Aihearkisto: Historia

Arkistolaitos 200 vuotta

12.12.2016 vietettiin Arkistolaitoksen 200-vuotisjuhlaa. Juhlassa pitämässäni tervehdyspuheessa kerroin arvostavani Arkistolaitoksen työtä ja sitä tietoa, jota Arkistolaitos ylläpitää kansalaisille ja tuleville sukupolville. Nostin esille myös Sota-arkiston taannoisen Kansallisarkistoon liittämisen, jonka johdosta aiemmin päällekkäiset arkistot ovat nyt asiakkaiden käytettävissä helposti yhden yhteisen hakupalvelun kautta.

Muistelin puheessani myös omia vaiheitani Arkistolaitoksessa. Olen iloinen siitä, että minulla on henkilökohtaisesti ollut mahdollisuus toimia sekä Kansallisarkiston virkamiehenä että Maanpuolustuskorkeakoulun dosenttina – sen alaisuuteenhan Sota-arkistokin kuului. Tämä on antanut kohtuullisen ymmärryksen niistä tärkeistä tehtävistä, joita Suomen arkistolaitos toteuttaa yhteiskunnassamme.

Erityiskiitoksen Sota-arkisto ansaitsee sotapäiväkirjojen digitoidusta muodosta: Ne kertovat meille vanhempiemme ja isovanhempiemme teoista sekä kansakunnan arvopohjasta ja kestokyvystä talvi- ja jatkosodan vaikeina vuosina.

Puhe on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa www.defmin.fi/puheet.

Suomalainen rauhanturvaaminen 60 vuotta

Suomalaisen rauhanturvaamisen 60-vuotisjuhlavuoden pääjuhlaa vietettiin Lahden Sibeliustalossa 8.12.2016 – päivälleen 60 vuotta sen jälkeen, kun tasavallan presidentti Urho Kekkonen tarkasti ensimmäiseen rauhanturvatehtävään lähtevän komppanian Kaartin kasarmin pihalla. Juhlan isäntänä toimi puolustusministeriön kansliapäällikkö Jukka Juusti, ja paikalla olivat puhumassa mm. presidentti Martti Ahtisaari sekä YK:n rauhanturvaoperaatioiden alipääsihteeri Hervé Ladsous. Musiikista vastasi Kaartin soittokunta.

Itse pidin juhlassa avauspuheen, jossa käsittelin lyhyesti suomalaisen rauhanturvaamisen vaiheita ja merkitystä.

Ensimmäisen komppanian lähettämistä on seurannut katkeamaton ketju suomalaisia rauhanturvaajia YK:n, Naton, Euroopan unionin ja Etyjin rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioissa. Pienimmillään vahvuus on ollut vain muutamia, suurimmillaan suomalaisia rauhanturvaajia on ollut operaatioissa samanaikaisesti yli kaksi tuhatta.

Suomalaista osaamista ei kriisialueille ole viety yksinomaan sotilaallisten organisaatioiden voimin. Jo 1960-luvulla Suomi osallistui ensi kerran kehitysavun antamiseen, muihin avustusprojekteihin ja vuonna 1965 perustetun YK:n kehitysohjelman hankkeisiin. Suomalaisten siviiliasiantuntijoiden panos on tämän jälkeen ollut merkittävä myös muissa moninaisissa siviilikriisinhallinnan tehtävissä. Väkilukuumme nähden olemme maailman johtavia siviilikriisinhallintaosaamisen tarjoajia.

Paljon on muuttunut ulkoisesti niistä vuosista, kun ensimmäiset suomalaiset lähtivät operaatioon 60 vuotta sitten. Varusteet, tehtävät ja toimintatavat ovat kehittyneet ajan ja operaatioiden vaatimusten mukaisiksi. Tästä huolimatta suomalaiset perushyveet, rehellisyys, ahkeruus, rohkeus, vastuuntunto ja tasapuolisuus ovat edelleen kunniassaan samanlaisina kuin kuusi vuosikymmentä sitten.

Tänä syksynä kaikille kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa palvelleille suomalaisille sotilaille on lähetetty kriisinhallinnan veteraanikortti, joka osoittaa veteraanistatuksen. Puolustusministeriön myöntämä kortti on valtion virallinen tunnustus rauhanturvatyölle.

Ylen tv-lähetys juhlasta on katsottavissa Yle Areenassa.

Ahvenanmaan asia

Ahvenanmaan demilitarisointi nousi esille Ylen Ykkösaamussa, ja onhan sitä toki minulta aiemminkin kysytty. Kun kysyttiin, vastasin niin kuin ajattelen ja sekös herätti vastalauseita Ahvenanmaan ja opposition suunnalta, mutta toisaalta tukea tuli tutkijoilta. Ruotsissakin media horahti hereille, tosin osin väärää tietoa jakaen. Mistä siis oikein on kysymys?

