle. Huolimatta taloudellista lamasta Suomi hankki Hornet-torjuntahävittäjät Yhdysvalloista ja täydensi kesken jääneitä maavoimien hankkeita Itä-Saksan edesmenneiden asevoimien varikoista kaikkiaan seitsemän sopimusta sisältävällä hankintakokonaisuudella.

Turvallisuusympäristön vakiintuminen ja erityisesti Venäjän sotilaallisen voiman heikentyminen olivat syitä siihen, että vuonna 1997 laaditussa ulko-ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa linjattiin puolustusvoimien sodan ajan vahvuuden laskeminen 100 000 miehellä. Keskeiseksi uhkamalliksi oli noussut strateginen isku, joka saattoi laajentua laajamittaiseksi hyökkäykseksi. Selonteko aloitti myös rauhanajan varuskuntaverkon supistamisen, joka jatkui kuluvaan vaalikauteen saakka.

Selontekomenettely vakiintui siten, että hallitus jätti eduskunnalle turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon noin neljän vuoden välein. Niissä yhtäältä näkyi optimismi Venäjän tilanteen kehittymisestä ja toisaalta kansainvälisten painostusten siirtyminen terrorismin vastaiseen sotaan vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Niin ikään kokonaisturvallisuuden painoarvo kasvoi sotilaallisen uhkan näennäisesti vähentyessä. Vuoden 2004 selonteossa linjattiin puolustusvoimien sodan ajan vahvuuden vähentäminen 350 000 sotilaaseen sekä päätettiin luopua jalkaväkimiinoista vuoteen 2016 mennessä.

Vuonna 2008 käydyllä Georgian sodalla ei ollut vaikutusta Suomen puolustuspolitiikkaan, vaan vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon keskiössä olivat säästöt ja puolustusvoimien supistaminen. Maanpuolustuksen menoja leikattiin, puolustusvoimien sodan ajan kokoonpanoa supistettiin 350 000 sotilaasta 230 000 sotilaaseen ja puolustusvoimien henkilökuntaa supistettiin 2 000 henkilöllä.

Vuonna 2017 julkaistiin ensimmäinen valtioneuvoston puolustusselonteko. Sen lähtökohtana oli turvallisuusympäristön muutos ja sen edellyttämät toimenpiteet. Krimin miehitys, sotatoimet Itä-Ukrainassa ja tiivistynyt harjoitustoiminta ulottivat sotilaalliset jännitteet myös Itämeren alueelle. Tämän johdosta puolustusvoimien sodan ajan vahvuus nostettiin 280 000 sotilaaseen. Valmiuden ylläpitoon ja kehittämiseen kohdennettiin lisävaroja. Niin ikään materiaalihankintavaroja kasvatetaan asteittain vuonna 2014 mietintönsä jättäneen parlamentaarisen selvitysryhmän mietinnön mukaisesti.

Selonteko painottaa myös kansainvälisen puolustusyhteistyötä, joka on kylmän sodan päättymisen jälkeen kehittynyt ensin hitaammin, mutta nyt yhä ripeämmin kansallista puolustusta tukevaksi elementiksi. Viimeisimpänä esimerkkinä olkoon Suomen, Yhdysvaltojen ja Ruotsin toukokuussa allekirjoittama aiesopimus. Harjoittelu ja sotilaallinen yhteensopivuus mahdollistavat viime vuonna puolustusvoimille määritetyn uuden tehtävän – sotilaallisen avun antaminen ja vastaanottaminen – toteuttamisen.

Puolustuksen kehittäminen, jos mikä, on pitkäjänteistä työtä. Puolustuspolitiikan tärkein tehtävä on edelleen luoda edellytyksiä puolustusvoimille ja sotilaalliselle maanpuolustukselle. On rohjettava tehdä päätöksiä, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen, sillä puolustusvoimien iskukykyä ei rakenneta yhdessä, eikä kahdessa vaalikaudessa. Tästä esimerkkinä ovat käynnissä olevat strategiset hankkeet, joilla korvataan merivoimien aluskalustoa ja Hornet-hävittäjät tulevan vuosikymmenen aikana.

Vastuullisen ja pitkäjänteisyyttä edellyttävän puolustuspolitiikan tavoitteena ei voi olla poliittiset irtopisteet, vaan Suomen ja sen kansalaisten turvallisuus.

Kirjoitus on julkaistu Kylkirauta-lehdessä 6/2018

Lenininpuisto pitää nimensä

Jätin viime vuoden lokakuussa yhdessä Sampo Terhon kanssa Helsingin kaupunginvaltuustossa aloitteen Alppilassa sijaitsevan Lenininpuiston nimen muuttamiseksi. Aloitteessamme esitimme, että puiston nimi muutettaisiin Suomen 100-vuotisjuhlan hengessä Ukko-Pekan puistoksi entisen presidenttimme Pehr Evind Svinhufvudin mukaan.

