Aihearkisto: Historia

Radio talvi- ja jatkosodassa

Kirjoja ehtii lukea liian vähän. Lasse Vihosen teos oli mukava tuttavuus. Sen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aikansa nopein ja kattavin media

Talvi- ja jatkosodan aikana radio oli maailman nopein ja kattavin joukkotiedotusväline. Siksi Suomikin valjasti sen muiden sotaa käyvien maiden tavoin tukemaan sotaponnisteluja. Lasse Vihonen on kirjoittanut sota-ajan yleisradiotoiminnasta ensimmäisen kattavan, suurelle yleisölle tarkoitetun tietokirjan.

Teoksen alussa on taustoittava katsaus yleisradiotoiminnan kehitykseen ja tekniikkaan. Talvisodan osalta Vihonen kertoo rintamaselostuksista, joista ikimuistoisimmassa reportteri Pekka Tiilikainen selostaa joutumistaan yllättäen ilmahyökkäyksen kohteeksi Sallan Märkäjärvellä. Selostus löytyy kirjan liitteenä olevalta DVD-levyltä ja Ylen Elävästä arkistosta.

Nostattipa Tiilikainen – legendaarinen ”sinivalkoinen ääni” – talvisodan henkeä kuuntelijoissaan tekemällä yhden rintamaselostuksistaan Lieksan suunnalla Neuvostoliiton puolelta!

Kansakunnan kestokyky

Jatkosodan pitkittyessä ja muuttuessa asemasodaksi keskeiseksi kysymykseksi nousi kansakunnan kestokyky. Suosituimmaksi radio-ohjelmaksi nousi sosiaalisia ongelmia ratkonut Jahvetin kirjelaatikko, jota juonsi Yrjö Kilpeläinen. Siitäkin voi kuunnella näytteen Elävästä arkistosta.

Jorinansa tämä taitava propagandisti aloitti tervehdyksellä ”Hyvät ystävät ja kylän miehet”. Siitä tuli lentävä lause – jopa niin, että Jahvetin päävastustaja radioaalloilla, räävitön Armas Äikiä, otti sen käyttöönsä muodossa ”Hyvät ystävät ja pahat vihamiehet”.

Salanauhoite Hitlerin puheesta

Kirjassa kuvataan luonnollisesti huolellisesti 4. kesäkuuta 1942 tapahtunut Hitlerin vierailu Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäiville. Tällöinhän Yleisradion teknikko Thor Damen teki historiallisen salanauhoituksen Hitlerin ja Marskin vapaasta jutustelusta. Kyseessä lienee ainoa nauhoite maailmassa, jossa Saksan johtaja puhuu normaalilla puheäänellään.

Näyttelijä Bruno Ganz harjoitteli sen avulla rooliaan elokuvaan Der Untergang (Perikato, 2004). Tämä kuten moni muukin näyte löytyy DVD-liitelevyltä, joka lisäksi sisältää puolustusvoimien filmikatsauksia. – Mutta paljon tosiaan löytyy jo netistäkin Ylen maan mainiosta Elävästä arkistosta, kuten tämänkin jutun hyperlinkeistä huomaa!

Punapropaganda kääntyi itseään vastaan

Radion tärkein tehtävä sodissamme oli pitää yllä taistelutahtoa ja uskoa Suomen aseiden menestykseen. Siinä se onnistui hyvin, kuten arkistoalalla elämäntyönsä tehnyt Lasse Vihonen kirjassaan osoittaa. Neuvostoliiton räikeä radiopropaganda ei purrut suomalaisiin. Se kääntyi itseään vastaan, ja sitä kuunneltiin lähinnä naureskellen.

Sen sijaan brittien hienovaraisemmalla, faktapitoisella propagandalla oli jonkin verran vaikutusta – etenkin kun Suomi oli kuilun partaalla Kannaksen suurhyökkäyksen aikaan 1944, päättelee Vihonen ansiokkaassa teoksessaan.

Tammisunnuntain taikaa

Tästä se alkoi 93 vuotta sitten, ja tätä on taas muisteltu. Tammisunnuntain taika loistaa pohjalaisten suojeluskuntalaisten silmistä: Vaasa on vapaa.

Tammisunnuntaita vietetään sen muistoksi, että suojeluskunnat alkoivat riisua venäläistä sotaväkeä aseista Etelä-Pohjanmaalla sunnuntaina 27. tammikuuta 1918. 

Tammisunnuntaina alkanut sota sai vapaussodan nimen, jos kohta se oli myös sisällissotaa. Päivää muistetaan edelleen eri puolilla Suomea, eritoten Pohjanmaalla. Tänä vuonna suurin juhla oli Alavudella, mistä muuten sukuni on lähtöisin.

Ylläpitämällä tammisunnuntain perinnettä halutaan nykypolvia muistuttaa siitä, kuinka ankarin ponnistuksin Suomen itsenäisyys on ollut hankittava. Ilman vahvaa tahtoa ei mitään suurta voida saavuttaa.

Olin itsekin Helsingissä Vanhan kirkon puistossa perinteisessä seppeleenlaskutilaisuudessa vapaussodan lumisella sankarihaudalla, josta oheinen kuvani on.

