Aihearkisto: Historia

Itsenäisen Suomen synnyn satavuotismuisto

Vuosina 2017–2020 vietämme itsenäisen Suomen valtion syntyyn vaikuttaneiden tapahtumien satavuotismuistoa. Suomen itsenäistymiseen johtaneen kehityksen lisäksi tulee kuluneeksi sata vuotta vuoden 1918 vapaussodasta, vallankumouksesta ja sisällissodasta, hallitusmuodon hyväksymisestä vuonna 1919 sekä Tarton rauhasta vuonna 1920.

Vuoden 1918 tapahtumien 90-vuotismuiston viettäminen osoittautui valtiovallalle ongelmalliseksi vuonna 2008. Ainoaksi valtiovallan järjestämäksi muistotilaisuudeksi jäi valtioneuvoston kanslian ja Päivälehden säätiön pienimuotoinen seminaari ”Tasavallan ja sovinnon puolesta” toukokuun alussa, jolloin muistettiin sitä, että senaatti – maan laillinen hallitus – saattoi kapinan jälkeen jälleen kokoontua.

Kansalaisjärjestöt järjestivät sen sijaan vuonna 2008 lukuisia muistotilaisuuksia. Niistä suurin oli Finlandia-talolla 16. toukokuuta järjestetty vapaussodan päättymisen 90-vuotismuistojuhla. Sen arvovaltaiseen kutsuvierasjoukkoon lukeutui muun muassa eduskunnan silloinen puhemies, joka esitti valtiovallan tervehdyksen.

Itsenäistymisvaiheen satavuotismuisto on kansakunnalle hyvin tärkeä, minkä vuoksi merkkivuosiin on alettava valmistautua hyvissä ajoin. Tapahtumien muistaminen ja niiden merkityksen pohtiminen olisi tarkoituksenmukaista koota useamman vuoden tapahtumakokonaisuudeksi. Tällöin eri koti- ja ulkomaiset näkökulmat voitaisiin valaista riittävän monipuolisesti.

Käypä toimintatapa voisi olla vastaava, jota käytettiin vuosien 1808–1809 muistamisen yhteydessä. Tuolloin valtiovalta järjesti muutamia suurtapahtumia, joiden lisäksi kansalaisyhteiskunta järjesti eri puolilla maata lähes 300 tapahtumaa. Kokonaisuuden koordinoinnista vastasi valtioneuvoston kanslia.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Miten valtioneuvosto aikoo alkaa valmistella itsenäisen Suomen synnyn merkkivuosien 1917–1920 tapahtumien satavuotismuiston viettoa?

(Kansanedustaja Jussi Niinistön 20.5.2011 jättämä kirjallinen kysymys)

Kevät paljastaa

Kevään tulo saa katsomaan asioita uusin silmin. Vielä ei ole luonto herännyt pikkulintuja lukuun ottamatta, mutta työpaikkani eduskuntatalon sisäpihalla (puhemiehen aukiolla) erottuvat auringossa tavallista selvemmin talon jatkosodassa saamat pommitusjäljet. Jotain hyötyä kännykkäkamerastakin joskus.

Huomenna eduskunnassa onkin sitten viimeinen istuntopäivä, sitten koittaa vaaliloma. Istunnon aluksi luetaan välikysymys, jossa tivataan hallituksen kantaa Eurooppa-neuvoston edessä oleviin mittaviin kysymyksiin: kuinka paljon rahaa Suomi aikoo vielä varautua lappaamaan vaikeuksiin joutuneille euromaille. Perussuomalaisten ryhmäpuheen pitää näihin asioihin suuressa valiokunnassa perehtynyt kansanedustaja Pietari Jääskeläinen.

Karjalan kysymys

Verkkolehti Uusi Suomi haastatteli minua eilen aiheesta Karjalan palautus. Juttu tietenkin herätti kirpakkaa keskustelua puolesta ja vastaan. Raflaavasta otsikosta Soinin ”ministeri”: Karjala takaisin huolimatta jutusta käy ilmi, että kyseessä on henkilökohtainen mielipiteeni. Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmaan ei Karjala-kysymys kuulu.

Periaatteellinen kantani on ja pysyy, että talvisota oli Stalinin hyökkäyssota ja jatkosota sen seuraus. Neuvostoliitto teki Suomea kohtaan vääryyttä ja sellainen ei hevin unohdu kansakunnan muistista.

Kokonaan toinen asia on se, etten halua elämöidä asialla enkä näe Karjalan palautusta todennäköisenä lähitulevaisuudessa. ”Se voi tapahtua aikana, jolloin me emme enää ole elossa”, totean haastattelussa. Otollinen tilaisuus Karjalan palautusneuvotteluille oli 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto hajosi. Historiallinen tilaisuus jäi Suomen valtiojohdolta käyttämättä.

Uuden Suomen toimittajan tarkoituksena oli saada nuoruuteni isänmaallinen radikalismi näyttäytymään epäilyttävässä valossa, mutta valokeilaan nousikin kantani Karjalan kysymykseen. Mikäs siinä, asia on tärkeä, mutta vaaliteemani se ei ole. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että unohtaisin asian.

