Aihearkisto: puolustuspolitiikka

Jalkaväkimiinat vielä kerran

Hallitus on tänään päättänyt liittää Suomen Ottawan sopimukseen. Eduskunta saa syksyllä käsiteltäväkseen sopimuksen ratifioinnin. Näin tämä vuosia vatvottu asia, Suomen liittyminen kansainväliseen jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen, ponnahtaa vielä kerran julkisuuteen.

Sopimuksen vahvistamisen jälkeen Suomi sitoutuu tuhoamaan miinavarastonsa neljän vuoden sisällä. Näin nämä monelle varusmiespalveluksensa suorittaneelle suomalaiselle tutut putki- ja sakaramiinat siirtyisivät historiaan vuonna 2016.

Vaikka junan voikin perustellusti katsoa menneen jo, en puolustusvaliokunnan puheenjohtajana voi tätä asiaa pureksimatta niellä. Ottawan sopimukseen sitoutuminen oli poliittinen päätös, joka on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön.

MIINAT EIVÄT OLE HYÖKKÄYSASEITA

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia.

Miinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Lisäksi miinojen psykologinen pelotevaikutus hyökkääjään on huomattava.

Rauhan aikana miinat ovat visusti puolustusvoimien varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään. Suomessa miinoja on aina käytetty erittäin vastuullisesti. Miinoitteet koulutetaan tekemään tarkkojen miinakarttojen mukaisesti.

KORVAAMINEN EI OLE TÄYDELLISESTI MAHDOLLISTA

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Sen korvaaminen maksaa varovaisestikin arvioiden satoja miljoonia euroja eikä ole edes täydellisesti mahdollista. Maavoimat menettävät miinakiellon myötä väistämättä osan suorituskyvystään. Esimerkiksi panssarimiinojen ja omien joukkojen suojaaminen vaikeutuu.

Sitä paitsi maailmalla paine korvaavien järjestelmien – kuten rypäleaseiden – kieltämiseen kasvaa. Kun kieltojunan kyytiin hyppää, ei siitä niin vaan pois pääsekään.

Miinakieltoasiassa on etenkin tasavallan presidentti Tarja Halonen ottanut voimakkaasti kantaa. Olen ymmärtänyt ylipäällikön kannan olevan, että Suomen tulee luopua miinoista, jotta olisimme solidaarisia niitä maita kohtaan, joissa miinoja on holtittomasti kylvetty siviilien kiusaksi.

Presidentti-ylipäällikköämme myötäilevät tahot väittävät, että miinat aiheuttavat Suomen ulkoiselle kuvalle vahinkoa. Tästä ei ole todisteita. Päinvastoin maamme tunnetaan merkittävänä humanitäärisen miinanraivaustyön tekijänä kehitysmaissa. Tätä hyvää työtä on syytä jatkaa.

OTTAWAN SOPIMUS ON STRATEGINEN VIRHE

Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Ei myöskään niin ikään maailman suurimpiin miinantuottajamaihin lukeutuvat Yhdysvallat, Kiina, Intia tai Pakistan. EU-maista Puola ei ole vielä sopimusta ratifioinut.

Vielä on mahdollista ottaa järki käteen. Vielä on mahdollista jättää sopimus ratifioimatta. Se tosin vaatisi päättäjiltä ryhdikkyyttä, aitoa vastuunkantoa oman maan puolustuksesta ja samalla myös valtiontaloudesta, että en usko sellaista riittävästi löytyvän.

Toivon toki olevani väärässä, sillä Ottawan sopimukseen liittyminen on strateginen virhe, joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

Ottawan sopimukseen ei pidä liittyä

Hallitus on tänään päättänyt liittää Suomen Ottawan sopimukseen. Kyseessä on vuosia vatvottu poliittinen päätös, joka on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön.

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia. Miinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Rauhan aikana miinat ovat varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään.

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Sen korvaaminen on kallista eikä ole edes täydellisesti mahdollista. Maavoimat menettävät miinakiellon myötä väistämättä osan suorituskyvystään.

Sitä paitsi maailmalla paine korvaavien järjestelmien – kuten rypäleaseiden – kieltämiseen kasvaa. Kun kieltojunan kyytiin hyppää, ei siitä niin vaan pois pääsekään.

Miinakieltoasiassa on etenkin tasavallan presidentti Halonen ottanut voimakkaasti kantaa. Olen ymmärtänyt ylipäällikön kannan olevan, että Suomen tulee luopua miinoista, jotta olisimme solidaarisia niitä maita kohtaan, joissa miinoja on holtittomasti kylvetty siviilien kiusaksi.