Vapauden ja itsenäisyyden asia ei vanhene koskaan.

Suomalaisten Vapaussotamuistomerkki eli Helsingin valtauksessa 1918 kaatuneiden valkoisten hauta sijaitsee Vanhan kirkon puistossa Bulevardin puoleisella sivustalla.

Valvontaupseerin jatkosota

Joululomalla oli aikaa lukea. Ohessa arvio yhdestä viime syksyn puhutuimmista sotakirjoista.

Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Jarmo Nieminen on toimittanut Taavetti Heikkisen päiväkirjat, jotka tarjoavat autenttisen kurkistusaukon valvontaupseerin toimintaan jatkosodassa. Päämajan alaisista valvonta- eli vastavakoilutehtävistä ei ole aikaisemmin paljoa kirjoitettu, sillä valvontaosaston asiakirjat tuhottiin sodan päättyessä.

Heikkisen päiväkirja Rintaman poliisi kertoo koruttomalla tavalla muun muassa hyökkäysvaiheen joukkokieltäytymisistä keskipohjalaisista kootun, jääkärieversti ”Kylmä-Kalle” Heiskasen johtaman 11. Divisioonan osalta.

Kirja kertoo myös loikkarien, desanttien, vakoojien ja maanpetturien kohtaloista unohtamatta kotikommunistien ja purnaajien palauttamista ruotuun. Vastavakoilu iski, kenttäoikeus toimi ja Heikkinen kirjasi tuntonsa kuulusteluista ja tuomioista tuoreeltaan.

Riemusta synkkyyteen

Taavetti Heikkinen (1906–1969) oli ylikonstaapeli, reservin upseeri ja Akateemisen Karjala-Seuran kannattajajäsen. Niinpä Suomen armeijan eteneminen Itä-Karjalaan oli hänelle aluksi riemukulkua, kuten hän esimerkiksi kirjoitti 1. lokakuuta 1941 Petroskoin valtauksen jälkeen:

”Pysähdyimme ja kiitin hiljaisena Jumalaa, joka on sallinut minun elää tähän päivään saakka ja nähdä tämän, joka on ollut elämäni suurin unelma.”

Sodan pitkittyessä tunnelmat päiväkirjan lehdillä tylsistyvät ja synkistyvät. Illuusiot karisevat, ”V-käyrä” nousee ja luutnantti Heikkinen on palaa loppuun. Hän raapustaa 21. tammikuuta 1944 seuraavaa:

”Olen väsynyt, niin suunnattoman väsynyt tähän sotaan ja kaikkeen pelleilyyn täällä.”

Vaihtelua asemasodan aikaiseen arkeen tuo lähinnä saunominen. Arki taas muuttuu juhlaksi, kun aseveli tuo lomalta alkoholia, useimmiten pöytäviinaa, joka porukalla nautitaan. 

Sota on sotaa

Päiväkirja oli virkatoimissaan tunnollisen, tarvittaessa kovaotteisen sotapoliisin varoventtiili: höyryjen päästäminen kirjoittamalla toimi terapiana. Rintaman poliisi ei realistisuudessaan ole mikään tavanomainen sotakirja saati sankaritarina, eikä se siten ole aina miellyttävää luettavaa.

Valvontaupseeri Taavetti Heikkinen kirjasi tapahtumat sellaisina kuin hän ne näki ja koki, ilman jälkiviisastelua. Jarmo Nieminen on tehnyt esimerkillisen huolellista ja asiantuntevaa työtä taustoittaessaan sotadokumentin merkintöjä monin eri tavoin.

Kirjan liitteenä on kuvaus 11. Divisioonan sotatiestä. Lähdeluettelosta tosin uupuu allekirjoittaneen väitöskirja everstiluutnantti Paavo Susitaipaleesta, joka sentään toimi hyökkäysvaiheessa yhtenä ”Iskevän kiilan” rykmentinkomentajista (JR 29).

Vakava asian harrastaja saa Heikkisen päiväkirjamerkinnöistä enemmän irti, jos niitä lukee vertaillen Heikkisen aseveljen, samaan telttakuntaan kuuluneen Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjojen (2003) kanssa. Nämä kaksi kirjaa täydentävät toisiaan ja osaltaan hyödyttävät jatkosodan historiantutkimusta.

Kirjan tiedot

Taavetti Heikkinen: Rintaman poliisi. Valvontaupseerin päiväkirjat 1941–1944. Toimittanut Jarmo Nieminen.

Ajatus Kirjat/Gummerus Kustannus Oy 2010. 364 sivua.

Lisätietoa kirjasta sen toimittajan nettisivuilla www.jarmonieminen.fi/historia.

Suomi tahtoi elää

Olin 4. joulukuuta puhumassa konstaapeli Hannu Lakeen jo 19. kertaa järjestämässä sotilasperinnenäyttelyn avajaisissa Nurmijärven kunnan käräjäsalissa. Näyttelyn teemana oli jatkosota, ja puhuin sen synnystä – ajasta seitsemän vuosikymmentä sitten. Ohessa puheeni pääpiirteissään ja muutama näyttelystä näppäämäni kuva.
Suomen leijona. Komea puusta kaiverrettu puhdetyö asemasodan ajalta.

