Aihearkisto: Historia

Sellanen ol’ Viipuri

Viipuri oli 1930-luvulla 80 000 asukkaallaan Suomen toiseksi suurin kaupunki. Se oli tunnetusti Itä-Suomen talous- ja kulttuurielämän monipuolinen veturi, jonka kaduilla saattoi kuulla puhuttavan neljää kieltä: suomen ja ruotsin lisäksi venäjää ja saksaakin. Sota vei vanhan suomalaisen Viipurin meiltä, mutta muistot jäivät.

Luin Petri Neuvosen mielenkiintoisen kirjan Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut tyylikkäästi toteutetun kirjan Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Se perustuu Eino Partasen päivänpaisteisiin valokuviin, joiden lasinegatiivit tämä Helios Oy:n perustaja pelasti viime hetkillä talvisodan Viipurista maaliskuussa 1940.

Teoksen toimittanut arkkitehti Petri Neuvonen on tehnyt oivallista työtä Partasen kuvien teemoituksessa ja niitä taustoittavissa teksteissä.

Nimensä mukaisesti kirja vie lukijansa kävelyretkelle sotia edeltävään Viipuriin, jossa keskiaika kohtaa modernin funkistyylin.

Satuin viime kesänä olemaan elävässä elämässä Viipurin retkellä asiantuntevan oppaan Eeva Tammen johdolla, joten oli mielenkiintoista verrata kirjan näkymiä nykyisiin. Kaupunkikuvassa on paljon tuttua jäljellä, vaikka paljon onkin sodan ja itäisen valloittajakulttuurin myötä tuhoutunut.

Viipurin historiaan tutustumassa hellekesänä 2010. Taustalla Vanhankaupungin maamerkki, tuomiokirkon kellotorni.

Erityisen hauskaa oli löytää Eino Partasen teknisesti loistokkaista valokuvista pieniä arkisia yksityiskohtia viipurilaisista jokapäiväisissä puuhissaan: onkivat pikkupojat, jäätelökauppias, vossikkakuski jne.

Partanen oli muuten sama mies, joka itsenäisyyspäivänä 1947 asetti Helsingin Mannerheimintie 10:ssä sijaitsevan valokuvaamoliikkeensä näyteikkunaan näytösoikeudenkäynnissä sotasyyllisiksi tuomittujen Risto Rytin, Jukka Rangellin, Edwin Linkomiehen, Väinö Tannerin ja kumppanien kuvat viitetekstillä ”Sijaiskärsijämme”.

Suomen lipuilla ja kynttilöillä koristeltu mielenosoituksellinen valokuva-asetelma hermostutti punaisen Valpon, näyteikkuna peitettiin poliisin toimesta, mutta Eino Partanen ja Helios nousivat laajan suomalaisyleisön tietoisuuteen.

Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä

YLE TV1:llä alkoi sunnuntaina uutuussarja Pimeän puolella, joka kertoo Suomen lähihistorian huijareista ja manipulaattoreista. Sarjan avausosa nimeltään ”Pyhä viha” kertoi Elias Simojoesta.

http://tv1.yle.fi/ohjelmat/asia/pimean-puolella

Parempi on, etten puutu vahvasti dramatisoidun ohjelman tulkintoihin ja eräisiin historiallisiin virheisiin, vaan kerron oman tutkimukseen pohjautuvan näkemykseni tästä karismaattisesta pappismiehestä.

Näkemykseni mukaan Elias Simojoen historiallinen merkitys oli nimenomaan Suomen kansan puolustustahdon herättäjänä talvisodan alla. Ohessa Simojoen lyhyt elämäkerta, joka alunperin ilmestyi Vapaussoturi-lehdessä 1/2007.

Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä

Elias Simojoki (1899−1940) oli Akateemisen Karjala-Seuran perustaja ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja. Hän oli körttipappi ja karismaattinen sananjulistaja, joka Suur-Suomen toteuttamiseksi halusi herättää Suomen kansan sekä isänmaallisessa että uskonnollisessa mielessä.

Hänen vaikutusvaltansa oli suurin nuorison keskuudessa erityisesti nuorisojärjestö Sinimustien johtajana. Simojoki oli 1930-luvun tunnetuimpia hahmoja, joka herätti voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan.

Lapsuuden koti

Elias Simojoki syntyi Keski-Pohjanmaalla Raution pappilassa. Alkuaan pohjoispohjalaista alkuperää oleva laaja Simelius-Simojoki -suku on tunnettu papeistaan, ja myös Elias Simojoen isä Niilo Iisakki Simelius oli kappalainen, sittemmin lääninrovasti. Äiti Kristina Sofia oli omaa sukua Snellman.

Koti oli turvallinen ja herännäiskristillinen. Äidillä ja pojalla oli erikoisen lämmin ja särötön suhde, mikä lienee vaikuttanut pojan kaksijakoisen maailmankuvan syntyyn: kotona hyvyys, maailmalla pahuus. Eliaksen kerrotaan olleen lapsena avoin, vilkas ja sielultaan kristallinkirkas.

Vapaussotaan vapaaehtoisena

Tovereidensa piirissä ”Simppa” oli rajujen leikkien johtaja, joka kunnostautui jopa katutappeluissa. Hänen ollessaan seitsemännellä luokalla syttyi vapaussota. Oli vain luonnollista, että nuori Simojoki suojeluskuntalaisena, Vänrikki Stoolin tarinoiden sekä Suomen sotahistorian innokkaana harrastajana liittyi tovereineen valkoiseen armeijaan.

Oululaisvapaaehtoiset lähdössä vapaussotaan 1918. Lähtijöiden joukossa oli myös lyseolainen Elias Simelius, sittemmin Simojoki.

Elias Simojoki osallistui Oulun ensimmäisen rintamakomennuskunnan riveissä sen kaikkiin taisteluihin Satakunnan, Hämeen, Savon ja Kymenlaakson rintamilla ja ehti myös sodan päätösparaatiin Helsinkiin.