Ahvenanmaan demilitarisointi juontaa juurensa niinkin kauas historiaan kuin Krimin sotaan. Ensimmäinen sopimus tehtiin jo 1856. (Vinkeä yhtymäkohta juuri tämä Krim: siellä pari vuotta sitten operoineet pienet vihreät miehet, tai ”kohteliaat ihmiset” kuten Putin heitä kutsui, ovat Ahvenanmaata koskevan nykykeskustelun taustalla).

Nykyinen demilitarisointi perustuu vuonna 1921 Kansainliiton päätöksen perusteella laadittuun Ahvenanmaan linnoittamattomuutta ja puolueettomuutta koskevaan sopimukseen. Tuolloinhan Kansainliitto päätti Ahvenanmaan kuuluvan Suomelle, ja Suomi puolestaan sitoutui maakunnan erityispiirteiden kuten ruotsinkielisyyden kunnioittamiseen. Sopimuksen mukaan Ahvenanmaa on rauhan aikana demilitarisoitu ja sodan aikana puolueeton. Sopimus myös velvoittaa Suomen puolustamaan Ahvenanmaata.

Sopimuksen allekirjoittajavaltioita on 13: Saksa, Tanska, Islanti, Viro, Suomi, Ranska, Iso-Britannia, Irlanti, Intia, Italia, Latvia, Puola ja Ruotsi mutta ei silloinen Neuvostoliitto. Venäjä ei siten ole sopimuksen osapuoli.

Sen sijaan Venäjän ja Suomen välillä on voimassa välirauhan vuonna 1940 Suomen ja Neuvostoliiton kahdenvälisesti solmima sopimus, jossa Suomi sitoutuu olemaan linnoittamatta Ahvenanmaata. Puolueettomuutta ei sopimuksessa mainita.

Ajatus siitä, että Ahvenanmaa voisi demilitarisoituna alueena pysyä mahdollisen aseellisen selkkauksen ulkopuolella, on kauniisti sanottuna naiivi. Sitä ajatusta ei ainakaan historia puolla. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan ja Suomen vapaussodan aikaan 1918 saarilla oli sotilaita Suomesta, Ruotsista, Venäjältä ja Saksasta. Jos Itämerelle puhkeaa vakava sotilaallinen kriisi, alkaa eri sotavoimien kilpapurjehdus Ahvenanmaalle.

Ahvenanmaalla on Gotlannin tavoin strategista merkitystä. Se on portti Pohjanlahdelle. Sen kautta kulkee merkittävä osa Suomesta länteen kulkevista tietoliikenneyhteyksistä. Ahvenanmaalta käsin voi hallita Pohjois-Itämerta, katkaista Suomen meriliikenteen ja aiheuttaa vakavan uhan niin Manner-Suomelle kuin Ruotsillekin. Siksi Suomella ja Ruotsilla on yhteinen intressi puolustaa Ahvenanmaata.

Demilitarisoituna Ahvenanmaa muodostaa sotilaallisen tyhjiön. Se on altis myös rajoitetuille, pienin voimin toteutettaville nopeille operaatioille – viittaan edelleen taannoisiin tapahtumiin Krimillä.

Suomi puolustaa koko valtioaluettaan, myös Ahvenanmaata, vaikka ahvenanmaalaiset on rajattu asevelvollisuuden ulkopuolelle. Saarten demilitarisointi ei vähennä saariin kohdistuvaa riskiä, pikemminkin päinvastoin. Tämä on villakoiran ydin.

Suomi ei ole puuttumassa Ahvenanmaan asemaan, vaikka se sotilaallisesti olisikin perusteltua. Kyse on laajemmasta kokonaisuudesta. Puolustusministerin tehtävä ei ole tehdä ulkopolitiikkaa, mutta maanpuolustuksesta minun on kannettava huolta. Ruotsin kanssa tehtävä yhteistyö on asia, joka voisi tulevaisuudessa parantaa kykyämme puolustaa Ahvenanmaata.

Puolustusministerit koolla

Puolustusministeriössä saatiin 20.9.2016 napattua harvinainen ryhmäkuva, kun maamme puolustusministerin tehtävää hoitaneet henkilöt kokoontuivat yhteiseen tapaamiseen. Paikalta puuttuivat vain Seppo Kääriäinen ja Taisto Tähkämaa.

Takarivistä vasemmalta: Carl-Olaf Homén, Stefan Wallin, Jyri Häkämies Keskirivi: Ole Norrback, Juhani Saukkonen, Jan-Erik Enestam, Carl Haglund Eturivi: Elisabeth Rehn, Jussi Niinistö, Anneli Taina
Takarivissä vasemmalta: Carl-Olaf Homén (puolustusministerinä 1.10.1974-13.6.1975), Stefan Wallin (22.6.2011-5.7.2012), Jyri Häkämies (19.4.2007-22.6.2011)
Keskirivi: Ole Norrback (30.4.1987-13.6.1990), Juhani Saukkonen (19.2.1982-6.5.1983), Jan-Erik Enestam (2.1.1995-13.4.1995 ja 15.4.1999-17.4.2003), Carl Haglund (5.7.2012-29.5.2015). Eturivi: Elisabeth Rehn (13.6.1990-1.1.1995), Jussi Niinistö (29.5.2015-), Anneli Taina (13.4.1995-15.4.1999).

