Aihearkisto: kulttuuripolitiikka

Satavuotiasta Suomea juhlittava asianmukaisesti

Jätin tänään eduskunnassa hallitukselle kirjallisen kysymyksen, jossa tiedustelen, miten hallitus aikoo puuttua siihen, että Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan valmistelu ei julkisuudessa olleiden tietojen mukaan etene toivotulla tavalla ja että juhlinta on rajattu vain vuoteen 2017.

Tilanne on huolestuttava, sillä mitään konkreettista ei ole näköpiirissä. Hankkeeseen ei ole esimerkiksi kytketty Kansallismuseota, Kansalliskirjastoa, Kansallisarkistoa tai kansallisia taidelaitoksia. Rahoitustakin on karsittu, ja lisää epävarmuutta projektin ylle luo edessä oleva pääministerin vaihdos.

On lisäksi käsittämätöntä, että satavuotiaan Suomen juhlinta ollaan rajaamassa vuoteen 2017. Itsenäistymisen satavuotisjuhlan lisäksi vuosina 2018–2020 tulee kuluneeksi sata vuotta vuoden 1918 vapaussodasta, vallankumouksesta ja sisällissodasta, hallitusmuodon hyväksymisestä vuonna 1919 sekä Tarton rauhasta vuonna 1920.

Myös näiden itsenäisen Suomen valtion syntyyn ja kansanvallan varmistumiseen vaikuttaneiden tapahtumien muistaminen ja niiden merkityksen pohtiminen on tärkeää.

Kotkaniemi säilyy museona

Presidentti P.E. Svinhufvudin kotimuseo Kotkaniemi säilyy museokäytössä. Museovirasto vuokraa kiinteistön kymmeneksi vuodeksi Senaatti-kiinteistöiltä, joka peruskorjaa rakennuksen.

Aiemmin Senaatti-kiinteistöt suunnitteli Kotkaniemen myymistä, joka olisi saattanut tietää museotoiminnan loppua. Olen osaltani yrittänyt pitää asiaa esillä (linkki 1, linkki 2).

Museon toiminnasta vastaava Kotkaniemi-säätiö etsii parhaillaan noin 50 000 euron vuosittaista rahoitusta museon toimintaa varten. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Museovirasto on ilmoittanut, että se ei aio osallistua toiminnan pyörittämiseen.

Tänä kesänä museon toiminnasta huolehtii Luumäen kunta.

Vastaus valokuvien tekijänoikeudesta

Jätin taannoin eduskunnassa kirjallisen kysymyksen, jossa tiedustelin, voitaisiinko vanhojen valokuvien tekijänoikeussuojan sääntelyä selkiyttää. Ex-kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki ehti viime töikseen ennen oppositioon siirtymistä vastata kysymykseen.

Tekijänoikeuslain tulkinta on osoittautunut valokuvien osalta monimutkaiseksi, sillä osa valokuvista nauttii pidempää suojaa teosvalokuvina, osa lyhyempää suojaa tavanomaisina valokuvina.

Ministerin vastaus oli yksioikoinen: tekijänoikeussuojan sääntelyä ei voida muuttaa, sillä Suomea sitoo asiassa EU:n suoja-aikadirektiivi. Siinä määritellään teosvalokuvan ainoaksi sallituksi kriteeriksi valokuvan omaperäisyys, eikä laajemman tekijänoikeussuojan myöntäminen esimerkiksi kuvan historiallisen arvon perusteella ole mahdollista.

Kysymys valokuvien tekijänoikeudesta

Jätin eilen eduskunnassa kirjallisen kysymyksen, jossa tiedustelen, aikooko hallitus harkita vanhojen valokuvien tekijänoikeussuojaa ja käytettävyyttä koskevan sääntelyn selkiyttämistä eduskunnan ja sivistysvaliokunnan edellyttämällä tavalla.