Sota oli kaikista rasituksistaan ja kauheuksistaan huolimatta kuin suurta seikkailua. Kuolemaa Simojoki ei näytä pelänneen, ja kaikesta päätellen hän oli urhoollinen sotilas.

Keväällä 1919 oli ylioppilaskirjoitusten aika. Äidinkielen aineessa Simojoki otti riskin kirjoittaessaan aiheesta ”Autuaita ovat rauhantekijät” ja puolustaessaan siinä hieman epätavanomaista ajatusta, että rauhaa voi rakentaa myös asein. Perustelut olivat kuitenkin laudaturin arvoiset.

Aunuksen retkelle

Ylioppilastutkintoon kuuluvat tentit olivat vielä kesken, kun Simojoki karkasi vanhempiensa tahtoa uhmaten kuuden koulutoverinsa kanssa Aunuksen Karjalaan, missä itäkarjalaiset taistelivat suomalaisten vapaaehtoisten avustamina bolševikkivaltaa vastaan. Vanhemmilleen hän perusteli lähtönsä syitä:

− Se on veren kutsu, joka minut ja monen muun nuoren vie verisille taistelukentille Isänmaan alttarille parhaimpansa antamaan… Luulen, että se into on ylhäältä kotoisin ja ehkäpä taistelussa kuulien vinkuessa selviää, onko niin, vai onko se demoonista hurmaa.

Aunuksen retki oli Simojoelle aluksi samanlaista seikkailua kuin vapaussota: hän pursui intoa ja suunnitteli sotilaan uraa. Ulvanan sillalla nuori heimosoturi joutui kuitenkin elämänsä käännekohtaan, jonka hän myöhemmin kasvatti miltei myyttisiin mittoihin.

Kylmä kylpy

Simojoki jäi vangiksi mutta onnistui riistäytymään irti, sukeltamaan päistikkaa jokeen ja sitä kautta kuin ihmeen kaupalla pakoon. Paetessaan hän lupasi Jumalalle, että jos tästä minut pelastat, rupean lukemaan teologiaa.

Kylmä kylpy aiheutti vilustumisen ja sotaretken yksipuolinen ruokavalio keripukin. Kun bolševikit vielä tekivät Laatokalta onnistuneen maihinnousun suomalais-karjalaisten joukkojen selustaan ja pakottivat heidät perääntymään, Simojokikin oli valmis palaamaan kotiin ja aloittamaan papiksi opiskelun. Suur-Suomen oikeutuksesta hän oli kuitenkin vakuuttunut ja päätti pitää kuntonsa korkealla.

Simojoen ollessa erään kerran harjoittelemassa yliopiston voimistelulaitoksella kuvanveistäjä Viktor Jansson huomasi tämän sopusuhtaisen nuorukaisen ja houkutteli Simojoen malliksi sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapaudenpatsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Saman vuoden lopulla Itä-Karjalasta kantautui tietoja kansannoususta, ja veri veti Simojoen jälleen mukaan. Hän oli mukana reserviluutnantti Paul Marttinan johtamassa räjäytyskomennuskunnassa, jonka tehtävänä oli katkaista Muurmannin rata.

AKS:n perustaja

Tämäkin retki päättyi tappioon, mutta sen seurauksena syntyi Akateeminen Karjala-Seura.

Simojoki oli AKS:n alkuvuosien keskeisiä hahmoja olematta silti seuran puheenjohtaja. Hän oli itseoikeutettu juhlapuhuja ja innostava kirjoittaja, ja pitkälti hänen vaikutuksestaan AKS sai toimintaansa uskonnollisen pohjavireen. Se ilmenee muun muassa hänen yhdessä Elmo Kailan kanssa kirjoittamansa lippuvalan lopusta:

− Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.

Viha ja rakkaus

Simojoki oli AKS:n valajäsen numero yksi. Isänmaallisuus sisälsi hänen oppinsa mukaan kaksi puolta kuten kolikossa: rakkauden isänmaata ja vihan sen vihollista kohtaan.

Simojoki oli mukana seuran salaisessa sisärenkaassa Vihan Veljissä, joka halusi levittää ryssänvihaa kansan keskuuteen. Ryssänviha oli avain Suur-Suomeen, ja tämän opin Simojoki tahtoi tulikirjaimin painaa suomalaisten mieliin.

Hän ei epäillyt oppinsa oikeutusta. Kertoessaan Karjalan kansan kurjasta kohtalosta hän saattoi itkeä, mikä teki vaikutuksen kuulijoihin. Simojoen kerrotaan puhuneen aidosti, laskelmoimattomasti ja suoraan sydämestä.

Kappalainen ja kansanedustaja

Varsinaisen työnsä Simojoki teki Pohjois-Savon Kiuruvedellä kappalaisena ja uskonnonopettajana. Hänen hyväsydämisyydestään hädänalaisia kohtaan on monia tarinoita.

Uskonnollista herätystä hän valmisti väsymättömänä seurojen pitäjänä, ja kirkkonsa saarnastuoliin hän kulki miltei juosten. Hänen jumalakuvansa oli lähinnä vanhatestamentillinen, mihin viittaa ryssänvihakin.

Simojoki aktivoitui 1930-luvulla poliittisesti, mutta pysyi aina enemmän pappina kuin poliitikkona. Hän oli mukana Lapuan liikkeen kommunisminvastaisessa toiminnassa ja kyydityksissä ja puhui vuoden 1933 vaaleissa itsensä IKL:n kansanedustajaksi, missä tehtävässä hän oli vuoteen 1939.

Eduskunnassa Simojoki oli räväkkä puheenpitäjä, joka herätti vastustajat välihuutoihin. Eduskunta ei kuitenkaan ollut hänen ominta toimintaympäristöään. Mieluummin Simojoki toimi Lapuan liikkeen vanavedessä syntyneen nuorisojärjestö Sinimustien päällikkönä.

Mustaa paitaa sinisen solmion kanssa kantavat sinimustapojat ja -tytöt palvoivat päällikköään. Tämä pyrki valmentamaan heistä tottelevaisia taistelijoita, jotka tulevaisuudessa häämöttävän maailmanpalon syttyessä olisivat alttiit antamaan kaikkensa isänmaan puolesta.

