Aihearkisto: puolustuspolitiikka

Ulkomaalaisille maksettava rintama-avustus

KIRJALLINEN KYSYMYS

Ulkomaalaisille maksettava rintama-avustus

Eduskunnan puhemiehelle

Suomen puolustusvoimien erilaisissa tehtävissä palveli sotiemme aikana monia ulkomaiden kansalaisia, jotka sotien jälkeen eivät jääneet Suomeen asumaan ja jotka tälläkin hetkellä asuvat ulkomailla. Osa näistä raskaisiin sotaponnistuksiin itsenäisen Suomen puolesta osallistuneista henkilöistä on edelleen vailla virallista tunnustusta sotaveteraaniasemastaan sekä vailla avustusta, joka muille rintamalla palvelleille maksetaan.

Suomen itsenäisyyden puolesta sotatoimialueilla taistelleille ulkomaalaisille on voitu myöntää ainoastaan ulkomaalaisen rintamasotilastunnus, joka oikeuttaa muun muassa rintamalisän perusosaa vastaavaan rintama-avustukseen. Tunnuksen myöntäminen lopetettiin vuonna 1994, mutta tämänkin jälkeen Suomen sodissa vapaaehtoisesti palvelleelle, joko Suomessa pysyvästi asuvalle ulkomaalaiselle rintamasotilaalle tai entisen Neuvostoliiton alueella pysyvästi asuvalle rintamasotilaalle on voitu myöntää vuosittainen rintama-avustus. Kyseinen avustus perustuu valtioneuvoston aina vuodeksi kerrallaan antamaan asetukseen.

Sen sijaan tällä hetkellä voimassa oleva asetus ei mahdollista avustuksen maksamista ulkomaalaisille henkilöille, jotka sodanaikaisen palveluksensa perusteella Suomen kansalaisina olisivat olleet oikeutettuja saamaan joko naisten rintamapalvelustunnuksen tai miesten rintamatunnuksen. Käytännössä ilman rintama-avustusta ovat siis jääneet esimerkiksi ne itäkarjalaiset miehet, jotka osallistuivat jatkosotaan armeijamme linnoitusrakennusmuodostelmissa sekä itäkarjalaisnaiset, jotka osallistuivat Suomen armeijaa tukeviin maanpuolustuksellisiin tehtäviin jatkosodan aikana.

Tasavertaisuuden vuoksi kaikille Suomen puolesta sotiemme aikana rintamalla palvelleille henkilöille tulisi maksaa rintama-avustusta vastaavasti kuin vastaavissa tehtävissä toimineille Suomen kansalaisille maksetaan. Ulkomaalaisten rintamasotilaiden lisäksi avustuksen tulisi kuulua siis myös muille ulkomaalaisille veteraaniryhmille.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mihin toimiin valtioneuvosto aikoo ryhtyä, jotta Suomen ulkopuolella asuvat, Suomen puolustusvoimissa sotien aikana palvellet henkilöt saisivat asemastaan tunnuksen sekä avustuksen vastaavasti, kuin he olisivat Suomen kansalaisina vastaavissa tehtävissä toimiessaan saaneet?

Helsingissä 30 päivänä kesäkuuta 2011

Jussi Niinistö /ps

Malli Cajanderista malli Kataiseen?

Kylmää kyytiä Suomen puolustusvoimille tarjoaa kokoomusvetoinen vasemmistohallitus. Se aikoo leikata puolustushallinnon määrärahoja peräti 200 miljoonalla eurolla.

Mistä nämä suhteettoman suuret säästöt otetaan ja millä aikataululla, on vielä auki, mutta selvää lienee, että hallitus aikoo ainakin lakkauttaa varuskuntia ja heikentää puolustusvoimien henkilökunnan asemaa. Irtisanomisilta ei vältyttäne; kokoomuslainen kylmä, yhteiskuntavastuusta piittaamaton ulkoistamispolitiikka saa siis jatkua tälläkin vaalikaudella. Huolestuttavinta kuitenkin on, että säästöt tulevat heikentämään Suomen puolustuskykyä.

USKOTTAVA PUOLUSTUS JA NATO

Hallitusohjelman mukaan Suomi ylläpitää uskottavaa kansallista puolustusta sekä mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että puolustusmateriaalin hankinnat ja puolustusoppimme kehittäminen ovat sidotut Nato-yhteensopiviin ja todella hintaviin asejärjestelmiin – ei Suomen kannalta edullisempiin ja maamme olosuhteisiin paremmin soveltuviin asehankintoihin ja taktiikkaan.

