Aihearkisto: Politiikka

Malli Cajanderista malli Kataiseen?

Kylmää kyytiä Suomen puolustusvoimille tarjoaa kokoomusvetoinen vasemmistohallitus. Se aikoo leikata puolustushallinnon määrärahoja peräti 200 miljoonalla eurolla.

Mistä nämä suhteettoman suuret säästöt otetaan ja millä aikataululla, on vielä auki, mutta selvää lienee, että hallitus aikoo ainakin lakkauttaa varuskuntia ja heikentää puolustusvoimien henkilökunnan asemaa. Irtisanomisilta ei vältyttäne; kokoomuslainen kylmä, yhteiskuntavastuusta piittaamaton ulkoistamispolitiikka saa siis jatkua tälläkin vaalikaudella. Huolestuttavinta kuitenkin on, että säästöt tulevat heikentämään Suomen puolustuskykyä.

USKOTTAVA PUOLUSTUS JA NATO

Hallitusohjelman mukaan Suomi ylläpitää uskottavaa kansallista puolustusta sekä mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että puolustusmateriaalin hankinnat ja puolustusoppimme kehittäminen ovat sidotut Nato-yhteensopiviin ja todella hintaviin asejärjestelmiin – ei Suomen kannalta edullisempiin ja maamme olosuhteisiin paremmin soveltuviin asehankintoihin ja taktiikkaan.

Uskottava kansallinen puolustus ja Nato-optio eivät ole toisensa poissulkevia, jos rahaa on. Nyt sitä ei ole, ja entisistäkin leikataan rajusti.

Hallituksella ei ollut ohjelmassaan rohkeutta tehdä ratkaisevaa strategista valintaa. Todellista säästöä olisi nimittäin ollut saavutettavissa vain valitsemalla uskottavan kansallisen puolustuksen ja sotilaallisen liittoutumisen välillä.

Nyt tämä vaaleanpunainen hyytelöhallitus aikoo ratsastaa näillä kahdella hevosella, mutta samalla pienentää kummankin rehuannoksia. Se ei ole sotilaallisesti eikä se ole taloudellisesti järkevää.

ALUEELLISTEN JOUKKOJEN VARUSTUS

Kuluva vuosikymmen oli alun perin suunniteltu maavoimien aseistuksen nykyaikaistamiseen, seuraava vuosikymmen ilmavoimien.

Jos hallitus nyt alkaa tinkimään alueellisten joukkojen – oman maamme puolustuksen ydinjoukkojen – aseistuksesta, johtamisvälineistä, koulutusajasta ja kouluttajista, merkitsee se pidemmällä tähtäimellä maanpuolustuksemme alasajoa, semminkin kun viime vuosina – järjetöntä kyllä – vanhaa mutta toimivaa materiaalia on ehditty tonnikaupalla tuhota ja Ottawan sopimuksen takia joudumme luopumaan kustannustehokkaista ja ainoastaan maahamme hyökkäävälle viholliselle vaarallisista jalkaväkimiinoista.

Julkisuudessa puhuttanut säästöajatus varusmiespalveluksen lyhentämisestä neljään kuukauteen on helppo ampua alas. Miehistön pikakoulutus ei tuota taistelukentällä pärjäävää joukkoa, ellei samaan aikaan huomattavasti lisätä kertausharjoituksia. Näinhän todetaan hallitusohjelmassa mainitussa Siilasmaan työryhmän raportissakin.

Valikoivampaan asevelvollisuuteen siirtyminen ei ole kestävä säästöratkaisu sekään. Se johtaa Ruotsin tielle, jonka päässä häämöttää kallis ja kansallista yhtenäisyyttä murentava palkka-armeija. Ruotsin tie on kansallisen puolustuksen tuhon tie.

VARUSKUNTIA TARVITAAN

Varuskuntien lakkauttamisesta saatavat säästöt ovat puolestaan vähäiset. Ääriesimerkkinä tapaus Mikkeli ja Savon Prikaati, jonka lakkauttamisesta ei edes syntynyt säästöjä.

Vaikkei maata puolustetakaan varuskunnista käsin, niin juuri varuskunnissa rakennetaan rauhan aikana puolustuskyky. Yleisen asevelvollisuuden ja siitäkin kumpuavan maanpuolustustahdon ylläpitämiseksi tarvitsemme jatkossakin koko maan kattavan varuskuntaverkon – tai edes sen, mitä siitä tällä hetkellä on jäljellä.

Säästöjä on syytä hakea pikemminkin kansainvälisestä kriisinhallinnasta. Ja jos kehitysavusta leikattaisiin sata tai kaksisataa miljoonaa euroa jo nyt, tuskin kukaan huomaisi mitään. Nythän hallitus on vain jäädyttämässä kehitysapumenojen kasvua vaalikauden loppupuolella.