Elias Simojoki (käsi ylhäällä) osasi innostaa nuoria sydämiä. Hän näki nuorissa vanhoista ja viisaista puuttuvaa elävää uskoa ja rohkeutta. Kuva Kuortaneen sinimustaleiriltä 1930-luvun puolivälistä.

Sinimusta nuoriso

Simojokea varoitettiin hallituspiirejä myöten villitsemästä nuorisoa, mutta hän vastasi esittämällä kysymyksen: miksi päättäjät ovat huolissaan nuorison politikoimisesta, kun heidän pitäisi olla huolissaan siitä, ettei nuorisolla ole käytettävissään tarpeeksi aseita sodan syttyessä?

Sinimusta-järjestö, johon kuului 5 500 valajäsentä, lakkautettiin tammikuussa 1936 sen sekaannuttua Viron sisäpolitiikkaan. Joukko sinimustia oli nimittäin Simojoen johdolla tukenut Viron vapaussoturiliikkeen vallankaappausyritystä.

Simojoki joutui julkisuuden tuomitsemaksi. Eräs yksityiskirje, jossa hän lupasi poliittisille vastustajilleen paikkaa Petsamon Heinäsaarille perustettavassa keskitysleirissä, vuoti nimittäin lehdistölle. Monet omistakin arvostelivat Simojokea tämän johdosta, mikä loukkasi häntä erityisesti.

Kannaksen linnoittaminen

Simojoki jatkoi kuitenkin taistelua nuorisosta ja oli mukana perustettaessa sinimustien seuraajaa, IKL:n nuorisojärjestöä Mustapaitoja. Hän toimi sen johdossa kuolemaansa saakka. Hän oli myös aloitteentekijä ja yksi puuhamiehistä niin sanotussa lapiojääkäriliikkeessä, kun Karjalan kannasta linnoitettiin vapaaehtoisvoimin kesällä 1939.

− Seura torkkuu nykyään. Jos teissä on vähänkään miestä, niin tehkää edes aloite, että Karjalan kannas linnoitettaisiin, oli valajäsen numero 1 tokaissut pistäytyessään alkuvuodesta 1939 AKS:n toimistossa. Tästä oli lähtenyt käyntiin linnoittamishanke AKS:n ja suojeluskuntajärjestön organisoimin vapaaehtoisvoimin.

Elias Simojoki seuraamassa vapaaehtoisten linnoitustöiden edistymistä Karjalan kannaksella kesällä 1939.

Vapaaehtoisena talvisotaan

Se, että suomalaiset löysivät talvisodan alla yhteisen nuotin, oli Simojoelle tärkeä asia. Suomen jääminen yksin ylivoimaista vihollista vastaan järkytti kuitenkin aiemmin niin toiveikasta taistelijaa. Neuvostoliiton ja Saksan liittoutuminen oli katkera pettymys.

Vaikka Simojoki olisi ikänsä puolesta voinut jäädä kotiin, hän lähti vapaaehtoisena JR 39:n sotilaspastoriksi. Kotiin jäivät nuori vaimo ja poikavauva. Simojoki yritti lievittää alakuloaan olemalla alituisesti liikkeellä, olemalla siellä missä rykmenttinsä miehetkin, rohkaisten ja avustaen heitä.

Simojoki kaatui tammikuussa 1940 Koirinojan lahdella Laatokan jäälle. Hän ei ollut pystynyt kuuntelemaan haavoittuneen hevosen tuskanhuutoja, vaan oli varoituksista huolimatta − kenties alitajuisesti kuolemaa etsien − lähtenyt kohtalokkaalle matkalleen.

Hän saavutti hevosen, lopetti sen ja käänsi suksensa paluumatkalle, kun vastarannalta ammuttu vihollisen konekiväärisuihku surmasi hänet välittömästi.

Elias Simojoki yhdessä viimeisistä valokuvistaan lähdössä talvisotaan JR 39:n sotilaspastoriksi.

Tulisieluisen taistelijan elämä oli päättynyt, mutta muisto jäi elämään. Rintamalle saapunut runoilija V. A. Koskenniemi sattui paikalle juuri kun Simojoen ruumista oltiin kuljettamassa pois. Runossaan Kenttäpappi Koskenniemi on kuvannut tätä kohtausta. Kokoelmasta Latuja lumessa löytyvä runo alkaa seuraavasti:

– Vuoks eläimen apua anoovan / Menit, pappi, kuolemaan. / Mutta alennuksessa maailman/ Mitä meille sa annoitkaan!

Puolustustahdon herättäjä

Kun ruumista kuljetettiin ahkiolla etulinjasta JR 39:n komentopaikan ohitse, lausui rykmentin komentaja, jääkärieversti P. A. Autti:

− Siinä meni puolustustahtomme herättäjien kärkimies. Jos meillä olisi Suomen lippu, panisimme sen nyt Elias Simojoen peitteeksi.

Simojoki ei eläessään saavuttanut merkittävää julkista asemaa, eikä häntä muistettu kunniamerkeillä. Kuitenkin tämä maalaispappi oli monelle aikalaiselle merkittävä tiennäyttäjä, Snellmanin työn jatkaja ja tulisieluinen puolustustahdon herättäjä.

Simojoki valoi opetuslapsiinsa suursuomalaisen taistelutahdon, eräänlaisen ylilatauksen, jota monet arvostelivat epärealistiseksi, pateettiseksi tai suorastaan vaaralliseksi haihatteluksi, mutta joka osoittautui kuitenkin tarpeelliseksi talvisodassa; monet entiset sinimustat, AKS:n ja IKL:n jäsenet jakoivat hänen kohtalonsa.

Elias Simojoki oli yksi tekijä talvisodan ihmeen taustalla. Hänet on haudattu sankarihautaan Kiuruveden palaneen kirkon saarnastuolin paikalle.

Georg C. Ehrnrooth in memoriam

Uutiset välittivät suru-uutisen: pitkän linjan poliittinen vaikuttaja Georg C. Ehrnrooth on kuollut tänään kotonaan Helsingissä 84-vuotiaana.

