Aihearkisto: Politiikka

Kestävän tulevaisuuden tielle

Martti Tiuri on jatkosodan veteraani, radiotekniikan emeritusprofessori ja entinen kokoomuksen pitkäaikainen kansanedustaja (1983-2003). Hän on hiljattain julkaissut turhan vähälle huomiolle jääneen kirjan nimeltä Tie kestävään tulevaisuuteen (Tampere University Press, 2011).

Oikeastaan kyseessä on kai pamfletti, kiistakirja, joka pani ainakin allekirjoittaneen toviksi ajattelemaan muutakin kuin päivänpolitiikkaa. Erityisen tärkeä ydinvoimaa tunnetusti puoltavan Tiurin teos on nyt, kun maailmalla on vielä tuoreessa muistissa Fukushiman onnettomuus.

Tiuri kirjoittaa analyyttisen perusteellisesti mutta kuitenkin kansantajuisesti vaikeista asioista. Hänen tulkintansa mukaan ihmiskunta elää parhaillaan murroskautta, joka on verrattavissa teollisuusyhteiskunnan alkuaikojen murrosaikaan. Olemme siirtyneet tekniikan kehityksen kautta teollisuusyhteiskunnassa tietoyhteiskuntaan. (Suomesta tuli kirjoittajan mukaan tietoyhteiskunta vasta 1980-luvulla, kun insinöörien määrä ylitti maitotilojen määrän!)

Maailma on globalisaation myötä muuttunut vinhaa vauhtia. Se on muuttunut monimutkaisemmaksi, mikä huolestuttaa monia. Paluuta menneeseen ei kuitenkaan ole, Tiuri painottaa.

Elintason nopean nousun aiheuttamat ympäristöongelmat ovat ratkaistavissa vain tiedettä ja tekniikkaa kehittämällä, yleissivistystä ja yleensä koulutusta kehittämällä. Martti Tiuri perää enemmän faktoja, vähemmän tunnetta. Puutteellisen yleissivistyksen seurausta on tieteen ja tekniikan pelko, jota yhden asian liikkeet käyttävät hyväkseen harhatietojen levittämisessä. Ydinvoima on Tiurin mielestä ainoa kestävä keino torjua ilmastonmuutosta.

Martti Tiuri latelee kirjassaan lukuisia teesejä, jotka epäilemättä herättävät vihreissä poliitikoissa vastaväitteitä. Tässä muutamia poimintoja:

– ”Tshernobylin vaarallisin seuraus on ydinvoiman kasvun pysähtymisestä jatkuva ilmastonmuutoksen kiihtyminen. ” (s. 16)

– ”Päättäjät eivät riittävästi kuuntele asiantuntijoita ja luottavat yhden asian liikkeisiin, jotka eivät ota kokonaisuutta huomioon. Demokratia ontuu sillä yleissivistys ei ole tietoyhteiskunnan edellyttämällä tasolla.” (s. 17)

– ”Saksa on varottava esimerkki huonosta ilmastopolitiikasta.” (s. 67)

– ”EU haluaa hillitä ilmastonmuutosta nopeasti, mutta EU:n esittämät toimet kiihdyttävät sitä.” (s. 71)

”Tiurismin” ydinsanoma on, että tietoyhteiskunta edellyttää kansalaisilta riittävää yleissivistystä, johon kuuluvat myös luonnontieteiden ja tekniikan perusteet. Jos tällaista nykyaikaista yleissivistystä ei kansalaisella ole, on hän helposti harhaanjohdettavissa.

YLE:llä ja muulla medialla olisi tässä suhteessa Martti Tiurin mielestä rutkasti parantamisen varaa. Tähän käsitykseen on helppo yhtyä. Sivistyksessä on pienen kansan turva, näinhän kansallisfilosofimme J.V. Snellmankin sanoi.

Maiset miinat mankelissa

Kannanottoni Ottawan sopimusta vastaan ovat poikineet hurjan määrän yhteydenottoja. Maanpuolustuksesta huolta kantavat kansalaiset eri puolilta Suomenmaata ovat ottaneet viime päivinä yhteyttä.

Palaute on ollut positiivista. Kataisen hallituksen sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön päätös luopua jalkaväkimiinoista on saanut ansaitusti kyytiä. Omaperäisimmällä tavalla palautetta antoi Kalevi Koskela – mies, joka kutsuu itseään ”Keravan Väinämöiseksi”. Hänen ystävällisellä luvallaan lainaan seuraavaa runoa:

”Maiset miinat” mankelissa

Politiikan pientareilla,
Niinistö monen nimenä:
– Saulin, Villen, vielä Jussin.

Yksi vain on oikeassa,
yksi kolmesta kovasta,
kyse konsa Ottawasta,
– maamiinoista kun meteli.