NÄIN NE AJAT MUUTTUVAT

Lainausmerkeissä ”onnittelen” – niin debatissa kuin tässäkin yhteydessä – vasemmistopuolueiden ja Vihreiden pasifistisiiven edustajia yhden perinteisen tavoitteenne, oman maan puolustuksen asteittaisen alasajon edistymisestä, mutta samalla hämmästelen maanpuolustukseen perinteisesti myönteisesti suhtautuneen Kokoomuksen leikkausintoa. Entinen kypäräpäiden puoluehan on tällä kertaa ollut jopa aloitteellinen puolustusmenojen leikkaajana. Käsittämätöntä, mutta näin ne ajat muuttuvat.

Vaan tästä herääkin kysymys: onko oikeiston piilotarkoituksena ajaa oman maan puolustus niin alas, ettei muuta mahdollisuutta jää kuin liittyminen Natoon? Entä miten on, hyvät vasemmiston edustajat, tätäkö tekin tahdotte?

Jos Nato-jäsenyys on tämän puolustusvoimien kurjistamislinjan kannustimena, on se vastuutonta politikointia. Toivon, että emme tulevaisuudessa joudu puhumaan talvisodan malli Cajanderin tapaan malli Kataisesta.

Puheenvuoro eduskunnan täysistunnossa 28.6.2011.

Puolustusvoimien leikkauksista enemmän haastatteluissani saman päivän Aamulehdessä, Satakunnan Kansassa, Lapin Kansassa, Pohjolan Sanomissa ja Iltalehdessä.

Ks. myös uusin Ruotuväki-lehti, jossa haastatteluni ns. massavanhenemisesta.

Säästöt rapauttavat puolustuskykyä

Eduskunnassa keskustellaan tänään ja huomenna hallitusohjelmasta. Takana on pääministeri Kataisen aloituspuheenvuoro, ryhmäpuheenvuorot ja debatti, jossa sai käyttää minuutin pituisia puheenvuoroja. Sain vuoron minäkin, ja kuta kuinkin näin puhuin:

”Arvoisa puhemies!

Hallitus aikoo leikata puolustusmenoja peräti 200 miljoonalla eurolla. Mistä nämä suhteettoman suuret säästöt otetaan, tuntuu olevan epäselvää hallitukselle itselleenkin, mutta selvää kuitenkin on, että ne tulevat rapauttamaan Suomen puolustuskykyä.

Käytänkin tilaisuuden hyväkseni ja lainausmerkeissä ”onnittelen” vasemmiston ja Vihreiden pasifistisiiven edustajia yhden perinteisen tavoitteenne, oman maan puolustuksen alasajon edistämisestä, mutta samalla hämmästelen maanpuolustukseen aiemmin myönteisesti suhtautuneen Kokoomuksen leikkausintoa, jopa aloitteellisuutta tässä asiassa. Pääministeri Katainen, eikö tämä ole takinkääntämistä, sillä puolueenne sitoutui viime vaalikaudella puolustusvoimauudistuksen merkeissä jopa määrärahojen korotuksiin? Puhehan oli 50 miljoonasta eurosta. 

RKP:n linjaa en sen sijaan ihmettele. Ministeri Wallin, teille tuntuu olevan se ja sama miten Suomen armeijalle käy, kunhan Dragsvikin varuskunta säilyy.”

Aion puuttua tähän asiaan laajemmin vielä tänään varsinaisessa viiden minuutin puheenvuorossani, jos saan sen ennen klo 23. Silloin nimittäin eduskunta lopettaa täysistuntonsa tältä päivältä.

Ilmapiiri on muuten salissa niin poliittisesti kuin lämpötilansa puolesta kuuma, sillä istuntosalissa ei ole ilmastointia ja päivä ulkomaailmassa on helteinen.

Kysymys korkeakoulutettujen työttömien määrästä

KIRJALLINEN KYSYMYS 

Korkeakoulutettujen työttömien määrä

Eduskunnan puhemiehelle

Suomessa on tällä hetkellä noin 25 000 korkeakoulutettua työtöntä. Vaikka ylemmän ja alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden työttömyys on tänä vuonna kääntynyt hienoiseen laskuun, on alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita työttömiä noin 50 prosenttia enemmän ja ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita työttömiä noin 70 prosenttia enemmän kuin vuonna 2001.

Korkeakoulutettujen määrä on Suomessa noussut 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Vuonna 1995 yliopistoista valmistui noin 13 500 henkeä. Vuonna 2010 vastaava luku oli noin 23 800. Tämän lisäksi ammattikorkeakoulut alkoivat 1990-luvun puolivälistä alkaen tuottaa alempia korkeakoulututkintoja, joita valmistuu tällä hetkellä yli 20 000 vuodessa.