Muistan varhaisnuorena seuranneeni kiinnostuneena Georg C. Ehrnroothin suoraselkäisiä esiintymisiä television vaalipaneeleissa. Tuolloin elettiin 1980-luvun poliittiselta ilmapiiriltä tunkkaisessa YYA-Suomessa, joka oli toista kuin moniarvoinen nyky-Suomi. Ehrnrooth oli osaltaan herättämässä kiinnostustani politiikkaan.

Muistan Ehrnroothin rohkeuden, tiukan antikommunismin ja perustellun Kekkos-kritiikin. Ne purivat. Georg C. Ehrnrooth oli itsenäinen poliitikko – suomalainen toisinajattelija, kuten aikalaisensa Veikko Vennamo.

Ehrnrooth ja Vennamo olivat molemmat koulutukseltaan juristeja ja pitkäaikaisia kansanedustajia, jotka kasvettuaan erilleen alkuperäisestä puolueestaan perustivat omansa. Sellainen vaatii kanttia.

Ehrnroothin puolue oli Suomen Perustuslaillinen Kansanpuolue, sittemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Vennamon puolue oli Suomen Pientalonpoikien Puolue, sittemmin Suomen Maaseudun Puolue.

Molemmat puolueet on jo kuopattu, eivätkä nimet Perustuslailliset ja Perussuomalaiset enää sekaannu kuten vielä joku vuosi sitten, mutta Suomen historiaan POP ja SMP jäävät sisä- ja ulkopoliittisesti tarpeellisina henkireikinä. Neuvostokarhun halaus kun oli sen verran lujaa laatua, että hyvä kun ilma pääsi Suomi-neidolta kulkemaan.

Tapasin Ehrnroothin kerran. Se oli itsenäisyyspäivänä Helsingissä 1980-luvun lopulla. Tapaaminen jäi hyvin mieleen. Pehmeä ääni, luja kädenpuristus, muutama ystävällinen sana nuorelle kollille.

Asuessani opiskeluvuosinani Helsingissä 1990-luvun alussa pääsin äänestämään POP:n Panu Toivosta, joka oli mielestäni tehnyt hyvää työtä esimerkiksi Viron ja muiden Baltian maiden vapauden puolesta aivan kuten puoluetoverinsa Georg C. Ehrnroothkin. Tiesin, ettei häntä valita, mutta sittenkin! Se oli vaatimaton kiitoksen ilmaukseni miehille, jotka olivat olleet pitkälti oikeassa itänaapurin suhteen.

Perustuslaillisten puoluesihteerinä toiminut Toivonen kuoli 2006, nyt on siis Perustuslaillisten puheenjohtaja Ehrnroothkin kuollut. Kepeät mullat, isänmaan miehet!

Tarton rauhasta 90 vuotta

Tarton rauhan solmimisesta on huomenna tullut kuluneeksi 90 vuotta. Julkaisen ohessa tiivistetyn version esitelmästäni Tampereen Suomalaisella Klubilla 11.10.2010. Pitkä se on vieläkin, mutta toivon sen kiinnostavan historianharrastajia.

Oliko Tarton rauha ”liian hyvä” vai ”häpeärauha”?

Tarton rauhan solmimisesta on kulunut 90 vuotta. Rauha oli ja on merkittävä, olihan se ensimmäinen itsenäisen Suomen tekemä rauha. Samalla se on ainoa rauhamme, joka syntyi neuvotellen – toisin kuin talvi- ja jatkosodan jälkeen tehdyt rauhat Moskovassa ja Pariisissa, jotka olivat enemmänkin sanelurauhoja.

Suomessa ei ole juuri viime vuosikymmeninä tuotu esille Tarton rauhaa, ja on ollut aikoja jolloin Tarton rauhasta puhuminen oli suorastaan tabuaihe. Moni saattaa vielä tänäänkin ajatella, että kyseessä oli vaarallisen edullinen rauha Suomelle, ja että olisi parempi olla enempää elämöimättä asialla.

Mikä ”häpeärauha”?

Monen aikalaisen mielestä Tarton rauha oli kuitenkin häpeällinen, mitä nykypäivän näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää.

Mikä teki Tarton rauhasta ”häpeärauhan”? Kuinka tämä 1920- ja 30-luvuilla Suomen heimohenkisissä piireissä paljon parjattu rauha oikein syntyi?

Eikö Tarton rauha ollutkaan ”liian hyvä”, kuten viime sotien jälkeen on ajateltu ja kouluissakin opetettu?

Neuvottelut alkavat

Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut Tartossa alkoivat kesäkuussa 1920. Tasavallan presidentti K.J. Ståhlbergin nimittämässä seitsenhenkisessä valtuuskunnassa oli kaikkien silloisten eduskuntapuolueiden edustus. Rauhanvaltuuskuntaa johti kokoomuslainen J.K. Paasikivi.

Suomen rauhanvaltuuskunta avustajineen. Eturivissä vasemmalta lukien: Alexander Frey (rkp), Väinö Voionmaa (sdp), J.H. Vennola (ed.), J.K. Paasikivi (kok.), Rudolf Walden (sit.), Väinö Kivilinna (ml.) ja Väinö Tanner (sdp).

Tarton neuvottelujen ongelmallisin kysymys oli itärajan kulku. Ongelma ei ollut pelkästään Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanvaltuuskuntien välinen, vaan myös Suomen valtuuskunnan sisäinen. Suomalaiset yrittivät löytää ratkaisun ongelmaansa ennen neuvottelujen aloittamista.

Petsamon kysymys

Suomen poliittisen johdon, rauhanvaltuuskunnan ja julkisen mielipiteen keskuudessa vallitsi varsin laaja yksimielisyys Petsamon liittämisestä Suomeen. Senhän oli jo keisari Aleksanteri II luvannut Suomelle vuonna 1864, ja Leninin bolševikkihallitus oli tavallaan vahvistanut asian myöntämällä Petsamon punaiselle Suomelle kapinavuonna 1918.

