Aihearkisto: ulkopolitiikka

Kuultakoon myös Kataista

Jalkaväkimiinat kieltävä Ottawan sopimus taas kerran illan epistolan aiheena. Eilen kuulimme ulkoministeri Erkki Tuomiojaa, tänään kuulkaamme itse pääministeri Jyrki Kataista.

”Yksinkertaisista, tehokkaista ja halvoista jalkaväkimiinoista luopuminen ja niiden korvaaminen ulkomaisilla asejärjestelmillä, joiden suojaus- ja suorituskyky ei ole sama, on hölmöläisten puuhaa, jos heikentyneen puolustuskyvyn lisäksi saamme kaupan päälle yhtä huonon ellei huonommankin, kansainvälisen maineen.”

Näin jyrisi Katainen taannoisessa tiedotteessaan (25.2.2007), joka löytyy Helsingin Sanomien sivuilta ja myös Kokoomuksen Verkkouutisista. Olen samaa mieltä silloisen Kataisen kanssa. Nyttemmin Katainen on kuitenkin muuttanut mielensä, koska hänen johtamansa hallitus on antanut esityksen Ottawan sopimukseen liittymisestä. (Ja rypäleasesopimukseen ollaan varmaan liittymässä heti seuraavaksi).

Mikä on muuttunut niin dramaattisesti neljässä ja puolessa vuodessa, pääministeri Katainen, että takkia on pitänyt kääntää?

Ottawan sopimuksen hyväksymisestä ja siten puolustuskykymme kiistattomasta heikentämisestä ei siis ole soveliasta osoittaa sormella vain tasavallan presidentti Halosta, ulkoministeri Tuomiojaa tai yleensä Matti Vanhasen hallituksia, vaan vastuullinen on myös nykyinen pääministerimme.

Kauas on tultu oman maan puolustuksesta huolta kantaneen Kansallisen Kokoomuksen ajoista. Siksi ehdotan puolueen uudeksi nimeksi Ylikansallinen Kokoomus ja leipälajiksi kansainvälinen kriisinhallinta.

J.K. 1:Vinkistä tähän blogikirjoitukseen kiitän lukijoitani.

J.K. 2: Kainuun Sanomien pääkirjoitus (26.8.2011) on noteerannut Ottawa-keskustelun. Lehden mukaan ”miinalaille löytyy oppositiosta varmaan runsaasti muitakin vastustajia”. Epäilen, mutta kuten lapamato sanoi: Toivossa on hyvä elää ja Uskossa hyvä kuolla.

Kuultakoon myös Tuomiojaa

Audiatur et altera pars. Kyseessä on latinankielinen siivekäs sanonta: kuultakoon myös toista osapuolta.

Kielteinen kantani Suomen liittymisestä Ottawan jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen tunnetaan tätä nykyä koko lailla hyvin asiaa seuraavissa piireissä. Olen saanut sen mediassa julki kohtuullisesti – paitsi tietenkin Helsingin Sanomissa, mutta palaan siihen asiaan ehkä myöhemmin sopivassa yhteydessä.

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan myönteinen kanta Ottawan sopimukseen on varmasti vielä paremmin kansalaisten tiedossa jo entuudestaan. Hän lähetti avustajansa välityksellä pari päivää sitten mm. kaikille kansanedustajille oheisen viestinsä, jota sain luvan blogissani lainata yllä mainitussa kuultakoon myös toista osapuolta -hengessä. Mielestäni se on oikein ja kohtuullista.

Oma kantani ei ole muuttunut. Eikä muutu. Miksi muuttuisi? Koen olevani paitsi maanpuolustuksen myös rauhan asialla. Jalkaväkimiinat eivät ole hyökkäysaseita eivätkä Suomen miinat ole uhkana muille kuin maahamme hyökkäävälle viholliselle. Mutta tässä ministeri Tuomiojan viesti kokonaisuudessaan. Yritetään ymmärtää myös toista puolta.

Aihe: Ministeri Tuomiojan kirjoitus liityen Ottawan miinasopimukseen

Hyvät vastaanottajat,

Ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja on vastannut Ottawan miinasopimusta koskevien kansalaistiedustelujen osalta seuraavaa:

Yleissopimus jalkaväkimiinojen käytön, varastoinnin, tuotannon ja siirron kieltämisestä ja niiden hävittämisestä tuli voimaan 1.3.1999. Sopimus kieltää jalkaväkimiinojen käytön, kehityksen, tuotannon, hankinnan, varastoinnin ja kuljetukset. Lisäksi sopimus velvoittaa tuhoamaan jo olemassa olevat jalkaväkimiinavarastot. Sopimukseen sisältyy myös avunantovelvoite, joka koskee sekä miinanraivausta että miinauhrien tukemista.