Suuret koulutusmäärät näkyvät korkeina työttömyyslukuina etenkin tradenomien ja insinöörien keskuudessa sekä viestintä- ja kulttuurialalla. Lisäksi monet näiltä aloilta valmistuneet työskentelevät koulutustaan vastaamattomassa työssä. Esimerkiksi tradenomien työttömyysprosentti on 2000-luvulla ollut noin 5–7 prosenttia, ja kun tähän lisätään ne tradenomit, jotka eivät tee koulutustaan vastaavaa työtä, nousee luku eri tutkimusten mukaan 20–40 prosenttiin.

Tällä hetkellä Suomessa saa korkeakoulutuksen noin 37–38 prosenttia ikäluokasta. Suomi on kuitenkin sitoutunut EU-tasolla tavoitteeseen, jonka mukaan vuoteen 2020 mennessä tulisi korkeakouluttaa 42 prosenttia ikäluokasta.

Nykyisten työttömyyslukujen valossa tavoite vaikuttaa kestämättömältä. Tulevaisuudessa on löydettävä keinoja, joilla suunnataan opiskelijoita aloille, joilla työvoimantarvetta tutkitusti on. Olisi myös harkinnanarvoista pohtia, voisiko korkeakoulujen rahoitus olla jollakin tavoin sidoksissa valmistuneiden työllistymiseen.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mihin toimiin valtioneuvosto aikoo ryhtyä korkeakoulututkinnon suorittaneiden työttömien määrän vähentämiseksi?

Helsingissä 23 päivänä kesäkuuta 2011

Jussi Niinistö /ps

Akateemista halpatyövoimaa

Laman aikaan 1990-luvun alkupuolella työttömyystilastoja siivottiin lisäämällä opiskelupaikkoja ja passittamalla ihmisiä koulun penkille. Korkeakoulutettujen määrä onkin noussut noista ajoista lähtien tuntuvasti. Työpaikat eivät kuitenkaan ole lisääntyneet samassa suhteessa valmistuneiden määrän kanssa, vaan Suomessa on tällä hetkellä noin 25 000 korkeakoulutettua työtöntä.

Vuosikausia yliopiston tai ammattikorkeakoulun penkkejä kuluttaneelle kortistoon päätyminen on karvas pettymys. Toinen harmin aihe voi olla päätyminen työ- ja elinkeinotoimistosta työelämävalmennukseen, jonka tarkoituksena on perehdyttää työelämään ja parantaa ammattitaitoa. Käytännössä se tarkoittaa työntekoa esimerkiksi yrityksen, kunnan tai valtion palveluksessa.

Työelämävalmennukseen osallistuva saa työpanoksestaan korvaukseksi työmarkkinatukea, peruspäivärahaa tai ansiopäivärahaa sekä ylläpitokorvausta 9 euroa päivältä. Tätä korvausta vastaan valmennettavalta odotetaan akateemisille tarkoitetuissa paikoissa usein ylemmän korkeakoulututkinnon lisäksi esimerkiksi laajaa kielitaitoa, paineensietokykyä ja valmiutta omatoimiseen työskentelyyn.

Työnkuva on monesti vastaava kuin samaa työtehtävää hoitavilla, palkatuilla työntekijöillä. Käytännössä palkatun työntekijän ja työelämävalmennettavan erona on usein ainoastaan se, että valmennettavalle työnantajan ei tarvitse maksaa palkkaa.

Järjestelmä on muodostanut työmarkkinoille irvokkaan systeemin, joka kierrättää koulutettua työvoimaa puoli-ilmaiseksi: työnantajat ketjuttavat työelämävalmennettavia hoitamassa tehtäviä, joihin muutoin tarvittaisiin palkattu työntekijä.

Tällä hetkellä Suomessa saa korkeakoulutuksen noin 37–38 prosenttia ikäluokasta. Suomi on kuitenkin EU-tasolla sitoutunut tavoitteeseen, jonka mukaan vuoteen 2020 mennessä tulisi korkeakouluttaa 42 prosenttia ikäluokasta.

Nykyisten työttömyyslukujen valossa tavoite vaikuttaa kestämättömältä. Ihmisten kouluttaminen suoraan työttömyyskortistoon on sekä yhteiskunnan että yksilön varojen ja ajan tuhlaamista. Miksi opiskella vuosikausia päästäkseen töihin vailla palkkaa?

Kolumni Aamupostissa 20.6.2011

”Massavanheneminen” – totta ja tarua

Julkisuudessa on puhuttu Suomen puolustusvoimien maavoimien materiaalin lähes kategorisesta ”massavanhenemisesta”. Väitettä on syytä kriittisesti arvioida, semminkin kun Jyrki Kataisen kokoomusvetoinen hallitus aikoo leikata ennestäänkin pieniä puolustusmäärärahoja 200 miljoonalla eurolla.