Sula satama Jäämereltä koettiin puoluekannasta riippumatta taloudellisesti hyvin tärkeäksi. Alueen nikkelivaroista ei vielä tuolloin ollut tietoa.

Sosialidemokraattien kiinnostuksesta Petsamoa kohtaan kertoo esimerkkinä tämä kirja, jonka kirjoittaja Väinö Voionmaa kuului Tarton rauhanvaltuuskuntaan.

Itä-Karjalan kohtalo

Itä-Karjalan kohtalo sen sijaan jakoi rauhanvaltuuskunnan porvarit ja sosialistit eri leireihin. Sosialidemokraateille riittivät autonomianaikaiset rajat, mutta porvarillisten puolueiden toiveena olivat luonnolliset ja helpommin puolustettavat rajat. Laajimmillaan tämä tarkoitti rajalinjausta Laatokka−Syväri−Äänisenmeri.

Toteutuessaan tämä olisi merkinnyt Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan liittämistä Suomeen. Ja siten tietenkin edullisesti puolustettavia rajoja. Puolustettava maaraja olisi lyhennyt kolmannekseen, noin 350 kilometriin!

Tämä ”lyhyt raja – pitkä rauha” -ajatus nousi sittemmin jatkosodan aikana tunnetetulla tavalla esille.

Kansojen itsemääräämisoikeus

Heimohenkisimmät suomalaiset toivoivat siis Karjalan kansan kahtiajaon päättymistä. Kysymys kytkeytyi ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan voimakkaaseen aatesuuntaukseen, kansojen itsemääräämisoikeuteen, jonka Neuvosto-Venäjäkin oli ilmoittanut hyväksyvänsä.

Paasikivi muokkasi valtuuskunnan minimiohjelmaksi kompromissin: karjalaisille neuvoteltaisiin vapaus päättää kansanäänestyksellä siitä, kuuluako Suomeen vai Neuvosto-Venäjään.

Rajan kulku jätettäisiin äänestyksen jälkeen kansainvälisen komission tehtäväksi. Suomen suojeluksessa jo olevien Pohjois-Aunuksen kuntien Repolan ja Porajärven taas tulisi saada itse ratkaista, haluaisivatko ne uutta kansanäänestystä vai eivät.

Kirjasalon kulmaus

Repolan ja Porajärven lisäksi Suomella oli kolmaskin autonomian aikaisten rajojen ulkopuolella oleva liitosalue, nimittäin Karjalan kannaksella oleva pieni Kirjasalon kulmaus, jota miehitti suomalaisten heimosoturien tukema inkeriläinen vapaajoukko.

Koko Inkeri päätettiin kuitenkin unohtaa heti kättelyssä, sillä sen liittämismahdollisuuksia Suomeen ei Pietarin vuoksi pidetty realistisina. Rauhanvaltuuskunta päätti suositella Inkerin suomalaisille kulttuuriautonomiaa.

Työkansan kommuuni

Neuvosto-Venäjä puolestaan valmistautui Tarton neuvotteluihin alusta alkaen tiukkaa linjaa vetäen. Bolševikit perustivat aivan rauhanneuvottelujen alla Karjalan työkansan kommuunin, joka käytännössä teki tyhjäksi suomalaisten vaateen kansanäänestyksen järjestämisestä Itä-Karjalassa.

Bolševikkien mukaan kommuuni ilmaisi kansan tahdon: Itä-Karjalan kysymys olisi vastedes Neuvosto-Karjalan sisäinen asia.

Neuvottelut alkavat

Neuvottelut Tartossa käynnistyivät kesäkuussa 1920. Suomen valtuuskunta sai heti havaita, ettei Neuvosto-Venäjä tarvinnut rauhaa minkälaisin ehdoin tahansa.

Kun suomalaiset esittivät vaateensa Itä-Karjalan ja Petsamon suhteen, tarjosi vastapuoli vuoden 1914 rajoja muutamin muutoksin: Pietarin turvaamiseksi osa Suomenlahden saaria oli luovutettava ja Kannaksen Pietaria lähellä oleva mutka oli oikaistava.

Uusi Suomi 16.6.1920. Aluekysymykset näyttelivät Tarton rauhanneuvotteluissa julkisessa sanassakin tärkeintä osaa.

Sota Puolassa

Bolševikkien tiukka linja selittyi osin sotatoimien saamasta käänteestä Puolan rintamalla kesä-heinäkuun vaihteessa 1920.

Puna-armeija valtasi puolalaisilta Ukrainan Kiovan takaisin, ja puolalaiset peräytyivät satoja kilometrejä. Koko Puola näytti luhistuvan. Neuvosto-Venäjän sotilaallisen aseman vahvistuminen merkitsi sitä, ettei sen tarvinnut tinkiä.

Salaista diplomatiaa

Paikallaan junnanneet neuvottelut keskeytettiin heinäkuun puolivälissä kahdeksi viikoksi. Aloite oli neuvosto-osapuolen tekemä, ja sen syy oli mahdollisesti rauhanvaltuuskunnan sosiaalidemokraattisen jäsenen Väinö Tannerin harjoittama salainen diplomatia, josta Paasikivi oli tietoinen.

Suomen sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner oli nimittäin tympääntynyt Suomen ulkopoliittisen johdon tinkimättömään linjaan, ja halusi vauhdittaa neuvotteluja paljastamalla vastapuolelle suomalaisten kuvioita.

Keino oli arveluttava, lähellä maanpetoksellista toimintaa, mutta Tannerille talousmiehenä merkitsivät taloudelliset seikat enemmän kuin aluekysymykset.

Uusi minimiohjelma

Helsinkiin neuvottelutauolle palannut rauhanvaltuuskunta pohti tilannetta presidentin ja hallituksen kanssa sekä muokkasi itselleen uuden minimiohjelman. Tanner esitti sen pohjaksi luopumista Itä-Karjalasta, myös Suomen suojeluksessa jo olevista Repolasta ja Porajärvestä. Petsamossakin tyydyttäisiin vain taloudellisiin toimilupiin.