Karjala on yksi Suomen historiallisista maakunnista ja lukemattomien suomalaissukujen kotiseutu. Minulla ei ole sukujuuria Karjalassa, mutta ymmärrän evakkojen tuntoja.

Radio talvi- ja jatkosodassa

Kirjoja ehtii lukea liian vähän. Lasse Vihosen teos oli mukava tuttavuus. Sen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aikansa nopein ja kattavin media

Talvi- ja jatkosodan aikana radio oli maailman nopein ja kattavin joukkotiedotusväline. Siksi Suomikin valjasti sen muiden sotaa käyvien maiden tavoin tukemaan sotaponnisteluja. Lasse Vihonen on kirjoittanut sota-ajan yleisradiotoiminnasta ensimmäisen kattavan, suurelle yleisölle tarkoitetun tietokirjan.

Teoksen alussa on taustoittava katsaus yleisradiotoiminnan kehitykseen ja tekniikkaan. Talvisodan osalta Vihonen kertoo rintamaselostuksista, joista ikimuistoisimmassa reportteri Pekka Tiilikainen selostaa joutumistaan yllättäen ilmahyökkäyksen kohteeksi Sallan Märkäjärvellä. Selostus löytyy kirjan liitteenä olevalta DVD-levyltä ja Ylen Elävästä arkistosta.

Nostattipa Tiilikainen – legendaarinen ”sinivalkoinen ääni” – talvisodan henkeä kuuntelijoissaan tekemällä yhden rintamaselostuksistaan Lieksan suunnalla Neuvostoliiton puolelta!

Kansakunnan kestokyky

Jatkosodan pitkittyessä ja muuttuessa asemasodaksi keskeiseksi kysymykseksi nousi kansakunnan kestokyky. Suosituimmaksi radio-ohjelmaksi nousi sosiaalisia ongelmia ratkonut Jahvetin kirjelaatikko, jota juonsi Yrjö Kilpeläinen. Siitäkin voi kuunnella näytteen Elävästä arkistosta.

Jorinansa tämä taitava propagandisti aloitti tervehdyksellä ”Hyvät ystävät ja kylän miehet”. Siitä tuli lentävä lause – jopa niin, että Jahvetin päävastustaja radioaalloilla, räävitön Armas Äikiä, otti sen käyttöönsä muodossa ”Hyvät ystävät ja pahat vihamiehet”.

Salanauhoite Hitlerin puheesta

Kirjassa kuvataan luonnollisesti huolellisesti 4. kesäkuuta 1942 tapahtunut Hitlerin vierailu Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäiville. Tällöinhän Yleisradion teknikko Thor Damen teki historiallisen salanauhoituksen Hitlerin ja Marskin vapaasta jutustelusta. Kyseessä lienee ainoa nauhoite maailmassa, jossa Saksan johtaja puhuu normaalilla puheäänellään.

Näyttelijä Bruno Ganz harjoitteli sen avulla rooliaan elokuvaan Der Untergang (Perikato, 2004). Tämä kuten moni muukin näyte löytyy DVD-liitelevyltä, joka lisäksi sisältää puolustusvoimien filmikatsauksia. – Mutta paljon tosiaan löytyy jo netistäkin Ylen maan mainiosta Elävästä arkistosta, kuten tämänkin jutun hyperlinkeistä huomaa!

Punapropaganda kääntyi itseään vastaan

Radion tärkein tehtävä sodissamme oli pitää yllä taistelutahtoa ja uskoa Suomen aseiden menestykseen. Siinä se onnistui hyvin, kuten arkistoalalla elämäntyönsä tehnyt Lasse Vihonen kirjassaan osoittaa. Neuvostoliiton räikeä radiopropaganda ei purrut suomalaisiin. Se kääntyi itseään vastaan, ja sitä kuunneltiin lähinnä naureskellen.

Sen sijaan brittien hienovaraisemmalla, faktapitoisella propagandalla oli jonkin verran vaikutusta – etenkin kun Suomi oli kuilun partaalla Kannaksen suurhyökkäyksen aikaan 1944, päättelee Vihonen ansiokkaassa teoksessaan.

Tammisunnuntain taikaa

Tästä se alkoi 93 vuotta sitten, ja tätä on taas muisteltu. Tammisunnuntain taika loistaa pohjalaisten suojeluskuntalaisten silmistä: Vaasa on vapaa.

Tammisunnuntaita vietetään sen muistoksi, että suojeluskunnat alkoivat riisua venäläistä sotaväkeä aseista Etelä-Pohjanmaalla sunnuntaina 27. tammikuuta 1918. 

Tammisunnuntaina alkanut sota sai vapaussodan nimen, jos kohta se oli myös sisällissotaa. Päivää muistetaan edelleen eri puolilla Suomea, eritoten Pohjanmaalla. Tänä vuonna suurin juhla oli Alavudella, mistä muuten sukuni on lähtöisin.