Suomessa molemmat Vanhasen hallitukset ovat vuodesta 2004 käsitelleet ja muodostaneet Suomen kannan miinasopimukseen, jonka myös eduskunta on sekä vuoden 2004 että 2009 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon yhteydessä vahvistanut.

Hallitus linjasi vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon yhteydessä (VNS 6/2004 vp) Suomen liittyvän Ottawan sopimukseen vuonna 2012 ja hävittävän jalkaväkimiinavarastot sopimuksen velvoitteiden mukaisesti vuoden 2016 loppuun mennessä. Lisäksi linjauksessa todettiin, että uskottava puolustuskyky ylläpidetään toteuttamalla jalkaväkimiinat korvaavien järjestelmien hankinnat vuosina 2009-2016 osoittamalla puolustushallinnon määrärahakehykseen tarvittava lisärahoitus.

Linjaus Suomen liittymisestä Ottawan sopimukseen vahvistettiin myös vuoden 2009 turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa (VNS 1/2009 vp). Tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan kokouksessa (9.12.2009) tehdyn linjauksen myötä Suomi aloitti vuoden 2010 alussa valmistelut liittyäkseen Ottawan sopimukseen vuonna 2012. Vuosien 2010–2011 aikana kokoontui työryhmä, joka valmisteli hallituksen esityksen sopimukseen liittymisestä. Suomen liittyessä sopimukseen, on sen tuhottava omat jalkaväkimiinavarastonsa neljän vuoden kuluessa. Korvaavien järjestelmien hankintaan on puolustusvoimille myönnetty aikanaan erikseen 200 M€ (ml. alv.).

Jalkaväkimiinojen suorituskyvyn korvaamisohjelma käynnistettiin puolustusvoimissa jo vuonna 2004. Jalkaväkimiinojen korvaamisessa peruslähtökohtana on ollut se, ettei korvata jalkaväkimiinoja, vaan niiden luopumisen myötä menetettävää suorituskykyä. Hankinnat käynnistyivät vuonna 2009. Ensimmäisenä toteutettiin kotimaisten viuhkapanosten hankinta, aloitettiin pimeätoimintavälineistön hankinnat sekä modernien laukaisimien hankinnat panssarimiinoihin. Toisessa vaiheessa jatketaan aloitettuja hankintoja ja aloitetaan tiedustelu- ja valvontajärjestelmien hankinta. Valmistelussa ovat yksittäisen taistelijan ja joukon tilannetietoisuutta sekä maalinosoituskykyä lisäävät maalinpaikannus-, lennokki- ja aluevalvonta­järjestelmien hankinnat. Hankinnat päättyvät puolustusvoimien suunnitelmien mukaisesti vuonna 2016. Jalkaväkimiinojen suorituskyvyn korvaamiseen sisältyy tämän lisäksi myös sotilaallisen kaukovaikuttamisen kehittäminen (raskas raketinheitinjärjestelmä).

Näin ollen hallituksen esitys Ottawan sopimukseen liittymisestä on aikanaan tehty päätös ja tuolloin määrätyn täytäntöönpanoa.

Jalkaväkimiinat vielä kerran

Hallitus on tänään päättänyt liittää Suomen Ottawan sopimukseen. Eduskunta saa syksyllä käsiteltäväkseen sopimuksen ratifioinnin. Näin tämä vuosia vatvottu asia, Suomen liittyminen kansainväliseen jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen, ponnahtaa vielä kerran julkisuuteen.

Sopimuksen vahvistamisen jälkeen Suomi sitoutuu tuhoamaan miinavarastonsa neljän vuoden sisällä. Näin nämä monelle varusmiespalveluksensa suorittaneelle suomalaiselle tutut putki- ja sakaramiinat siirtyisivät historiaan vuonna 2016.

Vaikka junan voikin perustellusti katsoa menneen jo, en puolustusvaliokunnan puheenjohtajana voi tätä asiaa pureksimatta niellä. Ottawan sopimukseen sitoutuminen oli poliittinen päätös, joka on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön.