Hallituksen enemmistö kuitenkin halusi tässä vaiheessa pitää kiinni Repolasta ja Porajärvestä. Neuvotteluja Tartossa päätettiin jatkaa, mutta hitaasti, jotta kansainvälinen tilanne ehtisi selkiintyä.

Siirryttiin siis vaatimuksista viivytystaktiikkaan. Paasikiven ja Tannerin luonnostelemaa uutta minimiohjelmaa toteutettaisiin vain pakon edessä. Repolaa ja Porajärveä ei luovutettaisi.

Sosialistit hermostuvat

Kun neuvottelut Tartossa jälleen käynnistyivät, olivat rauhanvaltuuskunnan sosialidemokraattiset jäsenet Tanner ja Väinö Voionmaa hyvin hermostuneita. He uhkailivat erollaan ja halusivat valtuuskunnalle vapaat kädet. Ne Tanner tavallaan ottikin jatkaessaan saladiplomatiaansa bolševikkidiplomaattien kanssa.

Tanner antoi salaisessa tapaamisessa ymmärtää Neuvosto-Venäjän valtuuskunnan jäsenelle Kerzentseville, ettei Itä-Karjalan kysymys kiinnostanut sosialidemokraatteja, sen sijaan Petsamoa hän vaati Suomelle jyrkästi ja korosti sen olevan kaikkien suomalaisten yhteinen tavoite.

Neuvostodiplomatia etenee

Jatkoneuvotteluissa bolševikkien olikin helppo käyttää suomalaisen valtuuskunnan sisänäistä hajanaisuutta hyväkseen. Bolševikeillä oli yhtenäinen julkisivu kaiken aikaa. Tilanne oli heille edullinen, varsinkin kun sota Puolan rintamalla eteni voitosta toiseen.

Niinpä välirauhansopimus valmistui ja taloussuhteiden järjestely edistyi. Molemmat olivat neuvostodiplomatian voittoja, sillä suomalaiset eivät saaneet lainkaan myönnytyksiä läpi. Repola ja Porajärvi pysyivät kuitenkin tässä vaiheessa vielä Suomella.

Pilsudski hyökkää

Suomen kannalta epäedullinen asetelma kääntyi kuitenkin kertaheitolla, kun Puolan peloton johtaja Pilsudski johti armeijansa kylmäveriseen hyökkäykseen punakenraalien Tuhatsevskin ja Budjonnyin yhtymien välistä.

Josef Pilsudski, Puolan peloton johtaja.

Puolalaisten vastahyökkäys alkoi Varsovan edustalta elokuun puolivälissä 1920 ja vyöryi nopeasti syvälle bolševikkien selustaan. Puna-armeijan joukot kääntyivät sekasortoiseen pakoon ja olivat elokuun loppuun mennessä Puolan kansallisten rajojen ulkopuolella.

Veikselin ihme

Puolan uskomaton nousu tappion partaalta murskavoittoon vaikutti Suomen kannalta edullisesti rauhanneuvottelujen kulkuun. Nyt oli vastapuolen vuoro osoittaa myöntyväisyyttä!

Rohkaistunut Paasikivi alkoi pauhata, että valtuuskunta oli ollut liian pehmeä ja antanut liian helposti periksi. Nyt oli Tannerin vuoro olla hiljaa.

Tässä tilanteessa Neuvosto-Venäjän johtaja Lenin päätti luovuttaa Suomelle Petsamon. Tannerin viesti oli mennyt Leninille asti. Vastikkeena Lenin halusi joukon Suomenlahden saaria ja Repolan sekä Porajärven.

Kurikka-lehden pilapiirtäjän 30.9.1920 julkaistu piirros siitä, mitä Suomen käytävä Jäämerelle tuli maksamaan.

Jakamaton valtioalue

Presidentti Ståhlberg kielsi valtuuskuntaa neuvottelemasta vanhan suomalaisen valtioalueen luovuttamisesta Petsamon vastineeksi. Suomen valtioalue oli jakamaton, painotti Ståhlberg. Samaa periaatetta kannatti hallituksen enemmistö.

Paasikivi oli eri mieltä. Hän esitti ajatuksen sekä Petsamon että Repolan ja Porajärven hankkimisesta Suomelle. Paasikivi esitti kaksoispitäjien vastineeksi taloudellisia ja alueellisia hyvityksiä, eräiden Suomenlahden saarten lisäksi Kuokkalan venäläistynyttä mutkaa Kannakselta.

Ståhlbergille Suomen valtioalue oli kuitenkin ehdottomasti jakamaton. Samaan aikaan oli nimittäin Ahvenanmaan kysymys ajankohtainen. Valtioalueen luovuttaminen olisi ollut kieltämättä huono esimerkki Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisun kannalta.

Tannerin ehdotus

Neuvottelujen jo ollessa katkeamaisillaan Tanner otti jälleen salayhteyden vastapuoleen ja ehdotti Repolan ja Porajärven vaihtamista Petsamoon, jos venäläiset luopuvat Kannasta ja Suomenlahden saaria koskevista vaatimuksistaan. Näin tapahtuikin. Suomen valtuuskunta hyväksyi 7. syyskuuta Neuvosto-Venäjän ehdotuksen.

Tieto Repolaa ja Porajärveä odottavasta kohtalosta levisi Suomessa kulovalkean tavoin. Porvarillisissa lehdissä kirjoitettiin Suomen kunniasta ja lähetystöt kävivät päättäjien pakeilla puhumassa karjalaisten puolesta.

Yleisen mielipiteen odotettua rajumman reaktion takia ulkoministeri Rudolf Holsti yllytti Paasikiven vielä kokeilemaan kaksoispitäjien länsiosien, joissa enin osa asutuksesta oli, saamista Suomelle. Kävi ilmi, että tämä olisikin ollut mahdollista, jos sitä olisi ajoissa ja yksimielisesti osattu vaatia. Tämä ajatus jäi kiusaamaan Paasikiven omatuntoa, eikä hän tohtinut keskustella siitä muiden kuin Tannerin kanssa.