Ylläpitämällä tammisunnuntain perinnettä halutaan nykypolvia muistuttaa siitä, kuinka ankarin ponnistuksin Suomen itsenäisyys on ollut hankittava. Ilman vahvaa tahtoa ei mitään suurta voida saavuttaa.

Olin itsekin Helsingissä Vanhan kirkon puistossa perinteisessä seppeleenlaskutilaisuudessa vapaussodan lumisella sankarihaudalla, josta oheinen kuvani on.

Vapauden ja itsenäisyyden asia ei vanhene koskaan.

Suomalaisten Vapaussotamuistomerkki eli Helsingin valtauksessa 1918 kaatuneiden valkoisten hauta sijaitsee Vanhan kirkon puistossa Bulevardin puoleisella sivustalla.

Valvontaupseerin jatkosota

Joululomalla oli aikaa lukea. Ohessa arvio yhdestä viime syksyn puhutuimmista sotakirjoista.

Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Jarmo Nieminen on toimittanut Taavetti Heikkisen päiväkirjat, jotka tarjoavat autenttisen kurkistusaukon valvontaupseerin toimintaan jatkosodassa. Päämajan alaisista valvonta- eli vastavakoilutehtävistä ei ole aikaisemmin paljoa kirjoitettu, sillä valvontaosaston asiakirjat tuhottiin sodan päättyessä.

Heikkisen päiväkirja Rintaman poliisi kertoo koruttomalla tavalla muun muassa hyökkäysvaiheen joukkokieltäytymisistä keskipohjalaisista kootun, jääkärieversti ”Kylmä-Kalle” Heiskasen johtaman 11. Divisioonan osalta.

Kirja kertoo myös loikkarien, desanttien, vakoojien ja maanpetturien kohtaloista unohtamatta kotikommunistien ja purnaajien palauttamista ruotuun. Vastavakoilu iski, kenttäoikeus toimi ja Heikkinen kirjasi tuntonsa kuulusteluista ja tuomioista tuoreeltaan.

Riemusta synkkyyteen

Taavetti Heikkinen (1906–1969) oli ylikonstaapeli, reservin upseeri ja Akateemisen Karjala-Seuran kannattajajäsen. Niinpä Suomen armeijan eteneminen Itä-Karjalaan oli hänelle aluksi riemukulkua, kuten hän esimerkiksi kirjoitti 1. lokakuuta 1941 Petroskoin valtauksen jälkeen:

”Pysähdyimme ja kiitin hiljaisena Jumalaa, joka on sallinut minun elää tähän päivään saakka ja nähdä tämän, joka on ollut elämäni suurin unelma.”

Sodan pitkittyessä tunnelmat päiväkirjan lehdillä tylsistyvät ja synkistyvät. Illuusiot karisevat, ”V-käyrä” nousee ja luutnantti Heikkinen on palaa loppuun. Hän raapustaa 21. tammikuuta 1944 seuraavaa:

”Olen väsynyt, niin suunnattoman väsynyt tähän sotaan ja kaikkeen pelleilyyn täällä.”

Vaihtelua asemasodan aikaiseen arkeen tuo lähinnä saunominen. Arki taas muuttuu juhlaksi, kun aseveli tuo lomalta alkoholia, useimmiten pöytäviinaa, joka porukalla nautitaan. 

Sota on sotaa

Päiväkirja oli virkatoimissaan tunnollisen, tarvittaessa kovaotteisen sotapoliisin varoventtiili: höyryjen päästäminen kirjoittamalla toimi terapiana. Rintaman poliisi ei realistisuudessaan ole mikään tavanomainen sotakirja saati sankaritarina, eikä se siten ole aina miellyttävää luettavaa.

Valvontaupseeri Taavetti Heikkinen kirjasi tapahtumat sellaisina kuin hän ne näki ja koki, ilman jälkiviisastelua. Jarmo Nieminen on tehnyt esimerkillisen huolellista ja asiantuntevaa työtä taustoittaessaan sotadokumentin merkintöjä monin eri tavoin.

Kirjan liitteenä on kuvaus 11. Divisioonan sotatiestä. Lähdeluettelosta tosin uupuu allekirjoittaneen väitöskirja everstiluutnantti Paavo Susitaipaleesta, joka sentään toimi hyökkäysvaiheessa yhtenä ”Iskevän kiilan” rykmentinkomentajista (JR 29).

Vakava asian harrastaja saa Heikkisen päiväkirjamerkinnöistä enemmän irti, jos niitä lukee vertaillen Heikkisen aseveljen, samaan telttakuntaan kuuluneen Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjojen (2003) kanssa. Nämä kaksi kirjaa täydentävät toisiaan ja osaltaan hyödyttävät jatkosodan historiantutkimusta.

Kirjan tiedot

Taavetti Heikkinen: Rintaman poliisi. Valvontaupseerin päiväkirjat 1941–1944. Toimittanut Jarmo Nieminen.

Ajatus Kirjat/Gummerus Kustannus Oy 2010. 364 sivua.

Lisätietoa kirjasta sen toimittajan nettisivuilla www.jarmonieminen.fi/historia.