Jatkosodan synnyn taustalla oli tietenkin talvisota, senhän meille kertoo jo sodan nimikin: jatkosota. Talvisodan taustalla puolestaan oli kahden diktatuurin, Josif Stalinin johtaman bolševistisen Neuvostoliiton ja Adolf Hitlerin johtaman kansallissosialistisen Saksan 23. elokuuta 1939 solmima hyökkäämättömyyssopimus, joka tunnetaan myös kyseisten maiden silloisten ulkoministerien mukaan nimellä MolotovRibbentrop -sopimus.  

Tämän surullisenkuuluisan Molotov–Ribbentrop -sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa antoi Neuvostoliitolle vapaat kädet Suomen ja Baltian maiden suhteen. Seurauksena oli puna-armeijan hyökkäys Suomeen – ja Suomen kannalta tietenkin ”talvisodan ihme” tai ”105 kunnian päivää”, jotka olivat vuosi sitten Hannu Lakeen edellisen näyttelyn aiheena.  

Talvisodan seurauksena Suomi menetti 23 000 kaatuneen ja 45 000 haavoittuneen lisäksi 1 000 pommituksissa kuollutta siviiliä, rauhanteossa meni Karjala, Suomenlahden ulkosaaret, suurin osan Sallaa, osa Kalastajasaarentoa. Maassa oli yli 400 000 evakkoa ja Hanko jouduttiin vuokraamaan puna-armeijalle tukikohdaksi. Moskovan rauhanehdot olivat äärimmäisen ankarat.  

Välirauhan aika  

Talvisodan jälkeinen aika – tasan seitsemän vuosikymmentä sitten – sai sittemmin historiankirjoissa välirauhan nimen. Nimitys on kuvaava. Välirauhan aika oli tavattoman vaikea henkisesti sen ajan suomalaisille. Rauhanehdot koettiin kauniisti sanottuna epäoikeudenmukaisina.

Ja vaikka aseet rintamilla olivat vaienneet, jatkoi Neuvostoliitto häikäilemättömästi painostustaan oikeastaan kaikin muin paitsi aseellisin keinoin. Suomalaisten yleinen käsitys oli, että uuden tuhotulvan saapuminen idästä olisi vain ajan kysymys.  

Tuntematon sotilas. Maalaus vuodelta 1944.

Neuvostoliiton harjoittama painostus samoin kuin Euroopassa riehuva suursota pitivät siis talvisodan jälkeisessä Suomessa yllä jatkuvaa jännitystä. Aikalaisiin vaikutti vahvasti esimerkiksi Kaleva-nimisen suomalaisen matkustajalentokoneen alasampuminen neuvostohävittäjien toimesta Suomenlahdella kesäkuussa 1940.  

Samaan aikaan länsirintamalta kuului kummia. Sieltä kuului salamasodan ääniä. Voimansa tunnossa oleva Saksa oli vallannut Tanskan ja Norjan keväällä 1940 ja pääsi pian myös Ranskan vastaisella rintamalla haluamaansa ratkaisuun.

Idässä Saksan sopimuskumppani Neuvostoliitto puolestaan miehitti Baltian maat Viron, Latvian ja Liettuan kesäkuussa ja liitti ne itseensä elokuussa 1940.  

Puun ja kuoren välissä  

Suomessa eli syystäkin vahvana tunne, että yksin ja eristyksiin oli jääty. Maa oli välirauhan aikana puun ja kuoren välissä.

Itämeri oli suljettu: Suomen ulkomaankaupan ainoa vapaa väylä maailman valtamerille kulki Petsamon Liinahamarin sataman kautta. Petsamohan oli säilynyt Suomella Moskovan rauhanteossa, mutta sekin oli vaarassa, sillä Neuvostoliitto alkoi osoittaa välirauhan aikana toden teolla kiinnostusta Petsamon nikkelivarantoja kohtaan.  

Puolet budjetista armeijalle

Koska Suomi kuitenkin tahtoi elää, teki se välirauhan aikana parhaansa nostaakseen puolustusvalmiuttaan. Nyt ei puuttunut poliittista tahtoa, kuten ennen talvisotaa. Puolustusmäärärahat vuonna 1940 olivat peräti 45 prosenttia valtion menoista! Siis melkein puolet budjetista meni armeijalle – ja tulosta tuli.  

Armeija sai uutta aseistusta – esimerkiksi lentokoneita, tykkejä, ilma- ja panssaritorjuntavälineistöä – ja sen tositilanteessa perustettavien divisioonien määrää lisättiin yhdeksästä kuuteentoista. Tykistö saatiin lähes määrävahvuiseksi, ja ampumatarvikkeita alkoi olla riittävästi. Divisioonien tulivoima oli kolminkertainen talvisodan divisiooniin verrattuna.

Ennen talvisotaa pääosin taloudellisista syistä kouluttamatta jääneet noin 100 000 nostomiestä kutsuttiin armeijan harmaisiin. Varusmiesajasta tehtiin kaksivuotinen.  

