Aihearkisto: ulkopolitiikka

Jalkaväkimiinat vielä kerran

Hallitus on tänään päättänyt liittää Suomen Ottawan sopimukseen. Eduskunta saa syksyllä käsiteltäväkseen sopimuksen ratifioinnin. Näin tämä vuosia vatvottu asia, Suomen liittyminen kansainväliseen jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen, ponnahtaa vielä kerran julkisuuteen.

Sopimuksen vahvistamisen jälkeen Suomi sitoutuu tuhoamaan miinavarastonsa neljän vuoden sisällä. Näin nämä monelle varusmiespalveluksensa suorittaneelle suomalaiselle tutut putki- ja sakaramiinat siirtyisivät historiaan vuonna 2016.

Vaikka junan voikin perustellusti katsoa menneen jo, en puolustusvaliokunnan puheenjohtajana voi tätä asiaa pureksimatta niellä. Ottawan sopimukseen sitoutuminen oli poliittinen päätös, joka on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön.

MIINAT EIVÄT OLE HYÖKKÄYSASEITA

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia.

Miinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Lisäksi miinojen psykologinen pelotevaikutus hyökkääjään on huomattava.

Rauhan aikana miinat ovat visusti puolustusvoimien varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään. Suomessa miinoja on aina käytetty erittäin vastuullisesti. Miinoitteet koulutetaan tekemään tarkkojen miinakarttojen mukaisesti.

KORVAAMINEN EI OLE TÄYDELLISESTI MAHDOLLISTA

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Sen korvaaminen maksaa varovaisestikin arvioiden satoja miljoonia euroja eikä ole edes täydellisesti mahdollista. Maavoimat menettävät miinakiellon myötä väistämättä osan suorituskyvystään. Esimerkiksi panssarimiinojen ja omien joukkojen suojaaminen vaikeutuu.

Sitä paitsi maailmalla paine korvaavien järjestelmien – kuten rypäleaseiden – kieltämiseen kasvaa. Kun kieltojunan kyytiin hyppää, ei siitä niin vaan pois pääsekään.

Miinakieltoasiassa on etenkin tasavallan presidentti Tarja Halonen ottanut voimakkaasti kantaa. Olen ymmärtänyt ylipäällikön kannan olevan, että Suomen tulee luopua miinoista, jotta olisimme solidaarisia niitä maita kohtaan, joissa miinoja on holtittomasti kylvetty siviilien kiusaksi.

Presidentti-ylipäällikköämme myötäilevät tahot väittävät, että miinat aiheuttavat Suomen ulkoiselle kuvalle vahinkoa. Tästä ei ole todisteita. Päinvastoin maamme tunnetaan merkittävänä humanitäärisen miinanraivaustyön tekijänä kehitysmaissa. Tätä hyvää työtä on syytä jatkaa.

OTTAWAN SOPIMUS ON STRATEGINEN VIRHE

Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Ei myöskään niin ikään maailman suurimpiin miinantuottajamaihin lukeutuvat Yhdysvallat, Kiina, Intia tai Pakistan. EU-maista Puola ei ole vielä sopimusta ratifioinut.

Vielä on mahdollista ottaa järki käteen. Vielä on mahdollista jättää sopimus ratifioimatta. Se tosin vaatisi päättäjiltä ryhdikkyyttä, aitoa vastuunkantoa oman maan puolustuksesta ja samalla myös valtiontaloudesta, että en usko sellaista riittävästi löytyvän.

Toivon toki olevani väärässä, sillä Ottawan sopimukseen liittyminen on strateginen virhe, joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

Ottawan sopimukseen ei pidä liittyä

Hallitus on tänään päättänyt liittää Suomen Ottawan sopimukseen. Kyseessä on vuosia vatvottu poliittinen päätös, joka on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti mieletön.

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia. Miinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Rauhan aikana miinat ovat varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään.

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Sen korvaaminen on kallista eikä ole edes täydellisesti mahdollista. Maavoimat menettävät miinakiellon myötä väistämättä osan suorituskyvystään.

Sitä paitsi maailmalla paine korvaavien järjestelmien – kuten rypäleaseiden – kieltämiseen kasvaa. Kun kieltojunan kyytiin hyppää, ei siitä niin vaan pois pääsekään.

Miinakieltoasiassa on etenkin tasavallan presidentti Halonen ottanut voimakkaasti kantaa. Olen ymmärtänyt ylipäällikön kannan olevan, että Suomen tulee luopua miinoista, jotta olisimme solidaarisia niitä maita kohtaan, joissa miinoja on holtittomasti kylvetty siviilien kiusaksi.