Jääkäriliikkeen tarina elää

2016-08-28 13.24.13pakattu

Pidin 28.8.2016 juhlapuheen jääkäriliikkeen itäisen reitin 100-vuotisjuhlassa Hyrynsalmella.

Puheessani loin katsauksen jääkäriliikkeen syntyyn ja vaiheisiin; sankaritarinaan, jota me suomalaiset olemme syystäkin hellineet. Tarinan sankareita ovat kaikki ne jääkärit, jotka olivat maanpetostuomiota uhmaten valmiita lähtemään Saksaan saamaan sotilaskoulutusta ja palatakseen taistelemaan Suomen vapauden puolesta. Sankareita olivat myös ne Suomessa toimineet värvärit ja etappien ylläpidosta vastanneet aktivistit, jotka tekivät jääkäreiden Saksaan lähdön mahdolliseksi.

Puheessani nostin esille mm. Hyrynsalmella suuresti vaikuttaneen talonisännän ja kansanedustajan J. A. Heikkisen, ”Hallan Ukon”, jonka isännöimä, itäisen reitin solmukohdassa sijaitseva Hallan talo sekä sen ympäristössä olevat piilopirtit tarjosivat jääkäriliikkeelle tärkeän tukikohdan.

Itäisen reitin, aivan kuten koko jääkäriliikkeen historia on täynnä kiehtovia henkilöitä, tapahtumia ja tarinoita. Yhdessä ne muodostavat klassisen draaman kaaren, jossa protagonistin roolissa eli pääroolissa olevat aktivistit, jääkärit ja etappihenkilöstö, tavoittelevat päämääristä jalointa, Suomen itsenäisyyttä. Päämäärän saavuttaakseen he ovat valmiita ottamaan riskejä ja tekemään uhrauksia.

Vaikka ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumoukset edesauttoivat itsenäisyyspyrkimyksissä, ei vapaus tullut vaivatta. Etappiteitä Saksaan kulkeneet jääkärit olivat se maamme valtiollisen vapauden etujoukko, joka nousi taisteluun itsenäisen Suomen luomiseksi ennen muita ja muita rohkeammin. Vapaussodassa, josta muotoutui myös sisällissota, jääkärit lunastivat ne odotukset, joita heihin oli kohdistettu. Johtajina ja kouluttajina he muodostivat hallituksen joukkojen kovan ytimen.

Vaikka jääkäreitä ei enää ole, heidän sankaritarinansa elää yhä vahvana.

Juhlapuhe on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa www.defmin.fi/puheet.

 

Kolumni Töölöläisessä

Töölön kylä on Helsingin kaupunkia vanhempi. Helsinki siirrettiin vuonna 1640 Vantaanjoen suulta Vironniemelle, joka oli tuolloin osa Töölön kylää. 1910-1930 -luvuilla Töölö oli aikansa suurin kaupunkirakentamiskohde Suomessa. Merkittävä osa Suomen tunnetuimmista nähtävyyksistä kuten Eduskuntatalo, Temppeliaukion kirkko, Kansallismuseo, Sibelius-monumentti ja Olympiastadion sijaitsevat Töölössä. Perinteitä, historiaa ja kulttuuria riittää. Liikenneyhteydet voisivat tuskin olla parempia.

Kantakaupungissa torit ovat perinteisesti olleet toimeliaisuuden ja yhteisöllisyyden keskuksia jo satoja vuosia ennen kauppakeskusten rakentamista. Allekirjoittanutta on kuitenkin ihmetyttänyt Töölöntorin turhan vaatimaton kehittäminen. Varsinkin talvisin tori on tuntunut olevan lähinnä parkkipaikka tai lumikasojen välisijoitustila.

Mahdollisuuksia torialueiden elävöittämiseen kuitenkin on. Töölöntorin läheisyyteen ollaan rakentamassa isoa määrää autopaikkoja maan alle eikä torialuetta tule käyttää tarpeettomasti pysäköintialueena. Torin elävöittäminen voisi merkittävästi parantaa asukkaiden viihtyvyyttä ja samalla luoda uusia liiketoimintaedellytyksiä pienyrittäjille. Töölöntori voisi helpostikin profiloitua sopivan kokonsa ja hyvän sijaintinsa ansiosta perinteiseksi toriksi ilman Kauppatorin kaltaista rihkama- ja porontaljamyyntiä.

Yleensä maaseutukuntia mainostetaan ihmisen kokoisina asuinpaikkoina, mutta olkoon Töölö kaupunkilaisen kokoinen asuinpaikka, jonka toria, viheralueita ja liikennejärjestelyjä on kehitettävä ensisijaisesti töölöläisten näkökulmasta. Mikään torin elpymistä edistävä toimenpide ei ole liian pieni.

Kirjoitus on julkaistu Töölöläinen-lehdessä 28.8.2016.