Operaatio Barbarossa  

Kevään 1941 kuluessa Suomen johdolle vähitellen varmistui Saksan poliittisen suunnan muutos. Hitler aikoi purkaa liittolaisuutensa Stalinin kanssa, joten Suomi alkoi kiinnostaa Saksaa kanssasotijana bolševismia vastaan.

Siksi Hitler esti Stalinin aikeet ratkaista Suomen kysymys lopullisesti eli viedä maan valloitus loppuun. Tätä Molotov kävi Berliinissä marraskuussa 1940 Hitleriltä pyytämässä, mutta Hitler sanoi Nein.  

Saksa tarvitsi Suomea tulevassa idän suunnitelmassaan, operaatio Barbarossassa, joten Suomi oli liukumassa suurvaltojen karttapöydällä hitaasti mutta varmasti Saksan etupiiriin. Ja tämähän sopi suomalaisille. 

Paasikiven mietteitä 

Esimerkiksi valtioneuvos J.K. Paasikivi, silloinen Suomen Moskovan-lähettiläs, kirjoitti tasavallan uudelle presidentille Risto Rytille maaliskuussa 1941 seuraavasti:

Meidän tärkein poliittinen tehtävämme on koettaa päästä Saksan siipien suojaan – Saksan ’elintilaan’ yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Oli mitä mieltä tahansa Saksan nykyisestä järjestelmästä, se on tuhat kertaa parempi kuin kuulua Nliiton alle, mikä olisi meille kuolema.”  

Näin siis Paasikivi, joka sentään suomalaisista poliitikoista ehkä eniten oli valmis ymmärtämään venäläisten vaatimuksia.  

Uhanalaisessa tilanteessa Suomen valtiojohto siis päätti nojautua Saksaan, sillä hukkuva tarttuu vaikka oljenkorteen. Neuvostoliitolle ei ollut Itämeren piirissä muuta vastapainoa kuin Saksa. 

Suomi myönsi Saksalle luvan Pohjois-Norjassa olleiden saksalaisten joukkojen kauttakuljetuksiin Suomen kautta ja sai luvan aseiden ostoon Saksasta. Mitään liittosopimusta ei kuitenkaan solmittu.  

Panttipataljoona

Tässä yhteydessä on erikseen syytä painokkaasti mainita sana panttipataljoona. Meillä on täällä tänään joukossamme kunniavieraana yksi sen veteraaneista, Kosti Cande.  

Pirteä 89-vuotias panttipataljoonan veteraani Kosti Cande kertoo ajasta 70 vuotta sitten, tämän kirjoittaja vieressään.

Panttipataljoona on nimitys, jota käytetään keväällä 1941 Suomesta kootusta vapaaehtoisjoukosta, joka palveli Saksan Waffen-SS-divisioona Wikingissä.

Panttipataljoonassa palveli 1 200 suomalaista, jotka osallistuivat itärintaman taisteluihin mm. Kaukasuksella. Pataljoona osaltaan antoi diplomaattista tukea Suomelle Neuvostoliittoa vastaan – se toimi eräänlaisena reaalivakuutena Suomen ja Saksan liittolaisuudelle.  

Puhdetöitä asemasodan ajalta: puisia veistoksia ja lentokonealumiinista tehty valokuvakehys.

Todettakoon, että Suomessa oli kyllä vilpitöntä ja vahvaa halua puolueettomuuteen Ruotsin tavoin, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut minkäänlaista realistista mahdollisuutta. Suomi yritti välirauhan aikana jopa valtioliittoa Ruotsin kanssa, mutta Saksa ja Neuvostoliitto estivät hankkeen, jonka suunnittelu oli edennyt itse asiassa varsin pitkälle.  

Sotaa ei olisi voitu välttää  

Jatkosodan syntyä on tutkittu paljon. Historiantutkijat ovat olleet varsin samaa mieltä siitä, että jatkosotaa ei olisi voitu välttää itsenäisyyttä menettämättä.

Jos Suomi ei kesällä 1941 olisi liittynyt Saksan rinnalle sotaan Neuvostoliittoa vastaan, olisi Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa käyty Suomen maaperällä. Sota olisi syttynyt joka tapauksessa, ja Suomi olisi päätynyt suurvaltojen taistelukentäksi. Etenkin siviiliväestön tappiot ja aineelliset tuhot olisivat olleet suuret – vertailukohtaa voi hakea Viron roolista toisessa maailmansodassa.  

Suomen päättäjät yrittivät ohjata valtiolaivaa suurpolitiikan pyörteissä parhaansa mukaan, jotta itsenäisyys säilyisi, ja tarttuivat siksi Saksan ojentamaan käteen.

Saksa ei antanut apuaan sinisten silmiemme tähden, eihän se ollut tehnyt sitä aiemmin jääkäriliikkeen tai vapaussodan aikana, vaan Saksa avusti Suomea omien intressiensä takia, kuten suurvallat aina. Marsalkka Mannerheim ja presidentti Ryti uskoivat, että Saksa voittaa sodan. – Toisin kävi, mutta se on toinen tarina.   

Saksa hyökkää Neuvostoliittoon  

Joka tapauksessa tilanteen kiristyessä Euroopassa yleinen liikekannallepano Suomessa käynnistyi puolustusvoimien ylimääräisten harjoitusten muodossa 18. kesäkuuta 1941. Tapahtui siis samanlainen YH kuin talvisodankin alla.