Presidentti-ylipäällikköämme myötäilevät tahot väittävät, että miinat aiheuttavat Suomen ulkoiselle kuvalle vahinkoa. Tästä ei ole todisteita. Päinvastoin maamme tunnetaan merkittävänä humanitäärisen miinanraivaustyön tekijänä kehitysmaissa.

Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Ei myöskään niin ikään maailman suurimpiin miinantuottajamaihin lukeutuvat Yhdysvallat, Kiina, Intia tai Pakistan.

Vielä on mahdollista jättää sopimus ratifioimatta. Ottawan sopimukseen liittyminen on strateginen virhe, joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

(Tiedote medialle 11.8.2011. Palaan asiaan vielä yksityiskohtaisemmassa kirjoituksessa!)

Wallin & Nato: tarkoitus pyhittää keinot?

Puolustusvoimiin kohdistuvat suhteettoman suuret, hallitusohjelmaan kirjatut 200 miljoonan euron säästöt ovat kirvoittaneet puolustusministeri Stefan Wallinin (rkp) ennustamaan seurauksia. Hän tulkitsee Salon seudun Sanomille eilen 9. elokuuta antamassaan haastattelussa, että leikkaukset lisäävät perusteita Nato-jäsenyyden puolesta. Näin Wallin:

– Jos jatkuvat säästöt vähentävät puolustuskykyämme, meille syntyy vähitellen turvallisuusvaje. Se on täytettävä muulla tavoin. Tämä tarkoittaa käytännössä, että kaikki lisäsäästöt lisäävät syitä liittyä Natoon.

Wallin vahvisti oloissamme poikkeuksellisen suorasukaisen lausuntonsa samana päivänä myös STT:lle ja puhuipa tänään samaan tyyliin myös MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa.

Sanotaan, että tarkoitus pyhittää keinot. Näin näemmä tässäkin tapauksessa.

Epäilen, että Kataisen hallituksen porvaripuolueiden (kok, rkp ja kd) sekä vihreiden yksimielisen puolustusmenoleikkauslinjan piilotavoitteena oli juuri Nato-jäsenyys. Vasemmistopuolueet (sdp ja vas) tietenkin kannattivat pitkän linjansa mukaisesti leikkauksia, mutta todellisuudessa heitä vietiin kuin litran mittaa. Tätä toitotin jo eduskunnan täysistunnossa 28. kesäkuuta, kun hallitusohjelma oli käsittelyssä.

Olen edelleen sitä mieltä, että jos Nato-jäsenyys on tämän puolustusvoimien kohtuuttoman kurjistamislinjan takana, on se vastuutonta politikointia kansakunnan turvallisuudella. Niin ikään edelleen toivon, ettemme tulevaisuudessa joudu puhumaan tämän väärän politiikan seurauksena talvisodan malli Cajanderin tapaan malli Kataisesta.

Wallinin lausunnosta on syytä todeta siihen sisältyvä ristiriitaisuus. Yleensä puolustusmenojen on laskettu kasvavan liittoutumisen myötä, sillä erilaiset velvoitteet lisääntyvät. Edellyttäen tietenkin, että oman maan puolustuksesta halutaan jatkossakin huolehtia.

Joka tapauksessa hallitus on kohtuuttomalla leikkauslinjallaan nakertamassa mahdollisuuksiamme itsenäiseen uskottavaan puolustukseen. Se on yksi virhe muiden perään: syksyllä on edessä vastaavanlainen, kun vuosia vatvottu Ottawan jalkaväkimiinasopimus ratifioidaan. Palaan aiheeseen myöhemmin.

Puolustusministeri Wallinin avomielisyydestä on kuitenkin annettava tunnustus. Nato ei ainakaan ole hänelle mikään mörkö. Ei se sitä ole minullekaan; en vaan usko nyky-Natoon Suomen maanpuolustuksen kivijalkana.

Uskon, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikka nousee keskeiseksi aiheeksi tulevissa presidentinvaaleissa. Ehdokkaista ymmärtääkseni Sauli Niinistö on Nato-mies, samoin Pekka Haavisto. Todennäköisistä ehdokkaista Naton kannalla on myös Paavo Lipponen. Sen sijaan Timo Soini on valmis pitämään Suomen puolustusvoimien puolta.

Verkottuneesta puolustuksesta Natoon

Puolustusministeriö on hiljattain laatinut itselleen vuoteen 2030 ulottuvan strategisen suunnitelman. Päätin kevyenä kesälukemisena perehtyä siihen, koska kantaani eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajana oli kysytty.