Aloitteen jättämistä seuranneen prosessin aikana kävi kuitenkin ilmi, että päättävien elinten enemmistön mielestä Ukko-Pekka Svinhufvudille on jo nimetty riittävästi paikkoja Helsingissä, ja että enemmistö haluaa säilyttää heille enemmän tai vähemmän rakkaan Lenin-sedän nimen Lenininpuiston muodossa.

Demokratiassa mennään enemmistön ehdoilla ja politiikka on mahdollisen taidetta. Siispä kaupunginvaltuuston äänestäessä asiasta 16.5.2018 Sininen valtuustoryhmä ehdotti kompromissia: säilytetään Leninin nimi kaikin mokomin Helsingin nimistössä, mutta muutetaan Lenininpuiston nimi Leninin uhrien muistopuistoksi. Se kunnioittaisi näkyvällä tavalla niitä lukemattomia ihmisiä, niin suomalaisia, venäläisiä kuin muidenkin kansallisuuksien edustajia, jotka jauhautuivat Leninin luoman kommunistisen hirmuhallinnon rattaissa.

Valtuuston enemmistö ei valitettavasti ollut muutoksen kannalla. Esitykseni asian palauttamisesta valmisteluun siten, että Lenininpuisto nimetään Leninin uhrien muistopuistoksi, kaatui äänestyksessä. Lopputuloksesta huolimatta valtuustossa käytiin aiheen tiimoilta vilkas keskustelu.

Aloitteen käsittelyhistoria on luettavissa Helsingin kaupunginvaltuuston sivuilta.

Aiheesta uutisoi Helsingin Sanomat.

Vapaussodan muisto ei katoa

Osallistuin 16.5.2018 Vapaussodan perinneliiton järjestämiin vapaussodan 100-vuotisjuhlallisuuksiin. Laskin seppeleen vapaussoturien hautamuistomerkille Helsingin Vanhan kirkon kirkkopuistossa ja pidin Finlandia-talon pääjuhlassa puheen, jossa käsittelin vapaussodan syitä ja seurauksia sekä sodan valtiollista merkitystä.

Sata vuotta sitten Helsingin kadut täyttyivät juhlijoista. Vakavasti astuvien sarkapukuisten sotilaiden rivit kulkivat katsojien ohitse loputtomana jonona, joka ilman minkäänlaista ulkoista koreutta näytti läpileikkauksen maan omasta, maasta polkaistusta armeijasta. Senaatin eli hallituksen joukot olivat voittaneet sodan – sodan, joka synnytti Suomen Puolustusvoimat.

Tuo päivä voisi olla itsenäisyyspäivä, itsenäisyysjulistuksen päivän sijaan. Nimittäin 6. joulukuuta 1917 Suomi ei ollut vapaa maa, eikä maassa ollut järjestystä. Vasta 16. toukokuuta 1918 miehittäjä oli karkotettu ja kapina kukistettu.

Kullakin sukupolvella tuntuu olevan tarve kirjoittaa vapaussodan historia uudelleen ja kullakin sukupolvella – ajan hengestä riippuen – on oma tulkintansa vuoden 1918 sodasta. Tällä hetkellä tulkintojen keskiössä tuntuu olevan terrori. Sodan tapahtumia lähestytään paljolti väkivaltaisuuksien kohteeksi joutuneen yksilön kokemuksien kannalta.

Tapahtumat näyttäytyvät nykyihmiselle käsittämättöminä raakuuksina ja sodan valtiollinen merkitys jää toissijaiseksi. Niin ikään historian lainalaisuus – syy ja seuraus – jää taka-alalle.

Suomalaiset eivät taistelleet toisiaan vastaan ilman kansan valitsemaa eduskuntaa ja sen valitsemaa hallitusta vastaan aloitettua kapinaa. Samoin valkoinen terrori oli reaktio punaiselle terrorille. Osavastuun sodasta kantoi Leninin johtamat bolševikit, jotka yllyttivät suomalaisia vallankumoukseen. Lenin tuki asein ja sotilain Suomen punakaarteja. Vallankumous perustui räikeään propagandaan. Aikakauden informaatiosodankäyntiä käytiin etenkin lehdistössä levitettyinä villeinä huhuina. Väritetyt mielikuvat ja naiivit käsitykset johtivat vallankumoukseen. Kolkoimman kohtalon lopulta saivatkin Neuvosto-Venäjälle paenneet punaiset, joille valhe paljastui viimeistään Stalinin teloituskuopilla.

Kansakunta rakentuu paljolti kokemuksen ja tunteen varaan. Vaikeatkin muistot rakentavat kansakokonaisuutta. Satavuotiaan valtiomme kivikkoinen tie jatkui talvi- ja jatkosodissa, mutta yhtenäisenä kansakuntana.

Vuoden 1918 tärkein perintö on itsenäisyyden, kansanvallan ja oikeusvaltion säilyminen. Kansallisen eheyden rakentaminen jatkui sodan jälkeen demokratian keinoin kunnissa ja valtiollisella tasolla. Meidän on tänäkin päivänä kannettava huolta demokratian toimivuudesta ja kansanvaltaisten menettelytapojen arvostuksen ja kunnioituksen säilymisestä.