Jo tätä ennen Suomen sotilasjohto oli käynyt yksityiskohtaisia neuvotteluja sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan kanssa, ja saksalaisia joukkoja oli Lapissa hyökkäysvalmiina.  

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta. Suomi julisti olevansa puolueeton, mutta 25. kesäkuuta Stalinin hermot pettivät: Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 500 koneella rajusti Suomea. Suomen hallitus ja eduskunta totesivat maan olevan sodassa: Neuvostoliitto oli jälleen kerran aloittanut sotatoimet maatamme vastaan.  

Nyt Suomikin saattoi liittyä sotaan puolustaakseen vapauttaan, kansallista olemassaoloaan ja kuitatakseen talvisodassa kokemansa vääryyden.  

Sodat Stalinin syytä  

Jatkosodan syynä oli Stalinin politiikka, niin kuin se oli ollut talvisodankin syynä. Stalin halusi Suomesta neuvostotasavallan. Suomen johdolle ei itsenäisyyden turvaamiseksi jäänyt välirauhan aikana muuta mahdollisuutta kuin tukeutua Saksaan.

Suomen johtajat eivät olleet sotasyyllisiä, vaan jatkosodan jälkeisessä ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli kyse voittajan oikeudesta. 

Lottien sota-aikana tekemä suuriarvoinen työ oli näyttelyssä asianmukaisesti esillä.

Lopuksi vielä hieman statistiikkaa. Jatkosodan alussa Suomen puolustusvoimien kokonaisvahvuus oli 475 000 miestä, kun se talvisodassa oli ollut reilu 300 000. Lotat ja ilmavalvontahenkilökunta mukaan luettuna vahvuus jatkosodan alussa oli peräti 630 000 – se on 16 prosenttia väestöstä. Huikea ponnistus kansalta, jonka väkiluku tuolloin oli reilu 3,5 miljoonaa.   

Tämä luku – 16 prosenttia – on toiseen maailmansotaan osallistuneiden kansakuntien joukossa suhteellisesti kaikkein suurimpia. Voi sanoa, että koko kansakunta oli valjastettu sotaponnistelujen taakse. Näistä ponnisteluista teille, hyvät kutsuvieraat, kertoo osaltaan Hannu Lakeen jatkosotanäyttely.  

Kiitos Hannulle ja hänen apulaisilleen sen kokoamisesta. Muistuttakoon näyttely meitä veteraanisukupolven työstä ja taistelusta.

Vanhempi konstaapeli Hannu Lakee oli koonnut Nurmijärvelle jo 19. kerran sotilasperinnenäyttelyn.

Sellanen ol’ Viipuri

Viipuri oli 1930-luvulla 80 000 asukkaallaan Suomen toiseksi suurin kaupunki. Se oli tunnetusti Itä-Suomen talous- ja kulttuurielämän monipuolinen veturi, jonka kaduilla saattoi kuulla puhuttavan neljää kieltä: suomen ja ruotsin lisäksi venäjää ja saksaakin. Sota vei vanhan suomalaisen Viipurin meiltä, mutta muistot jäivät.

Luin Petri Neuvosen mielenkiintoisen kirjan Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut tyylikkäästi toteutetun kirjan Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Se perustuu Eino Partasen päivänpaisteisiin valokuviin, joiden lasinegatiivit tämä Helios Oy:n perustaja pelasti viime hetkillä talvisodan Viipurista maaliskuussa 1940.

Teoksen toimittanut arkkitehti Petri Neuvonen on tehnyt oivallista työtä Partasen kuvien teemoituksessa ja niitä taustoittavissa teksteissä.

Nimensä mukaisesti kirja vie lukijansa kävelyretkelle sotia edeltävään Viipuriin, jossa keskiaika kohtaa modernin funkistyylin.

Satuin viime kesänä olemaan elävässä elämässä Viipurin retkellä asiantuntevan oppaan Eeva Tammen johdolla, joten oli mielenkiintoista verrata kirjan näkymiä nykyisiin. Kaupunkikuvassa on paljon tuttua jäljellä, vaikka paljon onkin sodan ja itäisen valloittajakulttuurin myötä tuhoutunut.

Viipurin historiaan tutustumassa hellekesänä 2010. Taustalla Vanhankaupungin maamerkki, tuomiokirkon kellotorni.

Erityisen hauskaa oli löytää Eino Partasen teknisesti loistokkaista valokuvista pieniä arkisia yksityiskohtia viipurilaisista jokapäiväisissä puuhissaan: onkivat pikkupojat, jäätelökauppias, vossikkakuski jne.

Partanen oli muuten sama mies, joka itsenäisyyspäivänä 1947 asetti Helsingin Mannerheimintie 10:ssä sijaitsevan valokuvaamoliikkeensä näyteikkunaan näytösoikeudenkäynnissä sotasyyllisiksi tuomittujen Risto Rytin, Jukka Rangellin, Edwin Linkomiehen, Väinö Tannerin ja kumppanien kuvat viitetekstillä ”Sijaiskärsijämme”.