Suunnitelman luettuani tulin pitkälti samaan tulokseen kuin sitä STT:lle arvioinut asiantuntija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri: etenkin runsaasti viljelty, ainakin allekirjoittaneelle uusi käsite ”verkottunut puolustus” on epämääräisyydessään ongelmallinen. Sen alle hautautuvat suunnitelman hyvät puolet.

Puolustusministeriön virkamiesten kehittämän ammattislangin mukaan Suomen puolustuskykyä kehitetään ja käytetään verkottuneesti. Tavoitteena on entistä laaja-alaisempi ja pitkäjänteisempi puolustuspoliittinen ja sotilaallinen yhteistyö, jossa omaa puolustuskykyä tarjotaan muiden hyödynnettäväksi ja vastavuoroisesti itse hyödynnetään muiden puolustuskykyä.

Kauniisti muotoiltuja ajatuksia, vaan missä realismi. Virkamiesten strateginen visio kiteytyy lauseeseen, jonka voi ymmärtää vihjaavan Nato-jäsenyyteen: ”Suomen puolustusratkaisu on verkottunut puolustus, joka mahdollistaa siirtymisen yhteiseen puolustukseen.” Sama sanotaan toisinkin: ”Yhteinen puolustus nähdään verkottuneen puolustuksen loogisena jatkumona.”

Tällainen visiointi on toiveajattelua, joka voidaan myös tulkita politikoinniksi. Sellainen ei kuulu virkamiesten toimenkuvaan. Ministeriön tehtävänä on toteuttaa annettuja linjauksia, ei tehdä niitä omalla hallinnon alallaan, kuten Visuri totesi.

Toki on samaan hengenvetoon todettava, että EU:n Lissabonin sopimus toi jäsenmaille keskinäisen avunannon velvoitteen sotilaallisessa hyökkäyksessä ja että pohjoismaisessa yhteistyössä on periaatteessa ideaa.

Perussuomalaisesta vinkkelistä suunnitelmassa olisi kuitenkin tullut tehdä todellinen strateginen valinta epämääräisen ja vihjailevan käsitepyörityksen sijaan. Rivit suoriksi! Olisi voinut reilusti todeta, että joko kansallinen puolustusjärjestelmä tai Nato. Siinähän ne todelliset vaihtoehtomme ovat. Nyt Suomi-neitoa istutetaan kahdelle pallille. Tavallinen taksa on, että siihen väliinhän sitä putoaa.

Asiakirjan lopussa todetaan, että puolustusministeriön strateginen suunnitelma, osastrategiat ja toimintaohjelmat antavat perusteet puolustusvoimien strategiselle suunnittelulle. ”Puolustusministeriön strategiasta annetaan ohjauskirje puolustusvoimille.” Ei kannata hötkyillä – uusiksi mennee.

Nimittäin puolustusministeriön Nato-uskossaan vahvat virkamiehet ovat tehneet turhaa työtä, sillä syksyllä käynnistyy turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelu. Parlamentaarinen työ määrittelee puolustusratkaisumme suuren linjan. Näin toimitaan demokratiassa. Näin lukee myös hallitusohjelmassa.

Mielipiteitä saa ja pitääkin olla virkamiehillä, mutta he eivät puolustusdoktriinistamme päätä. Suomen kansa antaa maalle suunnan vapaissa vaaleissa. Tukea pitää etsiä, mutta sen varaan emme voi heittäytyä. Suomea puolustavat suomalaiset. Siksi meillä tulee olla omat vahvat, koko kansan puolustusvoimat.

J.K. Yllä olevan kirjoitettuani silmiini osui mielenkiintoinen kolumni aiheeseen liittyen. Entinen valtiosihteeri Risto Volanen kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalle 22. heinäkuuta asiantuntevan kolumnin puolustusvoimauudistuksesta. Hän varoitti maavoimien ja alueellisen puolustuksen alasajosta.

Volanen totesi samaan tapaan kuin minäkin viime kuussa Ruotuväki-lehdessä kaluston ns. massavanhenemisesta:

”Vuoden 2004 puolustus- ja turvallisuuspoliittinen selonteko asetti vuoden 2008 tavoitteeksi kahdeksan maavoimien operatiivista eli hyvin varustettua prikaatia sekä mittavat alueelliset joukot. Määrärahoja suunnattiin kuitenkin huipputeknisiin johtamis- ja asejärjestelmiin. Samalla alettiin hävittää käyttökelpoista mutta Naton kanssa yhteensopimatonta maavoimien aseistusta.”