Tekijänoikeuslain tulkinta on osoittautunut mutkikkaaksi etenkin vanhojen ja historialliseksi katsottujen valokuvien osalta. Eduskunta on jo vuosia sitten edellyttänyt hallituksen selvittävän tilannetta, mutta asiaa ei ole hoidettu sivistysvaliokuntaa tyydyttävällä tavalla.

Historiapäivillä Lahdessa

XV Suomalaiset historiapäivät järjestettiin Lahdessa Sibelius-talolla. Osallistuin 7.2.2014 keskusteluun aiheesta historiapolitiikka ja eduskunta.

Kanssani keskustelivat kansanedustajatohtorit Seppo Kääriäinen ja Päivi Lipponen. Keskustelun alussa pidin lyhyen alustuksen aiheeseen, joka ohessa pääpiirteissään.

Historiapolitiikka ja eduskunta

Historiapolitiikalla tarkoitetaan historian tarkoituksellista käyttämistä apuvälineenä yritettäessä saavuttaa tiettyjä yhteiskunnallisia päämääriä.

Meikäläisittäin termillä on jokseenkin negatiivinen merkitys. Yleisesti ottaen länsimaissa historiapolitiikkaa pidetään kutakuinkin moraalittomana keinona oikeuttaa nykypäivän politiikkaa menneisyyden valikoivalla tulkinnalla. Sellaisen katsotaan kuuluvan enemmänkin autoritääristen hallintojen pirtaan.

Se on tietysti selvää, että historialla on poliittinen ulottuvuus. Kaikkialla maailmassa politiikkaa tehdään historialla, Suomessakin, ja se on vain inhimillistä.

Mutta väitän, että suomalaisessa politiikassa sitä tehdään kansainvälisesti verraten vähemmän ja jos tehdään, niin enemmänkin hienovaraisesti, historiantutkijoiden työtä ja tuloksia pitkälti kunnioittaen.

Nyky-Suomessa esim. tasavallan presidentti, vaikka kansakunnan arvojohtajia onkin, ei yritä puuttua koulujen historian opetuksen sisältöön kuten vaikka virkaveli Putin Venäjällä tai Ranskassa ex-virkaveli Sarkozy.

– –

Pääministeritasolla ehkä Paavo Lipposen voi sanoa olleen aktiivinen toimija historian saralla; hänen aloitteestaanhan käynnistyi Suomen sotasurmat 1914-1922 -tutkimushanke ja hän myös pyysi suomalaisittain poikkeuksellisesti anteeksi Helsingin juutalaisyhteisöltä jatkosodan aikaista tunnettua tapausta, kahdeksan juutalaispakolaisen luovuttamista Saksaan.

Pääministeri Matti Vanhanen puolestaan otti kantaa Eugen Schaumanin teon satavuotismuistoon tuomitsemalla sen yksiselitteisesti terroriteoksi – ei kuitenkaan samalla pyytänyt Venäjältä anteeksi kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaa…!

Mutta vakavasti puhuen. Kun etsin tätä alustusta varten esimerkkejä suomalaisesta historiapolitiikasta aloin pohtia, että onko niin ettei meillä edes ymmärretä historian merkitystä samalla painavalla tavalla kuin monessa muussa maassa; sivumennen sanoenhan meillähän on viime aikoina pohdittu esim. lukion historianopiskelun valinnaistamista, joka on kyllä posketon ajatus.

– –

Eduskunnassa historia on esillä aina silloin tällöin, enkä nyt tarkoita rutiininomaista edellisen hallituksen haukkumista. Pari satunnaista esimerkkiä.

Vuosi sitten täysistunnossa puhuttiin turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selonteosta, sen yhteydessä vahvasti ajankohtaisesta pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä, ryhmät kertoivat kantansa ja itse aloitin Perussuomalaisten ryhmäpuheenvuoron jylhällä historiallisella sitaatilla:

”Eftervärd, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp eli suomeksi: ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun.”