Suomen lipuilla ja kynttilöillä koristeltu mielenosoituksellinen valokuva-asetelma hermostutti punaisen Valpon, näyteikkuna peitettiin poliisin toimesta, mutta Eino Partanen ja Helios nousivat laajan suomalaisyleisön tietoisuuteen.

Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä

YLE TV1:llä alkoi sunnuntaina uutuussarja Pimeän puolella, joka kertoo Suomen lähihistorian huijareista ja manipulaattoreista. Sarjan avausosa nimeltään ”Pyhä viha” kertoi Elias Simojoesta.

http://tv1.yle.fi/ohjelmat/asia/pimean-puolella

Parempi on, etten puutu vahvasti dramatisoidun ohjelman tulkintoihin ja eräisiin historiallisiin virheisiin, vaan kerron oman tutkimukseen pohjautuvan näkemykseni tästä karismaattisesta pappismiehestä.

Näkemykseni mukaan Elias Simojoen historiallinen merkitys oli nimenomaan Suomen kansan puolustustahdon herättäjänä talvisodan alla. Ohessa Simojoen lyhyt elämäkerta, joka alunperin ilmestyi Vapaussoturi-lehdessä 1/2007.

Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä

Elias Simojoki (1899−1940) oli Akateemisen Karjala-Seuran perustaja ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja. Hän oli körttipappi ja karismaattinen sananjulistaja, joka Suur-Suomen toteuttamiseksi halusi herättää Suomen kansan sekä isänmaallisessa että uskonnollisessa mielessä.

Hänen vaikutusvaltansa oli suurin nuorison keskuudessa erityisesti nuorisojärjestö Sinimustien johtajana. Simojoki oli 1930-luvun tunnetuimpia hahmoja, joka herätti voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan.

Lapsuuden koti

Elias Simojoki syntyi Keski-Pohjanmaalla Raution pappilassa. Alkuaan pohjoispohjalaista alkuperää oleva laaja Simelius-Simojoki -suku on tunnettu papeistaan, ja myös Elias Simojoen isä Niilo Iisakki Simelius oli kappalainen, sittemmin lääninrovasti. Äiti Kristina Sofia oli omaa sukua Snellman.

Koti oli turvallinen ja herännäiskristillinen. Äidillä ja pojalla oli erikoisen lämmin ja särötön suhde, mikä lienee vaikuttanut pojan kaksijakoisen maailmankuvan syntyyn: kotona hyvyys, maailmalla pahuus. Eliaksen kerrotaan olleen lapsena avoin, vilkas ja sielultaan kristallinkirkas.

Vapaussotaan vapaaehtoisena

Tovereidensa piirissä ”Simppa” oli rajujen leikkien johtaja, joka kunnostautui jopa katutappeluissa. Hänen ollessaan seitsemännellä luokalla syttyi vapaussota. Oli vain luonnollista, että nuori Simojoki suojeluskuntalaisena, Vänrikki Stoolin tarinoiden sekä Suomen sotahistorian innokkaana harrastajana liittyi tovereineen valkoiseen armeijaan.

Oululaisvapaaehtoiset lähdössä vapaussotaan 1918. Lähtijöiden joukossa oli myös lyseolainen Elias Simelius, sittemmin Simojoki.

Elias Simojoki osallistui Oulun ensimmäisen rintamakomennuskunnan riveissä sen kaikkiin taisteluihin Satakunnan, Hämeen, Savon ja Kymenlaakson rintamilla ja ehti myös sodan päätösparaatiin Helsinkiin.

Sota oli kaikista rasituksistaan ja kauheuksistaan huolimatta kuin suurta seikkailua. Kuolemaa Simojoki ei näytä pelänneen, ja kaikesta päätellen hän oli urhoollinen sotilas.

Keväällä 1919 oli ylioppilaskirjoitusten aika. Äidinkielen aineessa Simojoki otti riskin kirjoittaessaan aiheesta ”Autuaita ovat rauhantekijät” ja puolustaessaan siinä hieman epätavanomaista ajatusta, että rauhaa voi rakentaa myös asein. Perustelut olivat kuitenkin laudaturin arvoiset.

Aunuksen retkelle

Ylioppilastutkintoon kuuluvat tentit olivat vielä kesken, kun Simojoki karkasi vanhempiensa tahtoa uhmaten kuuden koulutoverinsa kanssa Aunuksen Karjalaan, missä itäkarjalaiset taistelivat suomalaisten vapaaehtoisten avustamina bolševikkivaltaa vastaan. Vanhemmilleen hän perusteli lähtönsä syitä:

− Se on veren kutsu, joka minut ja monen muun nuoren vie verisille taistelukentille Isänmaan alttarille parhaimpansa antamaan… Luulen, että se into on ylhäältä kotoisin ja ehkäpä taistelussa kuulien vinkuessa selviää, onko niin, vai onko se demoonista hurmaa.

Aunuksen retki oli Simojoelle aluksi samanlaista seikkailua kuin vapaussota: hän pursui intoa ja suunnitteli sotilaan uraa. Ulvanan sillalla nuori heimosoturi joutui kuitenkin elämänsä käännekohtaan, jonka hän myöhemmin kasvatti miltei myyttisiin mittoihin.