Ville vihreä on vielä,
mitään ymmärrä ei äijä,
puolustuksen ongelmasta,
– mittavasta maarajasta.

Saulin suunta Mäntyniemi,
siksi suunsa on supussa,
siksi käske, ei komenna,
Kataista pidä kurissa,
– järkitielle järjestele.

Jussilla vain järki päässä,
isänmaa etusijalla:
Sotilaita säästää miina,
suojana se on omille,
tulijalle este suuri,
pelote perin pätevä,
ja vielä mikä parasta,
miina on mun mielestäni,
– halpa, kustannustehokas,
mikä tiedoksi Jutalle,
– katsojalle kassan tyhjän.

Jalkaväkimiinat vielä kerran

Hallitus on tänään päättänyt liittää Suomen Ottawan sopimukseen. Eduskunta saa syksyllä käsiteltäväkseen sopimuksen ratifioinnin. Näin tämä vuosia vatvottu asia, Suomen liittyminen kansainväliseen jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen, ponnahtaa vielä kerran julkisuuteen.

Sopimuksen vahvistamisen jälkeen Suomi sitoutuu tuhoamaan miinavarastonsa neljän vuoden sisällä. Näin nämä monelle varusmiespalveluksensa suorittaneelle suomalaiselle tutut putki- ja sakaramiinat siirtyisivät historiaan vuonna 2016.

Vaikka junan voikin perustellusti katsoa menneen jo, en puolustusvaliokunnan puheenjohtajana voi tätä asiaa pureksimatta niellä. Ottawan sopimukseen sitoutuminen oli poliittinen päätös, joka on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön.

MIINAT EIVÄT OLE HYÖKKÄYSASEITA

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia.

Miinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Lisäksi miinojen psykologinen pelotevaikutus hyökkääjään on huomattava.

Rauhan aikana miinat ovat visusti puolustusvoimien varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään. Suomessa miinoja on aina käytetty erittäin vastuullisesti. Miinoitteet koulutetaan tekemään tarkkojen miinakarttojen mukaisesti.

KORVAAMINEN EI OLE TÄYDELLISESTI MAHDOLLISTA

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Sen korvaaminen maksaa varovaisestikin arvioiden satoja miljoonia euroja eikä ole edes täydellisesti mahdollista. Maavoimat menettävät miinakiellon myötä väistämättä osan suorituskyvystään. Esimerkiksi panssarimiinojen ja omien joukkojen suojaaminen vaikeutuu.

Sitä paitsi maailmalla paine korvaavien järjestelmien – kuten rypäleaseiden – kieltämiseen kasvaa. Kun kieltojunan kyytiin hyppää, ei siitä niin vaan pois pääsekään.

Miinakieltoasiassa on etenkin tasavallan presidentti Tarja Halonen ottanut voimakkaasti kantaa. Olen ymmärtänyt ylipäällikön kannan olevan, että Suomen tulee luopua miinoista, jotta olisimme solidaarisia niitä maita kohtaan, joissa miinoja on holtittomasti kylvetty siviilien kiusaksi.

Presidentti-ylipäällikköämme myötäilevät tahot väittävät, että miinat aiheuttavat Suomen ulkoiselle kuvalle vahinkoa. Tästä ei ole todisteita. Päinvastoin maamme tunnetaan merkittävänä humanitäärisen miinanraivaustyön tekijänä kehitysmaissa. Tätä hyvää työtä on syytä jatkaa.

OTTAWAN SOPIMUS ON STRATEGINEN VIRHE

Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Ei myöskään niin ikään maailman suurimpiin miinantuottajamaihin lukeutuvat Yhdysvallat, Kiina, Intia tai Pakistan. EU-maista Puola ei ole vielä sopimusta ratifioinut.

Vielä on mahdollista ottaa järki käteen. Vielä on mahdollista jättää sopimus ratifioimatta. Se tosin vaatisi päättäjiltä ryhdikkyyttä, aitoa vastuunkantoa oman maan puolustuksesta ja samalla myös valtiontaloudesta, että en usko sellaista riittävästi löytyvän.

Toivon toki olevani väärässä, sillä Ottawan sopimukseen liittyminen on strateginen virhe, joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

Ottawan sopimukseen ei pidä liittyä

Hallitus on tänään päättänyt liittää Suomen Ottawan sopimukseen. Kyseessä on vuosia vatvottu poliittinen päätös, joka on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön.

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia. Miinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Rauhan aikana miinat ovat varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään.

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Sen korvaaminen on kallista eikä ole edes täydellisesti mahdollista. Maavoimat menettävät miinakiellon myötä väistämättä osan suorituskyvystään.