Uskottava kansallinen puolustus ja Nato-optio eivät ole toisensa poissulkevia, jos rahaa on. Nyt sitä ei ole, ja entisistäkin leikataan rajusti.

Hallituksella ei ollut ohjelmassaan rohkeutta tehdä ratkaisevaa strategista valintaa. Todellista säästöä olisi nimittäin ollut saavutettavissa vain valitsemalla uskottavan kansallisen puolustuksen ja sotilaallisen liittoutumisen välillä.

Nyt tämä vaaleanpunainen hyytelöhallitus aikoo ratsastaa näillä kahdella hevosella, mutta samalla pienentää kummankin rehuannoksia. Se ei ole sotilaallisesti eikä se ole taloudellisesti järkevää.

ALUEELLISTEN JOUKKOJEN VARUSTUS

Kuluva vuosikymmen oli alun perin suunniteltu maavoimien aseistuksen nykyaikaistamiseen, seuraava vuosikymmen ilmavoimien.

Jos hallitus nyt alkaa tinkimään alueellisten joukkojen – oman maamme puolustuksen ydinjoukkojen – aseistuksesta, johtamisvälineistä, koulutusajasta ja kouluttajista, merkitsee se pidemmällä tähtäimellä maanpuolustuksemme alasajoa, semminkin kun viime vuosina – järjetöntä kyllä – vanhaa mutta toimivaa materiaalia on ehditty tonnikaupalla tuhota ja Ottawan sopimuksen takia joudumme luopumaan kustannustehokkaista ja ainoastaan maahamme hyökkäävälle viholliselle vaarallisista jalkaväkimiinoista.

Julkisuudessa puhuttanut säästöajatus varusmiespalveluksen lyhentämisestä neljään kuukauteen on helppo ampua alas. Miehistön pikakoulutus ei tuota taistelukentällä pärjäävää joukkoa, ellei samaan aikaan huomattavasti lisätä kertausharjoituksia. Näinhän todetaan hallitusohjelmassa mainitussa Siilasmaan työryhmän raportissakin.

Valikoivampaan asevelvollisuuteen siirtyminen ei ole kestävä säästöratkaisu sekään. Se johtaa Ruotsin tielle, jonka päässä häämöttää kallis ja kansallista yhtenäisyyttä murentava palkka-armeija. Ruotsin tie on kansallisen puolustuksen tuhon tie.

VARUSKUNTIA TARVITAAN

Varuskuntien lakkauttamisesta saatavat säästöt ovat puolestaan vähäiset. Ääriesimerkkinä tapaus Mikkeli ja Savon Prikaati, jonka lakkauttamisesta ei edes syntynyt säästöjä.

Vaikkei maata puolustetakaan varuskunnista käsin, niin juuri varuskunnissa rakennetaan rauhan aikana puolustuskyky. Yleisen asevelvollisuuden ja siitäkin kumpuavan maanpuolustustahdon ylläpitämiseksi tarvitsemme jatkossakin koko maan kattavan varuskuntaverkon – tai edes sen, mitä siitä tällä hetkellä on jäljellä.

Säästöjä on syytä hakea pikemminkin kansainvälisestä kriisinhallinnasta. Ja jos kehitysavusta leikattaisiin sata tai kaksisataa miljoonaa euroa jo nyt, tuskin kukaan huomaisi mitään. Nythän hallitus on vain jäädyttämässä kehitysapumenojen kasvua vaalikauden loppupuolella.

NÄIN NE AJAT MUUTTUVAT

Lainausmerkeissä ”onnittelen” – niin debatissa kuin tässäkin yhteydessä – vasemmistopuolueiden ja Vihreiden pasifistisiiven edustajia yhden perinteisen tavoitteenne, oman maan puolustuksen asteittaisen alasajon edistymisestä, mutta samalla hämmästelen maanpuolustukseen perinteisesti myönteisesti suhtautuneen Kokoomuksen leikkausintoa. Entinen kypäräpäiden puoluehan on tällä kertaa ollut jopa aloitteellinen puolustusmenojen leikkaajana. Käsittämätöntä, mutta näin ne ajat muuttuvat.

Vaan tästä herääkin kysymys: onko oikeiston piilotarkoituksena ajaa oman maan puolustus niin alas, ettei muuta mahdollisuutta jää kuin liittyminen Natoon? Entä miten on, hyvät vasemmiston edustajat, tätäkö tekin tahdotte?

Jos Nato-jäsenyys on tämän puolustusvoimien kurjistamislinjan kannustimena, on se vastuutonta politikointia. Toivon, että emme tulevaisuudessa joudu puhumaan talvisodan malli Cajanderin tapaan malli Kataisesta.

