Aihearkisto: Historia

Tammisunnuntain muistojuhla

Olin 29.1.2017 juhlapuhujana Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen Tammisunnuntain muistojuhlassa Lapualla. Kävin puheessani läpi vuoden 1918 tapahtumia sekä Tammisunnuntain merkitystä Suomelle ja sen puolustusvoimille.

Tammisunnuntai ja siihen liittyvät tapahtumat ovat osa Suomen itsenäistymiskehitystä. Tammikuun 1918 tapahtumat ovat merkittäviä myös puolustusvoimien historian näkökulmasta: Keskustelua voidaan käydä siitä, syntyikö Suomeen puolustusvoimat silloin, kun eduskunta antoi senaatille valtuudet järjestyksen palauttamiseksi maahan, vai silloin kun Svinhufvud antoi valtuudet Mannerheimille vaiko silloin kun senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Selvää joka tapauksessa on, että Suomen puolustusvoimat täyttää ensi vuonna 100 vuotta.

Puolustusvoimia eivät vanhuuden vaivat rasita. Organisaatio pysyy elinvoimaisena, kun sen osat jatkuvasti uudistuvat. Tämä koskee niin henkilöstöä kuin sen käytössä olevaa kalustoakin.

Kiitos vapaussoturien ja talvi- ja jatkosodan veteraanien, Suomi on saanut kehittyä nykyisen kaltaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Sen eteen on tehty työtä ja sen eteen on taisteltu. Tammisunnuntain perinne muistuttaa meitä siitä, miten ankarin ponnistuksin Suomen vapaus on hankittu. Ilman vahvaa tahtoa ei mitään suurta voida saavuttaa.

Puhe on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa www.defmin.fi/puheet sekä katsottavissa Youtubessa.

Heimosotien historia 1918–1922 jälleen saatavilla

kansikuva blogiin

SKS tuo uudelleen saataville pitkään loppuunmyytynä olleen kirjani Heimosotien historia 1918–1922. Alun perin vuonna 2005 julkaistu kirja käsittelee suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen heimosodiksi kutsuttuja aseellisia retkiä Itä-Karjalaan, Inkeriin, Petsamoon ja Viroon.

Heimosotaretkien tarkoituksena oli suomensukuisten heimojen asuinalueiden irrottaminen Neuvosto-Venäjästä; tavoitteena oli joko niiden itsenäistäminen tai liittäminen yhdeksi suureksi Suomeksi. Heimosoturit näkivät toimiensa oikeutuksen kumpuavan kansojen itsemääräämisoikeudesta – opista, josta vasta itsenäistynyt Suomikin oli esimerkki.

Olen iloinen, että SKS on halunnut ottaa kirjastani toisen painoksen yli vuosikymmen sen ensipainoksen ilmestymisestä. Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran uusia tutkimuksia heimosotien aikakauteen liittyen, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, joka muuttaisi kirjani peruslinjoja.

Kirjoistani tehdyissä arvioissa minun on sanottu kulkeneen historiantutkijana jokseenkin vastavirtaan. Kavahdan teoretisointia, ja yleensäkin olen tutkijana yrittänyt välttää jälkiviisautta, moralisointia ja myöhäsyntyistä poliittista korrektiutta. Olen tavoitellut idealistisesti rankelaista mallia: wie es eigentlich gewesen ist [niin kuin se todella tapahtui]. Politiikkaan siirtymiseni jälkeen, mikä tapahtui tämän kirjan ilmestymisen tienoilla, olen tästä vanhakantaisuudestani historiantutkijana saanut silloin tällöin kuulla. On sanottu, että olen liikaa ymmärtänyt historian henkilöitä ja ilmiöitä – en ole ymmärtänyt jakaa heitä nykymaailman katsannosta vuohiin ja lampaisiin. Pidän linjaani kuitenkin oikeana. Historiantutkija kertokoon tapahtuneesta, maallikkokin voi arvioida historiaa, poliitikko tehköön historiaa.

 

Arkistolaitos 200 vuotta

12.12.2016 vietettiin Arkistolaitoksen 200-vuotisjuhlaa. Juhlassa pitämässäni tervehdyspuheessa kerroin arvostavani Arkistolaitoksen työtä ja sitä tietoa, jota Arkistolaitos ylläpitää kansalaisille ja tuleville sukupolville. Nostin esille myös Sota-arkiston taannoisen Kansallisarkistoon liittämisen, jonka johdosta aiemmin päällekkäiset arkistot ovat nyt asiakkaiden käytettävissä helposti yhden yhteisen hakupalvelun kautta.