MIINAT EIVÄT OLE HYÖKKÄYSASEITA

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia.

Miinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Lisäksi miinojen psykologinen pelotevaikutus hyökkääjään on huomattava.

Rauhan aikana miinat ovat visusti puolustusvoimien varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään. Suomessa miinoja on aina käytetty erittäin vastuullisesti. Miinoitteet koulutetaan tekemään tarkkojen miinakarttojen mukaisesti.

KORVAAMINEN EI OLE TÄYDELLISESTI MAHDOLLISTA

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Sen korvaaminen maksaa varovaisestikin arvioiden satoja miljoonia euroja eikä ole edes täydellisesti mahdollista. Maavoimat menettävät miinakiellon myötä väistämättä osan suorituskyvystään. Esimerkiksi panssarimiinojen ja omien joukkojen suojaaminen vaikeutuu.

Sitä paitsi maailmalla paine korvaavien järjestelmien – kuten rypäleaseiden – kieltämiseen kasvaa. Kun kieltojunan kyytiin hyppää, ei siitä niin vaan pois pääsekään.

Miinakieltoasiassa on etenkin tasavallan presidentti Tarja Halonen ottanut voimakkaasti kantaa. Olen ymmärtänyt ylipäällikön kannan olevan, että Suomen tulee luopua miinoista, jotta olisimme solidaarisia niitä maita kohtaan, joissa miinoja on holtittomasti kylvetty siviilien kiusaksi.

Presidentti-ylipäällikköämme myötäilevät tahot väittävät, että miinat aiheuttavat Suomen ulkoiselle kuvalle vahinkoa. Tästä ei ole todisteita. Päinvastoin maamme tunnetaan merkittävänä humanitäärisen miinanraivaustyön tekijänä kehitysmaissa. Tätä hyvää työtä on syytä jatkaa.

OTTAWAN SOPIMUS ON STRATEGINEN VIRHE

Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Ei myöskään niin ikään maailman suurimpiin miinantuottajamaihin lukeutuvat Yhdysvallat, Kiina, Intia tai Pakistan. EU-maista Puola ei ole vielä sopimusta ratifioinut.

Vielä on mahdollista ottaa järki käteen. Vielä on mahdollista jättää sopimus ratifioimatta. Se tosin vaatisi päättäjiltä ryhdikkyyttä, aitoa vastuunkantoa oman maan puolustuksesta ja samalla myös valtiontaloudesta, että en usko sellaista riittävästi löytyvän.

Toivon toki olevani väärässä, sillä Ottawan sopimukseen liittyminen on strateginen virhe, joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

Ottawan sopimukseen ei pidä liittyä

Hallitus on tänään päättänyt liittää Suomen Ottawan sopimukseen. Kyseessä on vuosia vatvottu poliittinen päätös, joka on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön.

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia. Miinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Rauhan aikana miinat ovat varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään.

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Sen korvaaminen on kallista eikä ole edes täydellisesti mahdollista. Maavoimat menettävät miinakiellon myötä väistämättä osan suorituskyvystään.

Sitä paitsi maailmalla paine korvaavien järjestelmien – kuten rypäleaseiden – kieltämiseen kasvaa. Kun kieltojunan kyytiin hyppää, ei siitä niin vaan pois pääsekään.

Miinakieltoasiassa on etenkin tasavallan presidentti Halonen ottanut voimakkaasti kantaa. Olen ymmärtänyt ylipäällikön kannan olevan, että Suomen tulee luopua miinoista, jotta olisimme solidaarisia niitä maita kohtaan, joissa miinoja on holtittomasti kylvetty siviilien kiusaksi.

Presidentti-ylipäällikköämme myötäilevät tahot väittävät, että miinat aiheuttavat Suomen ulkoiselle kuvalle vahinkoa. Tästä ei ole todisteita. Päinvastoin maamme tunnetaan merkittävänä humanitäärisen miinanraivaustyön tekijänä kehitysmaissa.

Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Ei myöskään niin ikään maailman suurimpiin miinantuottajamaihin lukeutuvat Yhdysvallat, Kiina, Intia tai Pakistan.

Vielä on mahdollista jättää sopimus ratifioimatta. Ottawan sopimukseen liittyminen on strateginen virhe, joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

(Tiedote medialle 11.8.2011. Palaan asiaan vielä yksityiskohtaisemmassa kirjoituksessa!)