Puheenvuoro eduskunnan täysistunnossa 28.6.2011.

Puolustusvoimien leikkauksista enemmän haastatteluissani saman päivän Aamulehdessä, Satakunnan Kansassa, Lapin Kansassa, Pohjolan Sanomissa ja Iltalehdessä.

Ks. myös uusin Ruotuväki-lehti, jossa haastatteluni ns. massavanhenemisesta.

Säästöt rapauttavat puolustuskykyä

Eduskunnassa keskustellaan tänään ja huomenna hallitusohjelmasta. Takana on pääministeri Kataisen aloituspuheenvuoro, ryhmäpuheenvuorot ja debatti, jossa sai käyttää minuutin pituisia puheenvuoroja. Sain vuoron minäkin, ja kuta kuinkin näin puhuin:

”Arvoisa puhemies!

Hallitus aikoo leikata puolustusmenoja peräti 200 miljoonalla eurolla. Mistä nämä suhteettoman suuret säästöt otetaan, tuntuu olevan epäselvää hallitukselle itselleenkin, mutta selvää kuitenkin on, että ne tulevat rapauttamaan Suomen puolustuskykyä.

Käytänkin tilaisuuden hyväkseni ja lainausmerkeissä ”onnittelen” vasemmiston ja Vihreiden pasifistisiiven edustajia yhden perinteisen tavoitteenne, oman maan puolustuksen alasajon edistämisestä, mutta samalla hämmästelen maanpuolustukseen aiemmin myönteisesti suhtautuneen Kokoomuksen leikkausintoa, jopa aloitteellisuutta tässä asiassa. Pääministeri Katainen, eikö tämä ole takinkääntämistä, sillä puolueenne sitoutui viime vaalikaudella puolustusvoimauudistuksen merkeissä jopa määrärahojen korotuksiin? Puhehan oli 50 miljoonasta eurosta. 

RKP:n linjaa en sen sijaan ihmettele. Ministeri Wallin, teille tuntuu olevan se ja sama miten Suomen armeijalle käy, kunhan Dragsvikin varuskunta säilyy.”

Aion puuttua tähän asiaan laajemmin vielä tänään varsinaisessa viiden minuutin puheenvuorossani, jos saan sen ennen klo 23. Silloin nimittäin eduskunta lopettaa täysistuntonsa tältä päivältä.

Ilmapiiri on muuten salissa niin poliittisesti kuin lämpötilansa puolesta kuuma, sillä istuntosalissa ei ole ilmastointia ja päivä ulkomaailmassa on helteinen.

”Massavanheneminen” – totta ja tarua

Julkisuudessa on puhuttu Suomen puolustusvoimien maavoimien materiaalin lähes kategorisesta ”massavanhenemisesta”. Väitettä on syytä kriittisesti arvioida, semminkin kun Jyrki Kataisen kokoomusvetoinen hallitus aikoo leikata ennestäänkin pieniä puolustusmäärärahoja 200 miljoonalla eurolla.

Aika on epäilemättä ajanut ohi joidenkin yksittäisten järjestelmien osalta, mutta onko puolustusvoimista tarjottu poliittisille päättäjille maavoimien kaluston vanhenemisesta kokonaisuudessa aukottomaan tutkimustietoon perustuvaa faktaa?

Olen antanut puolustusvoimien Ruotuväki-lehdelle haastattelun aiheeseen liittyen. Juttu ilmestynee tällä viikolla. Se sisältää tymäkkää tekstiä, sillä olen huolestunut puolustusvoimien materiaalisesta tilasta.

Jos olisin sotilas, saisin luultavasti massavanhenemismielipiteistäni käytännössä potkut. Mutta kun olen kansanedustaja, toivon että pohdintani otetaan puolustusvoimissa vakavasti vastaan positiivisena sparrauksena. Yhteisellä isänmaan asiallahan tässä ollaan. Mutta ohessa pointtejani.

Ensinnäkin massavanheneminen on terminä epämääräinen. En ole nähnyt sen kunnollista määrittelyä missään. Sen sijaan se on saanut sisällöltään poliittisia sävyjä. Näyttää siltä, että massavanhenemisesta on tullut jonkinlainen uskonkappale, jota käytetään tarkoitushakuisesti hävittämisohjelmien ja sodan ajan joukkokokoonpanojen pienentämisen perusteluna.

Suomesta on hävitetty viime vuosina tonneittain täysin toimintakelpoista ja kustannustehokasta materiaalia, esim. panssariajoneuvoja ja rynnäkkökiväärejä. Väitteet varastointikuluista ovat olleet liioiteltuja.