Taidatkos sen selvemmin sanoa? Renki (puolustushallinto) ei totellut isäntää (valtiojohtoa). Näin ei voi jatkua. Nato-uskoiselle teknoarmeijasooloilulle on pantava piste.

Suuri valiokunta kokoontui

Kesäloma keskeytyi taas tänään eduskunnan suuren valiokunnan kokouksen johdosta. Tai eihän kansanedustajilla kesälomaa varsinaisesti olekaan, on istuntotauko. Kuulun puolustusvaliokunnan puheenjohtajan postin takia myös suureen valiokuntaan varajäsenenä. Muista valiokunnista poiketen suuressa valiokunnassa myös varajäsenet osallistuvat kokouksiin.

Ei ollut yllätys, että yli kolme tuntia kestäneessä kokouksessa suuri valiokunta antoi pääministeri Jyrki Kataiselle neuvotteluvaltuudet huomiseen EU-huippukokoukseen. Keskustelu oli vilkasta. Sitä kuuntelemaan oli saapunut poikkeuksellisesti myös eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma.

Kataisen mukaan kriisin tartuntavaara muihin maihin on suuri, siksi pitää taas syytää rahaa Kreikalle. Olen eri mieltä samoin kuin Perussuomalaiset yleensä. Omassa lausumaehdotuksessamme ehdotimme kansanedustaja Pietari Jääskeläisen johdolla, että suuri valiokunta ei hyväksy esitettyjä toimia Kreikalle annettavista lisälainoista ja takuista eikä myöskään hyväksy EU:n perussopimuksen vastaisen yhteisvastuujärjestelmän luomista Suomen ollessa muiden maiden holtittoman taloudenhoidon maksumiehenä. Hallituspuolueiden edustajat luonnollisesti jyräsivät meidät, samoin kuin Keskustan lausumaehdotuksen.

Erona vuoden takaiseen tilanteeseen on, ettei enää kukaan usko, että Kreikka maksaisi meille lainojaan takaisin. Eivätkä Matti Vanhasen tapaiset poliitikot kehtaa enää julistaa, että lainaaminen on ”hyvää bisnestä”. Nyt Suomi sentään vaatii vakuuksia Kreikalta – eri asia on, miten tämä vaatimus huomenna huippukokouksessa käytännössä toteutuu vai toteutuuko ollenkaan. Perussuomalaiset ovat joka tapauksessa tuoneet realismia Suomen politiikkaan.

Klikkaamalla suuremmaksi! Suuren valiokunnan puheenjohtaja Miapetra Kumpula-Natri vetämässä kokouksen jälkeistä tiedotustilaisuutta, vasemmalla puolellaan Pietari Jääskeläinen.

Vastavuoroisuutta maakauppoihin

Eduskunta jäi tänään istuntotauolle. Äänestyksiä ynnä muuta käänteitä on viime päivinä ollut, mutta niistä löytää halukas tietoa mediasta. Kaikki tärkeä eduskuntatyö ei kuitenkaan nouse julkisuudessa esiin. Minulla oli esim. toissa päivänä ilo allekirjoittaa muiden Perussuomalaisten kansanedustajien tavoin Reijo Tossavaisen laatima toimenpidealoite asiasta, joka on puhuttanut erityisesti Itä- ja Kaakkois-Suomessa. Kyse on venäläisten maakaupoista. Aloite on ohessa. – Sopii toivoa, että sille jotain tapahtuu, sillä vastavuoroisuuden lisäksi asiassa on monenlaisia muitakin ulottuvuuksia.
 
—–
 
EU-maiden ulkopuolisten henkilöiden, yritysten ja yhteisöjen kiinteistöomistusoikeuksien rajoittaminen
 
Eduskunnalle EU:n ulkopuolisista maista erityisesti venäläisten omistukseensa hankkima maa- ja kiinteistöomaisuus on kasvanut Suomessa sellaisiin mittasuhteisiin, että sen vaikutukset erityisesti Itä- ja Kaakkois-Suomessa eivät nykytilanteessa ole pelkästään positiivisia. Epäoikeudenmukaista ja vastavuoroisuusperiaatteiden vastaista on myös se, että Venäjän lähialueilta suomalaiset eivät voi ostaa tai omistaa maaomaisuutta tai muita kiinteistöjä, kuten venäläiset Suomesta.