Kylmä kylpy

Simojoki jäi vangiksi mutta onnistui riistäytymään irti, sukeltamaan päistikkaa jokeen ja sitä kautta kuin ihmeen kaupalla pakoon. Paetessaan hän lupasi Jumalalle, että jos tästä minut pelastat, rupean lukemaan teologiaa.

Kylmä kylpy aiheutti vilustumisen ja sotaretken yksipuolinen ruokavalio keripukin. Kun bolševikit vielä tekivät Laatokalta onnistuneen maihinnousun suomalais-karjalaisten joukkojen selustaan ja pakottivat heidät perääntymään, Simojokikin oli valmis palaamaan kotiin ja aloittamaan papiksi opiskelun. Suur-Suomen oikeutuksesta hän oli kuitenkin vakuuttunut ja päätti pitää kuntonsa korkealla.

Simojoen ollessa erään kerran harjoittelemassa yliopiston voimistelulaitoksella kuvanveistäjä Viktor Jansson huomasi tämän sopusuhtaisen nuorukaisen ja houkutteli Simojoen malliksi sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapaudenpatsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Saman vuoden lopulla Itä-Karjalasta kantautui tietoja kansannoususta, ja veri veti Simojoen jälleen mukaan. Hän oli mukana reserviluutnantti Paul Marttinan johtamassa räjäytyskomennuskunnassa, jonka tehtävänä oli katkaista Muurmannin rata.

AKS:n perustaja

Tämäkin retki päättyi tappioon, mutta sen seurauksena syntyi Akateeminen Karjala-Seura.

Simojoki oli AKS:n alkuvuosien keskeisiä hahmoja olematta silti seuran puheenjohtaja. Hän oli itseoikeutettu juhlapuhuja ja innostava kirjoittaja, ja pitkälti hänen vaikutuksestaan AKS sai toimintaansa uskonnollisen pohjavireen. Se ilmenee muun muassa hänen yhdessä Elmo Kailan kanssa kirjoittamansa lippuvalan lopusta:

− Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.

Viha ja rakkaus

Simojoki oli AKS:n valajäsen numero yksi. Isänmaallisuus sisälsi hänen oppinsa mukaan kaksi puolta kuten kolikossa: rakkauden isänmaata ja vihan sen vihollista kohtaan.

Simojoki oli mukana seuran salaisessa sisärenkaassa Vihan Veljissä, joka halusi levittää ryssänvihaa kansan keskuuteen. Ryssänviha oli avain Suur-Suomeen, ja tämän opin Simojoki tahtoi tulikirjaimin painaa suomalaisten mieliin.

Hän ei epäillyt oppinsa oikeutusta. Kertoessaan Karjalan kansan kurjasta kohtalosta hän saattoi itkeä, mikä teki vaikutuksen kuulijoihin. Simojoen kerrotaan puhuneen aidosti, laskelmoimattomasti ja suoraan sydämestä.

Kappalainen ja kansanedustaja

Varsinaisen työnsä Simojoki teki Pohjois-Savon Kiuruvedellä kappalaisena ja uskonnonopettajana. Hänen hyväsydämisyydestään hädänalaisia kohtaan on monia tarinoita.

Uskonnollista herätystä hän valmisti väsymättömänä seurojen pitäjänä, ja kirkkonsa saarnastuoliin hän kulki miltei juosten. Hänen jumalakuvansa oli lähinnä vanhatestamentillinen, mihin viittaa ryssänvihakin.

Simojoki aktivoitui 1930-luvulla poliittisesti, mutta pysyi aina enemmän pappina kuin poliitikkona. Hän oli mukana Lapuan liikkeen kommunisminvastaisessa toiminnassa ja kyydityksissä ja puhui vuoden 1933 vaaleissa itsensä IKL:n kansanedustajaksi, missä tehtävässä hän oli vuoteen 1939.

Eduskunnassa Simojoki oli räväkkä puheenpitäjä, joka herätti vastustajat välihuutoihin. Eduskunta ei kuitenkaan ollut hänen ominta toimintaympäristöään. Mieluummin Simojoki toimi Lapuan liikkeen vanavedessä syntyneen nuorisojärjestö Sinimustien päällikkönä.

Mustaa paitaa sinisen solmion kanssa kantavat sinimustapojat ja -tytöt palvoivat päällikköään. Tämä pyrki valmentamaan heistä tottelevaisia taistelijoita, jotka tulevaisuudessa häämöttävän maailmanpalon syttyessä olisivat alttiit antamaan kaikkensa isänmaan puolesta.

Elias Simojoki (käsi ylhäällä) osasi innostaa nuoria sydämiä. Hän näki nuorissa vanhoista ja viisaista puuttuvaa elävää uskoa ja rohkeutta. Kuva Kuortaneen sinimustaleiriltä 1930-luvun puolivälistä.

Sinimusta nuoriso

Simojokea varoitettiin hallituspiirejä myöten villitsemästä nuorisoa, mutta hän vastasi esittämällä kysymyksen: miksi päättäjät ovat huolissaan nuorison politikoimisesta, kun heidän pitäisi olla huolissaan siitä, ettei nuorisolla ole käytettävissään tarpeeksi aseita sodan syttyessä?