Presidentti-ylipäällikköämme myötäilevät tahot väittävät, että miinat aiheuttavat Suomen ulkoiselle kuvalle vahinkoa. Tästä ei ole todisteita. Päinvastoin maamme tunnetaan merkittävänä humanitäärisen miinanraivaustyön tekijänä kehitysmaissa.

Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Ei myöskään niin ikään maailman suurimpiin miinantuottajamaihin lukeutuvat Yhdysvallat, Kiina, Intia tai Pakistan.

Vielä on mahdollista jättää sopimus ratifioimatta. Ottawan sopimukseen liittyminen on strateginen virhe, joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

(Tiedote medialle 11.8.2011. Palaan asiaan vielä yksityiskohtaisemmassa kirjoituksessa!)

Wallin & Nato: tarkoitus pyhittää keinot?

Puolustusvoimiin kohdistuvat suhteettoman suuret, hallitusohjelmaan kirjatut 200 miljoonan euron säästöt ovat kirvoittaneet puolustusministeri Stefan Wallinin (rkp) ennustamaan seurauksia. Hän tulkitsee Salon seudun Sanomille eilen 9. elokuuta antamassaan haastattelussa, että leikkaukset lisäävät perusteita Nato-jäsenyyden puolesta. Näin Wallin:

– Jos jatkuvat säästöt vähentävät puolustuskykyämme, meille syntyy vähitellen turvallisuusvaje. Se on täytettävä muulla tavoin. Tämä tarkoittaa käytännössä, että kaikki lisäsäästöt lisäävät syitä liittyä Natoon.

Wallin vahvisti oloissamme poikkeuksellisen suorasukaisen lausuntonsa samana päivänä myös STT:lle ja puhuipa tänään samaan tyyliin myös MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa.

Sanotaan, että tarkoitus pyhittää keinot. Näin näemmä tässäkin tapauksessa.

Epäilen, että Kataisen hallituksen porvaripuolueiden (kok, rkp ja kd) sekä vihreiden yksimielisen puolustusmenoleikkauslinjan piilotavoitteena oli juuri Nato-jäsenyys. Vasemmistopuolueet (sdp ja vas) tietenkin kannattivat pitkän linjansa mukaisesti leikkauksia, mutta todellisuudessa heitä vietiin kuin litran mittaa. Tätä toitotin jo eduskunnan täysistunnossa 28. kesäkuuta, kun hallitusohjelma oli käsittelyssä.

Olen edelleen sitä mieltä, että jos Nato-jäsenyys on tämän puolustusvoimien kohtuuttoman kurjistamislinjan takana, on se vastuutonta politikointia kansakunnan turvallisuudella. Niin ikään edelleen toivon, ettemme tulevaisuudessa joudu puhumaan tämän väärän politiikan seurauksena talvisodan malli Cajanderin tapaan malli Kataisesta.

Wallinin lausunnosta on syytä todeta siihen sisältyvä ristiriitaisuus. Yleensä puolustusmenojen on laskettu kasvavan liittoutumisen myötä, sillä erilaiset velvoitteet lisääntyvät. Edellyttäen tietenkin, että oman maan puolustuksesta halutaan jatkossakin huolehtia.

Joka tapauksessa hallitus on kohtuuttomalla leikkauslinjallaan nakertamassa mahdollisuuksiamme itsenäiseen uskottavaan puolustukseen. Se on yksi virhe muiden perään: syksyllä on edessä vastaavanlainen, kun vuosia vatvottu Ottawan jalkaväkimiinasopimus ratifioidaan. Palaan aiheeseen myöhemmin.

Puolustusministeri Wallinin avomielisyydestä on kuitenkin annettava tunnustus. Nato ei ainakaan ole hänelle mikään mörkö. Ei se sitä ole minullekaan; en vaan usko nyky-Natoon Suomen maanpuolustuksen kivijalkana.

Uskon, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikka nousee keskeiseksi aiheeksi tulevissa presidentinvaaleissa. Ehdokkaista ymmärtääkseni Sauli Niinistö on Nato-mies, samoin Pekka Haavisto. Todennäköisistä ehdokkaista Naton kannalla on myös Paavo Lipponen. Sen sijaan Timo Soini on valmis pitämään Suomen puolustusvoimien puolta.

Kansalaisten huoli puolustusvoimista

Puolustusvoimien johto on jo pidemmän ajan suunnitellut ns. puolustusvoimauudistusta. Muista hallinnonaloista poiketen puolustushallinto oli jopa valmis omaehtoisiin leikkaustalkoisiin. Niiden kohdentamisesta oli keskusteltu, mutta taisipa Kataisen kokoomusjohtoinen vasemmistohallitus vetää kertanykäisyllä maton suunnitelmien alta – ellei sitten kärjistäen sanottuna vanhojen puolueiden poliitikkojen ja teknoarmeijaan uskovien kenraalien yhteinen piilotavoite ole ajaa oman maan puolustus niin alas, että on yksinkertaisesti pakko liittyä Natoon.