Kyseessä on tietenkin Suomenlinnan kuninkaanportista löytyvä Augustin Ehrensvärdin ajaton viisaus. Halusin sen saavan huomiota, kun puhuttiin Suomen puolustamisesta.

Tämä oli siis vakavalla mielellä heitetty historiapoliittinen ”viehe” puolustuspoliittisessa eduskuntakeskustelussa, mutta aina välillä huumorin kukka kukkii, ja saa kukkia, historiapoliittisestikin, esim. Vasemmistoliiton kansanedustaja Risto Kalliorinne kuittaili pari vuotta sitten minulle ja hengenheimolaisilleni puolustusvoimauudistusta käsittelevän välikysymyksen yhteydessä näin:

”Te elätte edelleen harhassa, harhassa, jossa vihollinen väijyy rajan pinnassa piippalakki päässä ja odottaa sopivaa hetkeä käynnistää väkivaltainen maahan tunkeutuminen. Arvoisat perussuomalaiset, herätkää jo pahasta unestanne. Desantteja ei hiivi enää rajaseudun kylien liepeillä, eivätkä neuvostopanssarit jyrise peltojemme takana, ja onneksi näin on, sillä kukaan ei tahdo noita aikoja takaisin.”

Näin siis kansanedustaja Kalliorinne, joka on myöhemminkin käyttänyt tätä voimallisesti talvisodan puna-armeijalaiseen liittyvää piippalakkivertauskuvaa.

Tavanomaisempia kansanedustajien käyttämiä historiapoliittisia viittauksia sotahistorialliseen aihepiiriin ovat sellaiset sanat kuin ”talvisodan henki” ja ”torjuntavoitto”, jotka kyllä alkavat olla liikakäytöstä aika puhkikuluneet.

Alustusten jälkeen yleisö sai osallistua keskusteluun. Pohdittiin etenkin historian tuntemuksen hyödyllisyyttä kansanedustajalle. Esitin, että historiaa tuntevalle edustajalle asiat hahmottuvat ehkä keskimääräistä helpommin tärkeysjärjestykseen. Isot asiat erottuvat herkemmin politiikan päivänperhosista. Lähelle on vaikea nähdä, mutta ehkä historian tuntevalle sekin on helpompaa.

Koen, että historiantutkijan taustastani on ollut hyötyä kansanedustajan työssäni. Väitöskirjatyö on yksi hyvä pohja ponnistaa. Se opetti kärsivällisyyttä ja pitkien kehityslinjojen hahmottamista. Tavallaan sekä historiantutkimus että politiikka ovatkin molemmat kestävyyslajeja.

Parannuksia kuvien hinnoitteluun

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on antanut perusteellisen vastauksen kirjalliseen kysymykseeni, joka koski valtionapua nauttivien kuva-arkistojen hinnoittelupolitiikkaa.

Olin kysymyksessäni huolissani siitä, että valtion varoin ylläpidettyjen yhteisöjen kuva-arkistojen perimät korkeat hinnat estävät käytännössä kirjantekijöitä ja tutkijoita käyttämästä historiallisesti merkittävää kuva-aineistoa riittävässä määrin.

Arhinmäki käy vastauksessaan läpi kaikkien kysymyksessäni mainittujen kuvakokoelmien hinnoittelukäytännöt ja tuo esiin muutaman tulossa olevan parannuksen. Museovirastossa kuvien käyttömaksut laskevat vuoden 2014 alusta lukien tuntuvasti. Yksityishenkilöiltä käyttömaksu alenee 25 eurosta 5 euroon ja muilla toimijoilla 80–120 eurosta 25–50 euroon.

Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö on asettanut lokakuussa 2013 työryhmän valmistelemaan yksityisten arkistojen valtionavusta annetun lain uudistamista. Samassa yhteydessä on kuulemma mahdollista tarkastella myös yksityisarkistojen maksullisuuskysymyksiä.