Terveen järjen mukaan ajatellen materiaalilla ei ole absoluuttista vanhenemishetkeä, jos se on sotateknisesti toimivaa ja käyttökelpoista suhteessa siihen mihin materiaalia voidaan käyttää.

Suomessa nyt massavanhenevaksi väitetty materiaali on suurin piirtein samanlaista tai ehkä jopa osin modernimpaa kalustoa kuin se mitä esim. Venäjä käytti Georgiassa 2008 osin länsimaisesti varustellun vastustajansa lyömiseen.

Epäilen, että massavanhenemispuheiden taustalla on osin kyse Nato-yhteensopivuudesta: halutaan luopua toimivasta ja tulivoimaisesta itäkalustosta, vaikka esim. ammukset niihin ovat edullisia.

Vallalla olevan määrittelemättömän massavanhenemisopin perusteella tapahtuva romutusohjelma tulee keskeyttää. Kaikki romutusohjelmat tulee asettaa erikoistarkastelun alle.

Hankintojen ja materiaalista luopumisen tulee olla jatkossa suunnitellumpaa ja ammattimaiseen elinkaariajatukseen perustuvaa. Ei ole mieltä hankkia kalustoa yhdellä vuosikymmenellä ja hävittää se seuraavalla, kuten eräin osin 1990-luvulla hankitulle materiaalille on käynyt.

Toimivaa tavaraa ei pidä hävittää. Tätä painotan. Jo tehdyt hävittämiset pitää tutkia ja meneillään olevat romutukset tulee lopettaa tutkimusten ajaksi. Tarvittaessa puolustusvalmiutemme nakertamiseen todetusti syylliset on saatettava vastuuseen.

Uskon Suomen perinteiseen puolustuspoliittiseen linjaan: yleiseen asevelvollisuuteen nojaavaan vahvaan oman maan puolustukseen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.

”Massavanhenemisen” perusteella tehdyn ja tehtävän hävitystyön lisäksi ongelmia puolustusvoimille tuottaa sivumennen sanoen poliittisesti onneton ja taloudellisesti kallis päätös luopua jalkaväkimiinoista.

On selvää, että nykyisessä taloudellisessa tilanteessa puolustusvoimien määrärahat eivät riitä uuden korvaavan materiaalin hankintaan. Hävitetty materiaali jää korvaamatta. Etenkin maavoimien sodan ajan rungon muodostavien alueellisten joukkojen toimintakyky on vaarassa.

On syytä epäillä, että massavanhenemispuheiden taustalla väikkyy tavoite edelleen pienentää reserviä ja siirtyä valikoivaan asevelvollisuuteen. Sen tien päässä häämöttää palkka-armeija Ruotsin mallin mukaan ja keskittyminen entistä enemmän kansainväliseen kriisinhallintaan.

En pidä tällaista suuntaa Suomen maanpuolustuksen edun mukaisena. Sen suuntaista puolustusvoimien uudistusta en halua nähdä.

Puolustusvoimat tarvitsevat murrosvaiheessa määrätietoista poliittista ohjausta. Katson, että velvollisuuteni kansanedustajana ja puolustusvaliokunnan puheenjohtajana on sitä antaa.

Tarvitaanko kodinturvajoukkoja?

Puolustusvoimissa suunnitellaan lähivuosille mittavia uudistuksia. Rahat ovat loppumassa ja virkoja vähennetään. Voisiko vapaaehtoistyöstä löytyä arvokasta tukea maanpuolustuksen kehittämisessä?

Muissa pohjoismaissa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa vapaaehtoinen maanpuolustus on järjestetty kodinturvajoukoiksi. Samantyyppistä toimintaa löytyy myös Virosta. Olisiko Suomenkin syytä seurata naapureiden esimerkkiä?

Kodinturvajoukot olisivat tässä konseptissa kiinteä osa puolustusvoimia. Ne olisivat osa puolustusvoimien sodan ajan joukkoja, jotka keskittyisivät erityisesti alueelliseen ja paikalliseen puolustukseen. Joukot sitoutuisivat harjoittelemaan vapaaehtoisesti, ja rauhan aikana niille voitaisiin antaa virka-aputehtäviä.

Kodinturvajoukoilla olisi käytettävissään puolustusvoimien tilat, harjoitusalueet ja materiaali. Vaikka joukot pääosin koostuisivat vapaaehtoisista reserviläisistä, myös palkattua henkilökuntaa tarvittaisiin. Puolustusvoimien leivissä olevat upseerit voisivat osana virkakiertoa palvella myös kodinturvajoukoissa.