Tyytyväiset bolševikit

Sopimuksen synnyttyä neuvostojohto ja neuvostolehdistö tervehti sitä tyytyväisenä, poistihan se Pietariin kohdistuvan uhan ja oli tärkeä myös taloudellisesti. Neuvosto-Venäjä sai lähes kaiken, mitä se neuvotteluista oli lähtenyt hakemaan.

Suomalaisille aktivisteille ja heimosotureille Tarton rauhansopimus oli häpeärauha eritoten siksi, että Repolasta ja Porajärvestä luovuttiin.

Yksinäinen laukaus

Oliko käynyt niin, että Suomi ensin houkutteli lupauksillaan karjalaiset huomaansa ikään kuin pantiksi neuvotteluja varten ja sitten vaihtoi heidät taloudellisesti arvokkaammaksi katsomaansa siivuun Jäämeren rantaa?

Tämä koettiin häpeämättömän moraalittomaksi toiminnaksi ja tästä syystä esimerkiksi Repolan nimismies Bobi Sivén ampui itsensä protestina Tarton rauhalle.

Bobi Sivénistä tuli Akateemisen-Karjala Seuran marttyyri. Julkaisin hänen elämäkertansa 2001.

Peli oli Suomen osalta pelattu harrastelijamaisesti, mutta neuvostodiplomatia nappasi Tarton rauhasta sulan hattuunsa. Vasta Stalinin kaudella rauhaa alettiin Neuvostoliitossa tarkastella ”pahalla silmällä”.

Tannerin vastuu

Väinö Tanner oli mies, joka keskeisimmin vaikutti Repolan ja Porajärven luovuttamiseen Neuvosto-Venäjälle. Hän teki raskaan virheen paljastaessaan suomalaisten sisäiset erimielisyydet. Tämän tietäen vastapuolella ei ollut tarvetta tehdä todellisia myönnytyksiä tietyn takarajan ylitse. Vastuunsa on Paasikivelläkin, joka salli Tannerin kulissientakaisen toiminnan.

Saladiplomatia paljastui suurelle yleisölle vasta vuonna 1949 Tannerin julkaistua muistiinpanoihinsa varsin rehellisesti pohjautuvan kirjan nimeltä Tarton rauha. 1920- ja 30-luvuilla Tanner oli touhuistaan hipihiljaa, mikä oli tietysti mahdollisen maanpetossyytteen kannalta ymmärrettävää.

Paasikiven opportunismi

Paasikiven politiikka oli opportunistista. Hän etsi suhdanteita seuraten mielestään tarkoituksenmukaisinta ratkaisua. Hän ei pitänyt Tarton rauhaa heti sen synnyttyä liian hyvänä, kuten hän myöhemmin arvioi, vaan kohtuullisena. Reaalipoliitikkona hän yksinkertaisesti pyrki tekemään välttämättömyydestä hyveen.

Suomen rauhanvaltuuskunnan yleinen virhe oli, että he ajattelivat kohtuulliset vaatimukset esittämällä saamaan vastapuolen suostuvaisemmaksi kohtuulliseen rauhaan. Neuvosto-osapuoli kuitenkin piti itsestään selvänä sitä, että Suomi iskisi heti alussa pöytään enimmäisvaatimukset − nimenomaan neuvottelutaktisista syistä.

Vaatimattomuus ja vilpittömyys

Venäläiset eivät osanneet ajatellakaan, että suomalaiset ovat niin vaatimattomia neuvottelijoita, että lähtevät heti esittämään minimivaatimuksiaan.

Vaatimattomuus ja vilpittömyys ovat perinteisiä suomalaisia hyveitä. Ne ovat kuitenkin huonoja pelikortteja kansainvälisessä diplomatiassa, jossa ne muuttuvat helposti naiiviudeksi ja sinisilmäisyydeksi.

Suomen nuori diplomatia ei neuvottelujen loppusuoralla ottanut edes harhautusmielessä yhteyttä puolalalaisiin, joten bolševikkien ehkä eniten pelkäämä valttikorttikin jäi käyttämättä.

Kunniaton rauha?

Eduskunta hyväksyi rauhansopimuksen äänin 163 puolesta ja 27 vastaan. Suomi ratifioi sopimuksen 11. joulukuuta 1920.

Oliko Tarton rauha kunniaton rauha? Nykypäivän näkökulmasta ei tietenkään. Normaalia poliittista kaupankäyntiä, sanoisi joku.

Vaikka nykypäivänä Tarton rauha vaikuttaa hyvinkin edulliselta ja joillekin ehkä ainoalta oikealta, ei sen syntyminen faktisesti ollut suomalaisen valtiotaidon mestarinäyte. Suomi tinki enemmän kuin Neuvosto-Venäjä. Lopulta Suomi joutui tinkimään minimivaatimuksistaankin.

Puheet liian edullisesta tai mahdollisimman edullisesta rauhasta on nähtävä anakronismina, toisen maailmansodan jälkeisen tilanteen synnyttämänä jälkiviisautena, sillä rajat olisivat todellakin voineet olla Suomelle huomattavasti edullisemmat.

Kysymykseen ”Kuinka paljon edullisempia?” vastaaminen on jossittelua, mutta vertailu Viron, Latvian ja Puolan samana vuonna tekemiin, alueellisesti ja taloudellisestikin varsin edullisiin rauhansopimuksiin antaa suuntaa.

Muistamisen arvoinen

Kuitenkin Tarton rauha on muistamisen arvoinen. Se on merkittävä ennen muuta siksi, että se on ensimmäinen itsenäisen Suomen tekemä rauha. Se päätti virallisesti vapaussodan.

Samalla se on ainoa rauhamme, joka syntyi neuvotellen, vaikkakin sen suomalaisia pääneuvottelijoita ei voi kehua ainakaan diplomaattisesta taituriudesta. 

Väitöskirja Matti Laurilasta

Olin eilen Helsingin yliopistolla seuraamassa ystäväni Vesa Määtän väitöstilaisuutta. Olin kuutisen vuotta sitten ollut mukana ideoimassa Vesan väitöskirjan aihetta, legendaarisen jääkärieversti Matti Laurilan (1895-1983) elämäkertaa (perustietoja löytyy sivuilta http://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Laurila). Vuosien varrella luin ja kommentoin eri tekstiversioita sekä yritin auttaa tutkimusaineiston keräämisessä.