Wallin & Nato: tarkoitus pyhittää keinot?

Puolustusvoimiin kohdistuvat suhteettoman suuret, hallitusohjelmaan kirjatut 200 miljoonan euron säästöt ovat kirvoittaneet puolustusministeri Stefan Wallinin (rkp) ennustamaan seurauksia. Hän tulkitsee Salon seudun Sanomille eilen 9. elokuuta antamassaan haastattelussa, että leikkaukset lisäävät perusteita Nato-jäsenyyden puolesta. Näin Wallin:

– Jos jatkuvat säästöt vähentävät puolustuskykyämme, meille syntyy vähitellen turvallisuusvaje. Se on täytettävä muulla tavoin. Tämä tarkoittaa käytännössä, että kaikki lisäsäästöt lisäävät syitä liittyä Natoon.

Wallin vahvisti oloissamme poikkeuksellisen suorasukaisen lausuntonsa samana päivänä myös STT:lle ja puhuipa tänään samaan tyyliin myös MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa.

Sanotaan, että tarkoitus pyhittää keinot. Näin näemmä tässäkin tapauksessa.

Epäilen, että Kataisen hallituksen porvaripuolueiden (kok, rkp ja kd) sekä vihreiden yksimielisen puolustusmenoleikkauslinjan piilotavoitteena oli juuri Nato-jäsenyys. Vasemmistopuolueet (sdp ja vas) tietenkin kannattivat pitkän linjansa mukaisesti leikkauksia, mutta todellisuudessa heitä vietiin kuin litran mittaa. Tätä toitotin jo eduskunnan täysistunnossa 28. kesäkuuta, kun hallitusohjelma oli käsittelyssä.

Olen edelleen sitä mieltä, että jos Nato-jäsenyys on tämän puolustusvoimien kohtuuttoman kurjistamislinjan takana, on se vastuutonta politikointia kansakunnan turvallisuudella. Niin ikään edelleen toivon, ettemme tulevaisuudessa joudu puhumaan tämän väärän politiikan seurauksena talvisodan malli Cajanderin tapaan malli Kataisesta.

Wallinin lausunnosta on syytä todeta siihen sisältyvä ristiriitaisuus. Yleensä puolustusmenojen on laskettu kasvavan liittoutumisen myötä, sillä erilaiset velvoitteet lisääntyvät. Edellyttäen tietenkin, että oman maan puolustuksesta halutaan jatkossakin huolehtia.

Joka tapauksessa hallitus on kohtuuttomalla leikkauslinjallaan nakertamassa mahdollisuuksiamme itsenäiseen uskottavaan puolustukseen. Se on yksi virhe muiden perään: syksyllä on edessä vastaavanlainen, kun vuosia vatvottu Ottawan jalkaväkimiinasopimus ratifioidaan. Palaan aiheeseen myöhemmin.

Puolustusministeri Wallinin avomielisyydestä on kuitenkin annettava tunnustus. Nato ei ainakaan ole hänelle mikään mörkö. Ei se sitä ole minullekaan; en vaan usko nyky-Natoon Suomen maanpuolustuksen kivijalkana.

Uskon, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikka nousee keskeiseksi aiheeksi tulevissa presidentinvaaleissa. Ehdokkaista ymmärtääkseni Sauli Niinistö on Nato-mies, samoin Pekka Haavisto. Todennäköisistä ehdokkaista Naton kannalla on myös Paavo Lipponen. Sen sijaan Timo Soini on valmis pitämään Suomen puolustusvoimien puolta.

Verkottuneesta puolustuksesta Natoon

Puolustusministeriö on hiljattain laatinut itselleen vuoteen 2030 ulottuvan strategisen suunnitelman. Päätin kevyenä kesälukemisena perehtyä siihen, koska kantaani eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajana oli kysytty.

Suunnitelman luettuani tulin pitkälti samaan tulokseen kuin sitä STT:lle arvioinut asiantuntija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri: etenkin runsaasti viljelty, ainakin allekirjoittaneelle uusi käsite ”verkottunut puolustus” on epämääräisyydessään ongelmallinen. Sen alle hautautuvat suunnitelman hyvät puolet.