Muistelin puheessani myös omia vaiheitani Arkistolaitoksessa. Olen iloinen siitä, että minulla on henkilökohtaisesti ollut mahdollisuus toimia sekä Kansallisarkiston virkamiehenä että Maanpuolustuskorkeakoulun dosenttina – sen alaisuuteenhan Sota-arkistokin kuului. Tämä on antanut kohtuullisen ymmärryksen niistä tärkeistä tehtävistä, joita Suomen arkistolaitos toteuttaa yhteiskunnassamme.

Erityiskiitoksen Sota-arkisto ansaitsee sotapäiväkirjojen digitoidusta muodosta: Ne kertovat meille vanhempiemme ja isovanhempiemme teoista sekä kansakunnan arvopohjasta ja kestokyvystä talvi- ja jatkosodan vaikeina vuosina.

Puhe on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa www.defmin.fi/puheet.

Suomalainen rauhanturvaaminen 60 vuotta

Suomalaisen rauhanturvaamisen 60-vuotisjuhlavuoden pääjuhlaa vietettiin Lahden Sibeliustalossa 8.12.2016 – päivälleen 60 vuotta sen jälkeen, kun tasavallan presidentti Urho Kekkonen tarkasti ensimmäiseen rauhanturvatehtävään lähtevän komppanian Kaartin kasarmin pihalla. Juhlan isäntänä toimi puolustusministeriön kansliapäällikkö Jukka Juusti, ja paikalla olivat puhumassa mm. presidentti Martti Ahtisaari sekä YK:n rauhanturvaoperaatioiden alipääsihteeri Hervé Ladsous. Musiikista vastasi Kaartin soittokunta.

Itse pidin juhlassa avauspuheen, jossa käsittelin lyhyesti suomalaisen rauhanturvaamisen vaiheita ja merkitystä.

Ensimmäisen komppanian lähettämistä on seurannut katkeamaton ketju suomalaisia rauhanturvaajia YK:n, Naton, Euroopan unionin ja Etyjin rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioissa. Pienimmillään vahvuus on ollut vain muutamia, suurimmillaan suomalaisia rauhanturvaajia on ollut operaatioissa samanaikaisesti yli kaksi tuhatta.

Suomalaista osaamista ei kriisialueille ole viety yksinomaan sotilaallisten organisaatioiden voimin. Jo 1960-luvulla Suomi osallistui ensi kerran kehitysavun antamiseen, muihin avustusprojekteihin ja vuonna 1965 perustetun YK:n kehitysohjelman hankkeisiin. Suomalaisten siviiliasiantuntijoiden panos on tämän jälkeen ollut merkittävä myös muissa moninaisissa siviilikriisinhallinnan tehtävissä. Väkilukuumme nähden olemme maailman johtavia siviilikriisinhallintaosaamisen tarjoajia.

Paljon on muuttunut ulkoisesti niistä vuosista, kun ensimmäiset suomalaiset lähtivät operaatioon 60 vuotta sitten. Varusteet, tehtävät ja toimintatavat ovat kehittyneet ajan ja operaatioiden vaatimusten mukaisiksi. Tästä huolimatta suomalaiset perushyveet, rehellisyys, ahkeruus, rohkeus, vastuuntunto ja tasapuolisuus ovat edelleen kunniassaan samanlaisina kuin kuusi vuosikymmentä sitten.

Tänä syksynä kaikille kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa palvelleille suomalaisille sotilaille on lähetetty kriisinhallinnan veteraanikortti, joka osoittaa veteraanistatuksen. Puolustusministeriön myöntämä kortti on valtion virallinen tunnustus rauhanturvatyölle.

Ylen tv-lähetys juhlasta on katsottavissa Yle Areenassa.

Ahvenanmaan asia

Ahvenanmaan demilitarisointi nousi esille Ylen Ykkösaamussa, ja onhan sitä toki minulta aiemminkin kysytty. Kun kysyttiin, vastasin niin kuin ajattelen ja sekös herätti vastalauseita Ahvenanmaan ja opposition suunnalta, mutta toisaalta tukea tuli tutkijoilta. Ruotsissakin media horahti hereille, tosin osin väärää tietoa jakaen. Mistä siis oikein on kysymys?

Ahvenanmaan demilitarisointi juontaa juurensa niinkin kauas historiaan kuin Krimin sotaan. Ensimmäinen sopimus tehtiin jo 1856. (Vinkeä yhtymäkohta juuri tämä Krim: siellä pari vuotta sitten operoineet pienet vihreät miehet, tai ”kohteliaat ihmiset” kuten Putin heitä kutsui, ovat Ahvenanmaata koskevan nykykeskustelun taustalla).