Joka tapauksessa tosiasia on, että puolustusmäärärahoihin on tulossa historiallisen suuret leikkaukset. Mikään muu hallinnonala ei joudu tällaisen höykytyksen kohteeksi. Luvut tarkentuvat ajan kanssa, mutta jo nyt voi todeta puolustusvoimien operaatiopäällikön, kenraaliluutnantti Mika Peltosen sanoin: säästöt on säästetty, tulevat leikkaukset syövät suoraan suorituskykyä.

Saman ovat todenneet valveutuneet kansalaiset. Kokoomuksen puoluetoimistollekin tiedoksi, että olen saanut useita alla olevan kaltaisia yhteydenottoja. Kirjoittajan luvalla lainaan osia puolustusvaliokunnan puheenjohtajalle osoitetusta kansalaiskirjeestä:

”Alkajaisiksi minun on todettava, että olen kokoomuksen äänestäjä. Olen ollut yli neljäkymmentä vuotta. Tärkein syy on ollut, että kokoomus on mielestäni parhaiten huolehtinut maan puolustuksen resursseista – tähän asti.”

”Nyt olen järkyttynyt. Puolustuksen leikkaukset ovat uudessa hallitusohjelmassa niin dramaattiset, että tuntuu vaikealta uskoa sellaista kokoomusjohtoiselta hallitukselta… Eikö Suomessa todellakaan ole muita puolueita kuin perussuomalaiset, jotka kantavat huolta Isänmaan puolustuksesta?”

”Ellei maan turvallisuuden perusrakenteista pidetä huolta, on kaikki muukin hiekalle rakennettua.”

”En missään tapauksessa haluaisi ajatella niin, että puolustuksen leikkaukset ovat kytköksissä eräiden euromaiden tukemiseen. Silti jonkinlainen katkeruus hiipii mieleen. Onko Isänmaan puolustus niin halpa-arvoinen, ettei puolustajille haluta turvata asiallisia toimintaedellytyksiä? Onnettoman miinapäätöksen jälkeen oli järkyttävää lukea, että vuosittain edes arvioidaan suhtautumista rypäleaseisiin. Näin hallitusohjelmaan on kuitenkin kirjattu.”

”Onko perussuomalaisilla mahdollisuutta ja voimaa kurssin muuttamiseen?”

Perussuomalaiset on todellakin ollut ainoa puolue, joka johdonmukaisesti ennen vaaleja ja vaalien jälkeen vastusti leikkauksia muutenkin niukkoihin puolustusmenoihimme. Kieltämättä oli yllättävää, että Kokoomus puheenjohtajansa suulla voimallisesti vaati leikkauksia puolustusmenoihin jo ennen vaaleja. Hallitusneuvotteluissa kaikki nykyiset hallituspuolueet olivatkin tiettävästi yksimielisiä leikkauksista. Hallitusohjelmaan kirjattu 200 miljoonaa oli sopivan pyöreä luku, jonka puolueiden puheenjohtajat nähtävästi vetivät hatusta, mutta joka ei ikävä kyllä edes siihen jää. Se kasvaa.

On vaara, että vanhat puolueet jättävät leikkausten myötä kotimaan puolustuksen mopen osalle. Näiden poliitikkojen fokus on kaukomailla, samalla kun oman maan puolustus unohtuu. ”Ensin on rajat turvattava, sitten leipä levennettävä” – vai miten arvostamani tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud (kok.) tapasikaan sanoa?

Tätä kehitystä Perussuomalaiset vastustavat. Meillä ei kuitenkaan ole eduskunnassa enemmistöä emmekä ole hallituksessa, joten epäsuotuisa kehitys jatkuu, mutta uskon, että pystymme sitä kyllä merkittävällä tavalla hidastamaan. Siksi suuri voima on maan suosituin puolue Perussuomalaiset.

J.K. Kommentoin Norjan tragediaa Aamulehdessä. Osanottoni. Kannattaa myös lukea Timo Soinin blogista puheenjohtajan viisaat, inhimilliset sanat.

Verkottuneesta puolustuksesta Natoon

Puolustusministeriö on hiljattain laatinut itselleen vuoteen 2030 ulottuvan strategisen suunnitelman. Päätin kevyenä kesälukemisena perehtyä siihen, koska kantaani eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajana oli kysytty.