Puolustusministeriön virkamiesten kehittämän ammattislangin mukaan Suomen puolustuskykyä kehitetään ja käytetään verkottuneesti. Tavoitteena on entistä laaja-alaisempi ja pitkäjänteisempi puolustuspoliittinen ja sotilaallinen yhteistyö, jossa omaa puolustuskykyä tarjotaan muiden hyödynnettäväksi ja vastavuoroisesti itse hyödynnetään muiden puolustuskykyä.

Kauniisti muotoiltuja ajatuksia, vaan missä realismi. Virkamiesten strateginen visio kiteytyy lauseeseen, jonka voi ymmärtää vihjaavan Nato-jäsenyyteen: ”Suomen puolustusratkaisu on verkottunut puolustus, joka mahdollistaa siirtymisen yhteiseen puolustukseen.” Sama sanotaan toisinkin: ”Yhteinen puolustus nähdään verkottuneen puolustuksen loogisena jatkumona.”

Tällainen visiointi on toiveajattelua, joka voidaan myös tulkita politikoinniksi. Sellainen ei kuulu virkamiesten toimenkuvaan. Ministeriön tehtävänä on toteuttaa annettuja linjauksia, ei tehdä niitä omalla hallinnon alallaan, kuten Visuri totesi.

Toki on samaan hengenvetoon todettava, että EU:n Lissabonin sopimus toi jäsenmaille keskinäisen avunannon velvoitteen sotilaallisessa hyökkäyksessä ja että pohjoismaisessa yhteistyössä on periaatteessa ideaa.

Perussuomalaisesta vinkkelistä suunnitelmassa olisi kuitenkin tullut tehdä todellinen strateginen valinta epämääräisen ja vihjailevan käsitepyörityksen sijaan. Rivit suoriksi! Olisi voinut reilusti todeta, että joko kansallinen puolustusjärjestelmä tai Nato. Siinähän ne todelliset vaihtoehtomme ovat. Nyt Suomi-neitoa istutetaan kahdelle pallille. Tavallinen taksa on, että siihen väliinhän sitä putoaa.

Asiakirjan lopussa todetaan, että puolustusministeriön strateginen suunnitelma, osastrategiat ja toimintaohjelmat antavat perusteet puolustusvoimien strategiselle suunnittelulle. ”Puolustusministeriön strategiasta annetaan ohjauskirje puolustusvoimille.” Ei kannata hötkyillä – uusiksi mennee.

Nimittäin puolustusministeriön Nato-uskossaan vahvat virkamiehet ovat tehneet turhaa työtä, sillä syksyllä käynnistyy turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelu. Parlamentaarinen työ määrittelee puolustusratkaisumme suuren linjan. Näin toimitaan demokratiassa. Näin lukee myös hallitusohjelmassa.

Mielipiteitä saa ja pitääkin olla virkamiehillä, mutta he eivät puolustusdoktriinistamme päätä. Suomen kansa antaa maalle suunnan vapaissa vaaleissa. Tukea pitää etsiä, mutta sen varaan emme voi heittäytyä. Suomea puolustavat suomalaiset. Siksi meillä tulee olla omat vahvat, koko kansan puolustusvoimat.

J.K. Yllä olevan kirjoitettuani silmiini osui mielenkiintoinen kolumni aiheeseen liittyen. Entinen valtiosihteeri Risto Volanen kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalle 22. heinäkuuta asiantuntevan kolumnin puolustusvoimauudistuksesta. Hän varoitti maavoimien ja alueellisen puolustuksen alasajosta.

Volanen totesi samaan tapaan kuin minäkin viime kuussa Ruotuväki-lehdessä kaluston ns. massavanhenemisesta:

”Vuoden 2004 puolustus- ja turvallisuuspoliittinen selonteko asetti vuoden 2008 tavoitteeksi kahdeksan maavoimien operatiivista eli hyvin varustettua prikaatia sekä mittavat alueelliset joukot. Määrärahoja suunnattiin kuitenkin huipputeknisiin johtamis- ja asejärjestelmiin. Samalla alettiin hävittää käyttökelpoista mutta Naton kanssa yhteensopimatonta maavoimien aseistusta.”

Taidatkos sen selvemmin sanoa? Renki (puolustushallinto) ei totellut isäntää (valtiojohtoa). Näin ei voi jatkua. Nato-uskoiselle teknoarmeijasooloilulle on pantava piste.