Näin ollen olin tyytyväinen, että iso työ oli valmis. Jälki on hieno: kriittistä, perinteistä ja perusteellista historiantutkimusta – ei mitään pseudotieteellistä teorioiden pyörittämistä. Kuvitukseenkin oli panostettu, mikä on väitöskirjoissa valitettavan epätavallista.

Väitöskirjasta ilmestyy lähipäivinä Gummeruksen painamana kaupallinen  versio, josta löytyy tietoa sivuilta http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=7578

Jännitystä ilmassa. Rohkenin ottaa kuvan juuri ennen väitöstilaisuuden alkua: vasemmalta väittelijä Vesa Määttä, vastaväittäjä Jarkko Kemppi ja kustos Laura Kolbe.

Väitöstilaisuutta seuratessani ajattelin omaa vastaavaa tilaisuuttani Helsingin yliopistolla 4. huhtikuuta 1998. Mieleeni muistui vahvasti se juhlavan jännittynyt ilmapiiri, joka suureen päivään liittyy: frakissa pönöttäminen ja akateemiset muotoseikat. Vastaväittäjäni Martti Turtola oli erinomaisessa vedossa esittäen kiperiä kysymyksiä.

Vesa Määtän ja oman väitöskirjani tutkimustehtävä on muuten varsin samankaltainen; Matti Laurilan ja Paavo Susitaipaleen kohtaloissa sotilaina ja yksityishenkilöinä on yhtäläisyyksiä – tietty traaginen pohjavire. ”Raskaat muistot vahvistivat kummankin peräänantamattomuutta ja periaatteellisuutta”, toteaa Määttä.

Karonkassa tohtori in spe Vesa Määttä kiitti minua turhankin ylistävin sanoin väitöstyössä antamastani tuesta ja toivoi minun saattavan Susitaival-kirjani uuteen painokseen. Hyvä huomio: Paavo Susitaival 1896-1993. Aktivismi elämänasenteena -kirjani ilmestyi 1998 Suomen Historiallisen Seuran väitöskirjasarjassa vaatimattomana nidoksena ja on ajat sitten myyty loppuun.

Osasto Kuhlmeyn veteraanin vierailu

Suomen ilmailumuseolla Vantaalla oli eilen 11. syyskuuta harvinainen mahdollisuus kokea elävää sotahistoriaa, kun yksi viimeisistä Suomen armeijaa kesällä 1944 avustaneen lento-osasto Kuhlmeyn elossa olevista veteraaneista, vääpeli Heribert Koller, oli saapunut kertomaan kokemuksistaan.

Olin paikalla poikani Eliaksen ja parin kaverin kanssa. Oli mielenkiintoista katsoa hieman menneisyyteen, josta tämä päivä on kuitenkin rakentunut.

Heribert Koller palkittiin ansioistaan Suomessa Vapaudenristin 4. luokan kunniamerkillä. Kuvassa taitaa näkyä Saksan kultainen risti, tosin nyky-Saksan vaatimusten mukaisesti modifioituna.

Heribert Koller (s. 1920) lensi Focke Wulf 190 -koneella 350 taistelulentoa JG 54:n riveissä. Hän saavutti 49 vahvistettua ilmavoittoa itärintamalla, niistä kuusi Osasto Kuhlmeyssä.

– Meidät ajettiin aivan loppuun, kertoi Koller ilmailumuseon yleisölle ajastaan Suomessa kesä-heinäkuussa 1944 ja taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan.

Taistelulentoja saattoi olla neljäkin päivässä. Osaston lentäjistä kaatui 23 ja haavoittui 24. Suomi oli kuitenkin Kollerin mielestä paras sijoituspaikka koko itärintamalla. Konjakkia, shamppanjaa ja suklaatakin oli, ja Oberfeldwebel muisteli pilke silmäkulmassa sieviä suomalaisneitoja.

Kuurinmaan motissa

Suomesta Koller siirtyi 21. heinäkuuta 1944 Viroon. Toimittuaan lennonopettajana Wienissä hän palasi rintamalle maaliskuussa 1945 Kuurinmaan mottiin nykyisen Latvian alueelle.

Sodan päättyessä 9. toukokuuta 1945 Koller sai käskyn pelastautua. Hän otti yksipaikkaiseen Focke Wulfiinsa kaksi lentomekaanikkoa ja lensi Flensburgiin Tanskan rajalle. Sanomattakin on selvää, että brittien tarjoama lyhyt sotavankeus päihitti Neuvostoliiton leirit.

Kuurinmaa–Flensburg -lentonsa jälkeen joulukuussa 90 vuotta täyttävä veteraani ei ole lentänyt.

– Onni oli käytetty, kuten Heribert Koller totesi.

Veteraanien arvostus

Suomalaisten kunnioittava suhtautuminen veteraaneihinsa oli Heribert Kollerille melkoinen yllätys. Saksassa tilanne on täysin erilainen.

Kun Koller saapui ilmailumuseon auditorioon, näytti hän hämmentyneeltä saamastaan vastaanotosta: yli 200-päinen yleisö osoitti spontaanisti kunnioitustaan nousemalla ylös ja taputtamalla.

Sen Suomen itsenäisyyttä Kannaksen teräsmyrskyssä osaltaan puolustanut saksalaisässä oli ansainnut. Osasto Kuhlmeyn panos oli merkittävä torjuntavoiton saavuttamisessa Tali-Ihantalassa.

Kollerin nimikirjoitukset olivat haluttua tavaraa ilmailumuseolla, pitihän minunkin sellainen saada. Ässä muuten kertoi pitävänsä kuvan Focke Wulf 190 -hävittäjäkonetta ominaisuuksiltaan parempana kuin Messerschmitt Bf 109:ä.

J.K. Ilta-sanomien sivuilta löytyy toimittaja Jukka O. Kauppisen videoklippi tilaisuudesta:

http://www.iltasanomat.fi/videot/kotimaa/2249976