Sinimusta-järjestö, johon kuului 5 500 valajäsentä, lakkautettiin tammikuussa 1936 sen sekaannuttua Viron sisäpolitiikkaan. Joukko sinimustia oli nimittäin Simojoen johdolla tukenut Viron vapaussoturiliikkeen vallankaappausyritystä.

Simojoki joutui julkisuuden tuomitsemaksi. Eräs yksityiskirje, jossa hän lupasi poliittisille vastustajilleen paikkaa Petsamon Heinäsaarille perustettavassa keskitysleirissä, vuoti nimittäin lehdistölle. Monet omistakin arvostelivat Simojokea tämän johdosta, mikä loukkasi häntä erityisesti.

Kannaksen linnoittaminen

Simojoki jatkoi kuitenkin taistelua nuorisosta ja oli mukana perustettaessa sinimustien seuraajaa, IKL:n nuorisojärjestöä Mustapaitoja. Hän toimi sen johdossa kuolemaansa saakka. Hän oli myös aloitteentekijä ja yksi puuhamiehistä niin sanotussa lapiojääkäriliikkeessä, kun Karjalan kannasta linnoitettiin vapaaehtoisvoimin kesällä 1939.

− Seura torkkuu nykyään. Jos teissä on vähänkään miestä, niin tehkää edes aloite, että Karjalan kannas linnoitettaisiin, oli valajäsen numero 1 tokaissut pistäytyessään alkuvuodesta 1939 AKS:n toimistossa. Tästä oli lähtenyt käyntiin linnoittamishanke AKS:n ja suojeluskuntajärjestön organisoimin vapaaehtoisvoimin.

Elias Simojoki seuraamassa vapaaehtoisten linnoitustöiden edistymistä Karjalan kannaksella kesällä 1939.

Vapaaehtoisena talvisotaan

Se, että suomalaiset löysivät talvisodan alla yhteisen nuotin, oli Simojoelle tärkeä asia. Suomen jääminen yksin ylivoimaista vihollista vastaan järkytti kuitenkin aiemmin niin toiveikasta taistelijaa. Neuvostoliiton ja Saksan liittoutuminen oli katkera pettymys.

Vaikka Simojoki olisi ikänsä puolesta voinut jäädä kotiin, hän lähti vapaaehtoisena JR 39:n sotilaspastoriksi. Kotiin jäivät nuori vaimo ja poikavauva. Simojoki yritti lievittää alakuloaan olemalla alituisesti liikkeellä, olemalla siellä missä rykmenttinsä miehetkin, rohkaisten ja avustaen heitä.

Simojoki kaatui tammikuussa 1940 Koirinojan lahdella Laatokan jäälle. Hän ei ollut pystynyt kuuntelemaan haavoittuneen hevosen tuskanhuutoja, vaan oli varoituksista huolimatta − kenties alitajuisesti kuolemaa etsien − lähtenyt kohtalokkaalle matkalleen.

Hän saavutti hevosen, lopetti sen ja käänsi suksensa paluumatkalle, kun vastarannalta ammuttu vihollisen konekiväärisuihku surmasi hänet välittömästi.

Elias Simojoki yhdessä viimeisistä valokuvistaan lähdössä talvisotaan JR 39:n sotilaspastoriksi.

Tulisieluisen taistelijan elämä oli päättynyt, mutta muisto jäi elämään. Rintamalle saapunut runoilija V. A. Koskenniemi sattui paikalle juuri kun Simojoen ruumista oltiin kuljettamassa pois. Runossaan Kenttäpappi Koskenniemi on kuvannut tätä kohtausta. Kokoelmasta Latuja lumessa löytyvä runo alkaa seuraavasti:

– Vuoks eläimen apua anoovan / Menit, pappi, kuolemaan. / Mutta alennuksessa maailman/ Mitä meille sa annoitkaan!

Puolustustahdon herättäjä

Kun ruumista kuljetettiin ahkiolla etulinjasta JR 39:n komentopaikan ohitse, lausui rykmentin komentaja, jääkärieversti P. A. Autti:

− Siinä meni puolustustahtomme herättäjien kärkimies. Jos meillä olisi Suomen lippu, panisimme sen nyt Elias Simojoen peitteeksi.

Simojoki ei eläessään saavuttanut merkittävää julkista asemaa, eikä häntä muistettu kunniamerkeillä. Kuitenkin tämä maalaispappi oli monelle aikalaiselle merkittävä tiennäyttäjä, Snellmanin työn jatkaja ja tulisieluinen puolustustahdon herättäjä.

Simojoki valoi opetuslapsiinsa suursuomalaisen taistelutahdon, eräänlaisen ylilatauksen, jota monet arvostelivat epärealistiseksi, pateettiseksi tai suorastaan vaaralliseksi haihatteluksi, mutta joka osoittautui kuitenkin tarpeelliseksi talvisodassa; monet entiset sinimustat, AKS:n ja IKL:n jäsenet jakoivat hänen kohtalonsa.

Elias Simojoki oli yksi tekijä talvisodan ihmeen taustalla. Hänet on haudattu sankarihautaan Kiuruveden palaneen kirkon saarnastuolin paikalle.