Suunnitelman luettuani tulin pitkälti samaan tulokseen kuin sitä STT:lle arvioinut asiantuntija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri: etenkin runsaasti viljelty, ainakin allekirjoittaneelle uusi käsite ”verkottunut puolustus” on epämääräisyydessään ongelmallinen. Sen alle hautautuvat suunnitelman hyvät puolet.

Puolustusministeriön virkamiesten kehittämän ammattislangin mukaan Suomen puolustuskykyä kehitetään ja käytetään verkottuneesti. Tavoitteena on entistä laaja-alaisempi ja pitkäjänteisempi puolustuspoliittinen ja sotilaallinen yhteistyö, jossa omaa puolustuskykyä tarjotaan muiden hyödynnettäväksi ja vastavuoroisesti itse hyödynnetään muiden puolustuskykyä.

Kauniisti muotoiltuja ajatuksia, vaan missä realismi. Virkamiesten strateginen visio kiteytyy lauseeseen, jonka voi ymmärtää vihjaavan Nato-jäsenyyteen: ”Suomen puolustusratkaisu on verkottunut puolustus, joka mahdollistaa siirtymisen yhteiseen puolustukseen.” Sama sanotaan toisinkin: ”Yhteinen puolustus nähdään verkottuneen puolustuksen loogisena jatkumona.”

Tällainen visiointi on toiveajattelua, joka voidaan myös tulkita politikoinniksi. Sellainen ei kuulu virkamiesten toimenkuvaan. Ministeriön tehtävänä on toteuttaa annettuja linjauksia, ei tehdä niitä omalla hallinnon alallaan, kuten Visuri totesi.

Toki on samaan hengenvetoon todettava, että EU:n Lissabonin sopimus toi jäsenmaille keskinäisen avunannon velvoitteen sotilaallisessa hyökkäyksessä ja että pohjoismaisessa yhteistyössä on periaatteessa ideaa.

Perussuomalaisesta vinkkelistä suunnitelmassa olisi kuitenkin tullut tehdä todellinen strateginen valinta epämääräisen ja vihjailevan käsitepyörityksen sijaan. Rivit suoriksi! Olisi voinut reilusti todeta, että joko kansallinen puolustusjärjestelmä tai Nato. Siinähän ne todelliset vaihtoehtomme ovat. Nyt Suomi-neitoa istutetaan kahdelle pallille. Tavallinen taksa on, että siihen väliinhän sitä putoaa.

Asiakirjan lopussa todetaan, että puolustusministeriön strateginen suunnitelma, osastrategiat ja toimintaohjelmat antavat perusteet puolustusvoimien strategiselle suunnittelulle. ”Puolustusministeriön strategiasta annetaan ohjauskirje puolustusvoimille.” Ei kannata hötkyillä – uusiksi mennee.

Nimittäin puolustusministeriön Nato-uskossaan vahvat virkamiehet ovat tehneet turhaa työtä, sillä syksyllä käynnistyy turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelu. Parlamentaarinen työ määrittelee puolustusratkaisumme suuren linjan. Näin toimitaan demokratiassa. Näin lukee myös hallitusohjelmassa.

Mielipiteitä saa ja pitääkin olla virkamiehillä, mutta he eivät puolustusdoktriinistamme päätä. Suomen kansa antaa maalle suunnan vapaissa vaaleissa. Tukea pitää etsiä, mutta sen varaan emme voi heittäytyä. Suomea puolustavat suomalaiset. Siksi meillä tulee olla omat vahvat, koko kansan puolustusvoimat.

J.K. Yllä olevan kirjoitettuani silmiini osui mielenkiintoinen kolumni aiheeseen liittyen. Entinen valtiosihteeri Risto Volanen kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalle 22. heinäkuuta asiantuntevan kolumnin puolustusvoimauudistuksesta. Hän varoitti maavoimien ja alueellisen puolustuksen alasajosta.

Volanen totesi samaan tapaan kuin minäkin viime kuussa Ruotuväki-lehdessä kaluston ns. massavanhenemisesta:

”Vuoden 2004 puolustus- ja turvallisuuspoliittinen selonteko asetti vuoden 2008 tavoitteeksi kahdeksan maavoimien operatiivista eli hyvin varustettua prikaatia sekä mittavat alueelliset joukot. Määrärahoja suunnattiin kuitenkin huipputeknisiin johtamis- ja asejärjestelmiin. Samalla alettiin hävittää käyttökelpoista mutta Naton kanssa yhteensopimatonta maavoimien aseistusta.”

Taidatkos sen selvemmin sanoa? Renki (puolustushallinto) ei totellut isäntää (valtiojohtoa). Näin ei voi jatkua. Nato-uskoiselle teknoarmeijasooloilulle on pantava piste.