Nykyinen demilitarisointi perustuu vuonna 1921 Kansainliiton päätöksen perusteella laadittuun Ahvenanmaan linnoittamattomuutta ja puolueettomuutta koskevaan sopimukseen. Tuolloinhan Kansainliitto päätti Ahvenanmaan kuuluvan Suomelle, ja Suomi puolestaan sitoutui maakunnan erityispiirteiden kuten ruotsinkielisyyden kunnioittamiseen. Sopimuksen mukaan Ahvenanmaa on rauhan aikana demilitarisoitu ja sodan aikana puolueeton. Sopimus myös velvoittaa Suomen puolustamaan Ahvenanmaata.

Sopimuksen allekirjoittajavaltioita on 13: Saksa, Tanska, Islanti, Viro, Suomi, Ranska, Iso-Britannia, Irlanti, Intia, Italia, Latvia, Puola ja Ruotsi mutta ei silloinen Neuvostoliitto. Venäjä ei siten ole sopimuksen osapuoli.

Sen sijaan Venäjän ja Suomen välillä on voimassa välirauhan vuonna 1940 Suomen ja Neuvostoliiton kahdenvälisesti solmima sopimus, jossa Suomi sitoutuu olemaan linnoittamatta Ahvenanmaata. Puolueettomuutta ei sopimuksessa mainita.

Ajatus siitä, että Ahvenanmaa voisi demilitarisoituna alueena pysyä mahdollisen aseellisen selkkauksen ulkopuolella, on kauniisti sanottuna naiivi. Sitä ajatusta ei ainakaan historia puolla. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan ja Suomen vapaussodan aikaan 1918 saarilla oli sotilaita Suomesta, Ruotsista, Venäjältä ja Saksasta. Jos Itämerelle puhkeaa vakava sotilaallinen kriisi, alkaa eri sotavoimien kilpapurjehdus Ahvenanmaalle.

Ahvenanmaalla on Gotlannin tavoin strategista merkitystä. Se on portti Pohjanlahdelle. Sen kautta kulkee merkittävä osa Suomesta länteen kulkevista tietoliikenneyhteyksistä. Ahvenanmaalta käsin voi hallita Pohjois-Itämerta, katkaista Suomen meriliikenteen ja aiheuttaa vakavan uhan niin Manner-Suomelle kuin Ruotsillekin. Siksi Suomella ja Ruotsilla on yhteinen intressi puolustaa Ahvenanmaata.

Demilitarisoituna Ahvenanmaa muodostaa sotilaallisen tyhjiön. Se on altis myös rajoitetuille, pienin voimin toteutettaville nopeille operaatioille – viittaan edelleen taannoisiin tapahtumiin Krimillä.

Suomi puolustaa koko valtioaluettaan, myös Ahvenanmaata, vaikka ahvenanmaalaiset on rajattu asevelvollisuuden ulkopuolelle. Saarten demilitarisointi ei vähennä saariin kohdistuvaa riskiä, pikemminkin päinvastoin. Tämä on villakoiran ydin.

Suomi ei ole puuttumassa Ahvenanmaan asemaan, vaikka se sotilaallisesti olisikin perusteltua. Kyse on laajemmasta kokonaisuudesta. Puolustusministerin tehtävä ei ole tehdä ulkopolitiikkaa, mutta maanpuolustuksesta minun on kannettava huolta. Ruotsin kanssa tehtävä yhteistyö on asia, joka voisi tulevaisuudessa parantaa kykyämme puolustaa Ahvenanmaata.

Puolustusministerit koolla

Puolustusministeriössä saatiin 20.9.2016 napattua harvinainen ryhmäkuva, kun maamme puolustusministerin tehtävää hoitaneet henkilöt kokoontuivat yhteiseen tapaamiseen. Paikalta puuttuivat vain Seppo Kääriäinen ja Taisto Tähkämaa.

Takarivistä vasemmalta: Carl-Olaf Homén, Stefan Wallin, Jyri Häkämies Keskirivi: Ole Norrback, Juhani Saukkonen, Jan-Erik Enestam, Carl Haglund Eturivi: Elisabeth Rehn, Jussi Niinistö, Anneli Taina
Takarivissä vasemmalta: Carl-Olaf Homén (puolustusministerinä 1.10.1974-13.6.1975), Stefan Wallin (22.6.2011-5.7.2012), Jyri Häkämies (19.4.2007-22.6.2011)
Keskirivi: Ole Norrback (30.4.1987-13.6.1990), Juhani Saukkonen (19.2.1982-6.5.1983), Jan-Erik Enestam (2.1.1995-13.4.1995 ja 15.4.1999-17.4.2003), Carl Haglund (5.7.2012-29.5.2015). Eturivi: Elisabeth Rehn (13.6.1990-1.1.1995), Jussi Niinistö (29.5.2015-), Anneli Taina (13.4.1995-15.4.1999).