Sitä paitsi maailmalla paine korvaavien järjestelmien – kuten rypäleaseiden – kieltämiseen kasvaa. Kun kieltojunan kyytiin hyppää, ei siitä niin vaan pois pääsekään.

Miinakieltoasiassa on etenkin tasavallan presidentti Halonen ottanut voimakkaasti kantaa. Olen ymmärtänyt ylipäällikön kannan olevan, että Suomen tulee luopua miinoista, jotta olisimme solidaarisia niitä maita kohtaan, joissa miinoja on holtittomasti kylvetty siviilien kiusaksi.

Presidentti-ylipäällikköämme myötäilevät tahot väittävät, että miinat aiheuttavat Suomen ulkoiselle kuvalle vahinkoa. Tästä ei ole todisteita. Päinvastoin maamme tunnetaan merkittävänä humanitäärisen miinanraivaustyön tekijänä kehitysmaissa.

Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Ei myöskään niin ikään maailman suurimpiin miinantuottajamaihin lukeutuvat Yhdysvallat, Kiina, Intia tai Pakistan.

Vielä on mahdollista jättää sopimus ratifioimatta. Ottawan sopimukseen liittyminen on strateginen virhe, joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

(Tiedote medialle 11.8.2011. Palaan asiaan vielä yksityiskohtaisemmassa kirjoituksessa!)

Wallin & Nato: tarkoitus pyhittää keinot?

Puolustusvoimiin kohdistuvat suhteettoman suuret, hallitusohjelmaan kirjatut 200 miljoonan euron säästöt ovat kirvoittaneet puolustusministeri Stefan Wallinin (rkp) ennustamaan seurauksia. Hän tulkitsee Salon seudun Sanomille eilen 9. elokuuta antamassaan haastattelussa, että leikkaukset lisäävät perusteita Nato-jäsenyyden puolesta. Näin Wallin:

– Jos jatkuvat säästöt vähentävät puolustuskykyämme, meille syntyy vähitellen turvallisuusvaje. Se on täytettävä muulla tavoin. Tämä tarkoittaa käytännössä, että kaikki lisäsäästöt lisäävät syitä liittyä Natoon.

Wallin vahvisti oloissamme poikkeuksellisen suorasukaisen lausuntonsa samana päivänä myös STT:lle ja puhuipa tänään samaan tyyliin myös MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa.

Sanotaan, että tarkoitus pyhittää keinot. Näin näemmä tässäkin tapauksessa.

Epäilen, että Kataisen hallituksen porvaripuolueiden (kok, rkp ja kd) sekä vihreiden yksimielisen puolustusmenoleikkauslinjan piilotavoitteena oli juuri Nato-jäsenyys. Vasemmistopuolueet (sdp ja vas) tietenkin kannattivat pitkän linjansa mukaisesti leikkauksia, mutta todellisuudessa heitä vietiin kuin litran mittaa. Tätä toitotin jo eduskunnan täysistunnossa 28. kesäkuuta, kun hallitusohjelma oli käsittelyssä.

Olen edelleen sitä mieltä, että jos Nato-jäsenyys on tämän puolustusvoimien kohtuuttoman kurjistamislinjan takana, on se vastuutonta politikointia kansakunnan turvallisuudella. Niin ikään edelleen toivon, ettemme tulevaisuudessa joudu puhumaan tämän väärän politiikan seurauksena talvisodan malli Cajanderin tapaan malli Kataisesta.

Wallinin lausunnosta on syytä todeta siihen sisältyvä ristiriitaisuus. Yleensä puolustusmenojen on laskettu kasvavan liittoutumisen myötä, sillä erilaiset velvoitteet lisääntyvät. Edellyttäen tietenkin, että oman maan puolustuksesta halutaan jatkossakin huolehtia.

Joka tapauksessa hallitus on kohtuuttomalla leikkauslinjallaan nakertamassa mahdollisuuksiamme itsenäiseen uskottavaan puolustukseen. Se on yksi virhe muiden perään: syksyllä on edessä vastaavanlainen, kun vuosia vatvottu Ottawan jalkaväkimiinasopimus ratifioidaan. Palaan aiheeseen myöhemmin.

Puolustusministeri Wallinin avomielisyydestä on kuitenkin annettava tunnustus. Nato ei ainakaan ole hänelle mikään mörkö. Ei se sitä ole minullekaan; en vaan usko nyky-Natoon Suomen maanpuolustuksen kivijalkana.

Uskon, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikka nousee keskeiseksi aiheeksi tulevissa presidentinvaaleissa. Ehdokkaista ymmärtääkseni Sauli Niinistö on Nato-mies, samoin Pekka Haavisto. Todennäköisistä ehdokkaista Naton kannalla on myös Paavo Lipponen. Sen sijaan Timo Soini on valmis pitämään Suomen puolustusvoimien puolta.