Aika on epäilemättä ajanut ohi joidenkin yksittäisten järjestelmien osalta, mutta onko puolustusvoimista tarjottu poliittisille päättäjille maavoimien kaluston vanhenemisesta kokonaisuudessa aukottomaan tutkimustietoon perustuvaa faktaa?

Olen antanut puolustusvoimien Ruotuväki-lehdelle haastattelun aiheeseen liittyen. Juttu ilmestynee tällä viikolla. Se sisältää tymäkkää tekstiä, sillä olen huolestunut puolustusvoimien materiaalisesta tilasta.

Jos olisin sotilas, saisin luultavasti massavanhenemismielipiteistäni käytännössä potkut. Mutta kun olen kansanedustaja, toivon että pohdintani otetaan puolustusvoimissa vakavasti vastaan positiivisena sparrauksena. Yhteisellä isänmaan asiallahan tässä ollaan. Mutta ohessa pointtejani.

Ensinnäkin massavanheneminen on terminä epämääräinen. En ole nähnyt sen kunnollista määrittelyä missään. Sen sijaan se on saanut sisällöltään poliittisia sävyjä. Näyttää siltä, että massavanhenemisesta on tullut jonkinlainen uskonkappale, jota käytetään tarkoitushakuisesti hävittämisohjelmien ja sodan ajan joukkokokoonpanojen pienentämisen perusteluna.

Suomesta on hävitetty viime vuosina tonneittain täysin toimintakelpoista ja kustannustehokasta materiaalia, esim. panssariajoneuvoja ja rynnäkkökiväärejä. Väitteet varastointikuluista ovat olleet liioiteltuja.

Terveen järjen mukaan ajatellen materiaalilla ei ole absoluuttista vanhenemishetkeä, jos se on sotateknisesti toimivaa ja käyttökelpoista suhteessa siihen mihin materiaalia voidaan käyttää.

Suomessa nyt massavanhenevaksi väitetty materiaali on suurin piirtein samanlaista tai ehkä jopa osin modernimpaa kalustoa kuin se mitä esim. Venäjä käytti Georgiassa 2008 osin länsimaisesti varustellun vastustajansa lyömiseen.

Epäilen, että massavanhenemispuheiden taustalla on osin kyse Nato-yhteensopivuudesta: halutaan luopua toimivasta ja tulivoimaisesta itäkalustosta, vaikka esim. ammukset niihin ovat edullisia.

Vallalla olevan määrittelemättömän massavanhenemisopin perusteella tapahtuva romutusohjelma tulee keskeyttää. Kaikki romutusohjelmat tulee asettaa erikoistarkastelun alle.

Hankintojen ja materiaalista luopumisen tulee olla jatkossa suunnitellumpaa ja ammattimaiseen elinkaariajatukseen perustuvaa. Ei ole mieltä hankkia kalustoa yhdellä vuosikymmenellä ja hävittää se seuraavalla, kuten eräin osin 1990-luvulla hankitulle materiaalille on käynyt.

Toimivaa tavaraa ei pidä hävittää. Tätä painotan. Jo tehdyt hävittämiset pitää tutkia ja meneillään olevat romutukset tulee lopettaa tutkimusten ajaksi. Tarvittaessa puolustusvalmiutemme nakertamiseen todetusti syylliset on saatettava vastuuseen.

Uskon Suomen perinteiseen puolustuspoliittiseen linjaan: yleiseen asevelvollisuuteen nojaavaan vahvaan oman maan puolustukseen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.

”Massavanhenemisen” perusteella tehdyn ja tehtävän hävitystyön lisäksi ongelmia puolustusvoimille tuottaa sivumennen sanoen poliittisesti onneton ja taloudellisesti kallis päätös luopua jalkaväkimiinoista.

On selvää, että nykyisessä taloudellisessa tilanteessa puolustusvoimien määrärahat eivät riitä uuden korvaavan materiaalin hankintaan. Hävitetty materiaali jää korvaamatta. Etenkin maavoimien sodan ajan rungon muodostavien alueellisten joukkojen toimintakyky on vaarassa.

On syytä epäillä, että massavanhenemispuheiden taustalla väikkyy tavoite edelleen pienentää reserviä ja siirtyä valikoivaan asevelvollisuuteen. Sen tien päässä häämöttää palkka-armeija Ruotsin mallin mukaan ja keskittyminen entistä enemmän kansainväliseen kriisinhallintaan.

En pidä tällaista suuntaa Suomen maanpuolustuksen edun mukaisena. Sen suuntaista puolustusvoimien uudistusta en halua nähdä.

Puolustusvoimat tarvitsevat murrosvaiheessa määrätietoista poliittista ohjausta. Katson, että velvollisuuteni kansanedustajana ja puolustusvaliokunnan puheenjohtajana on sitä antaa.