On oleellista, että kodinturvajoukkotoiminta olisi mahdollista koko maan alueella riippumatta siitä, onko lähistöllä puolustusvoimien harjoitusaluetta tai varuskuntaa. Näin alueellisen puolustuksen valmiutta parannettaisiin ja yhteiskuntaa koettelevissa häiriötilanteissa virka-apu olisi lähellä.

Kodinturvajoukkojen on arvioitu tukevan yleistä asevelvollisuutta ja kohottavan maanpuolustustahtoa. Jo nyt olemassa olevissa maanpuolustusjärjestöissä on kuitenkin nähtävillä, että vaikka johtajakoulutuksen saaneita reserviläisiä kyllä sitoutuu toimintaan, niin miehistön mukaan saaminen on haastavaa. Sama ongelma olisi epäilemättä kodinturvajoukkokonseptissakin.

On myös selvitettävä kodinturvajoukkojen yhteys jo olemassa oleviin organisaatioihin, kuten Maanpuolustuskoulutusyhdistykseen. Päällekkäisten rakenteiden luominen ei ole järkevää. Paperitiikereitä emme tarvitse, vaan lisäpotkua vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön ja sitä kautta koko maan puolustamiseen.

Ennen kaikkea on huomioitava se, että kodinturvajoukoilla ei voida paikata kaikkia aukkoja, joita tuleva puolustusvoimauudistus mahdollisesti puolustusjärjestelmäämme jättää. Siksi varuskuntia ei pidä suin päin lakkauttaa, eikä sodan ajan miehistövahvuutta pienentää.

Kolumni Nurmijärven Uutisissa 15.6.2011

Koko kansan puolustusvoimat

Oman maan puolustaminen on puolustusvoimiemme lainmukainen päätehtävä. Vallitseva käsitys on, että Suomea puolustaa tehokkaimmin oma, yleiseen asevelvollisuuteen pohjautuva armeija, jolla on laaja reservi ja riittävä kalusto.

Nato-jäsenyyteen suomalaiset eivät halua puolustusratkaisuaan perustaa. Nykyisin Nato on toki entistä enemmän poliittinen yhteenliittymä, mutta se on silti edelleen myös sotilasliitto. Sen toiminnan painopiste on suuntautunut enenevässä määrin kansainväliseen kriisinhallintaan.

Ainakaan kriisinhallintanäkökulmasta Suomella ei ole Nato-jäsenyydelle tarvetta. Me voimme halutessamme osallistua jo nykyisin kaikkiin kansainvälisiin operaatioihin. Osallistummeko niihin jo liikaakin? Koska valtiontalous on alkaneella vaalikaudella säästökuurin edessä, on meidän syytä arvioida kriisinhallintaoperaatioiden panos-tuotos -suhdetta entistä tarkemmin.

Naton eurooppalaisten jäsenvaltioiden kriisinhallintaoperaatiokyky on viime aikoina eittämättä kasvanut, mutta samaan aikaan suorituskyky laajamittaisessa sodan uhkaskenaariossa on laskenut.

Natolla ei ole omia asevoimia. Yhdysvaltoja lukuun ottamatta sen jäsenvaltioiden potentiaali nostaa puolustusvalmiutta omalla alueellaan Euroopassa heikkenee kaiken aikaa. Samaan aikaan Venäjän sotapotentiaali kasvaa voimakkaasti. Maa on ilmoittanut satsaavansa asevoimiensa kehittämiseen seuraavan vuosikymmenen aikana peräti 500 miljardia euroa. Luku on hurja, semminkin kun ottaa huomioon euron ostovoiman idässä.

Tosiasiat on tunnustettava. Nato-jäsenyys ei ole kustannustehokas ratkaisu. Natosta tuskin tulisi tarpeen vaatiessa apua Suomeen. Toki samalla pitää ymmärtää, ettemme saa todellisia turvatakuita EU:stakaan.

Mahdollisuus liittyä Natoon tulee olla, mutta Natoon tulee liittyä vain, jos tilanne sitä edellyttää: jos liittyminen lisää Suomen turvallisuutta ja jos suomalaisten enemmistö on päätöksen takana. Nyt nämä edellytykset eivät täyty.

Suomi ei tule liittymään Natoon tällä vaalikaudella. Meidän on syytä panostaa omaan, yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaan, koko maata puolustavaan koko kansan armeijaan.

Uskon, että tämän maan tulevaisuuden kannalta mahdollisimman monen nuoren miehen on hyvä käydä armeija. Valikoiva asevelvollisuus johtaa Ruotsin tielle, jonka päässä häämöttää kallis ja kansallista yhtenäisyyttä murentava palkka-armeija.

Kolumni Nurmijärven Uutisissa 15.5.2011.