Aiheesta on aiemmin tehty lakialoite (LA 35/2009 vpMarkku Rossi /kesk) ja kirjallinen kysymys (KK 1099/2010 vpPertti Hemmilä /kok), johon oikeusministeri Tuija Brax on antanut vastauksensa 2.2.2011. Ministerin antamassa vastauksessa todettiin, että viimeiset rajoitukset poistettiin 1.1.2000, kun laki 1613/1992 kumottiin. Kumoamislain perusteluissa on todettu silloisen tilanteen mukaan, ”ettei rajoituksia voida pitää perusteltuina myöskään unionin ulkopuolisiin maihin nähden”. Sen jälkeen tilanne on muuttunut voimakkaasti. Vastauksessa ei huomioitu myöskään vuonna 2004 alkaneen ostoryntäyksen suuria vaikutuksia Itä- ja Kaakkois-Suomen alueilla, vaan vertailu suoritettiin koko Suomen kiinteistökantaan, mikä on omiaan vääristämään tilannekuvaa em. alueilla.

Venäjän presidentin 9.1.2011 antama ukaasi, jolla kielletään ulkomaalaisilta maakiinteistöjen omistaminen Suomen lähialueilla, mitätöi tältä osin myös tasa-arvoisuuden ja vastavuoroisuuden periaatteiden noudattamismahdollisuudet maiden välillä.

Liittymisasiakirjan 87 artikla ei myöskään velvoita Suomea sallimaan kiinteistöjen myyntiä EU:n ulkopuolisille tahoille. Useissa Euroopan maissa kiinteistöjen hankkimiselle on asetettu erilaisia ehtoja. Tanskassa ulkomaalaiset joutuvat anomaan lupaa kiinteistöjen ostolle oikeusministeriöstä. Kreikassa tarvitaan puolustusministeriölle osoitettava hakemus ja selvityksiä ostoaikeiden tarkoitusperästä. Sveitsissä lupaa täytyy hakea usealta eri viranomaiselta aina paikallistasolta liittovaltion tasolle saakka. Ahvenanmaan asettamat rajoitteet on myös osoitus rajoitusten sallimisesta EU:n sisällä.

Vuoteen 2008 jatkunut huima nousu venäläisten hankkimien kiinteistöjen osalta taittui hiukan laman vaikutuksesta, mutta noin 800:n kiinteistön ostamisen vuosivauhti voi jatkua tulevaisuudessakin. Tällaisen kiinteistömassan siirtyminen vuosittain ulkomaiseen omistukseen suhteellisen suppealla alueella Itä- ja Kaakkois-Suomessa on johtanut ja johtaa yhä haasteellisempiin tilanteisiin näillä alueilla. Maanmittauslaitoksen tilastot osoittavat tarkemmin millaisista volyymeista on kysymys.

Yhtenä seurauksena on ollut mm. se, että kiinteistöjen markkinahinnat ovat tästä syystä nousseet niin korkeiksi erityisesti venäläisten eniten suosimilla alueilla, että suomalaiset eivät useinkaan pysty kilpailemaan samoista kotimaansa kohteista. Laajasti on myös esiintynyt vahvoja epäilyjä rahanpesun ja harmaan talouden liittymisestä moniin kiinteistökauppoihin. Viimeksi mainituista lieveilmiöistä pitävän näytön saaminen on ollut vaikeaa, koska näiden tutkintaan ei ole ollut riittävästi resursseja.

On olemassa suuri vaara, että yhä suurempien kiinteistömassojen siirtyessä Suomesta ulkomaiseen omistukseen, syntyy aiemmin arvaamattomia seurauksia, kuten on tapahtunut suurten pörssiyhtiöiden omistuksen siirtyessä pääosin ulkomaiseen omistukseen.

Ulkoministeriön johtama selvitysprosessi on jatkunut tämän aihealueen problematiikan selvittämiseksi jo pitkää (PKT 137/2010 vp) ilman merkittävää tulosta. Täten epätietoisuus omistamisoikeuksista lisääntyy sekä Suomessa että Venäjällä.

Edellä olevan perusteella ehdotamme,

että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin, joilla kontrolloidaan ja rajoitetaan EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisten, yritysten ja yhteisöjen maa-alueiden ja muiden kiinteistöjen osto- ja omistusoikeutta Suomessa. Tämä koskee erityisesti niitä maita, joissa suomalaisilla ei ole yhtäläisiä oikeuksia kiinteistöjen ja maa-alueiden ostoon ja omistukseen.

Helsingissä 30 päivänä kesäkuuta 2011

Reijo Tossavainen /ps
Pirkko Mattila /ps
Pentti Kettunen /ps
Reijo Hongisto /ps
Ari Jalonen /ps
Kimmo Kivelä /ps
Osmo Kokko /ps
Kauko Tuupainen /ps
Ville Vähämäki /ps
Jussi Halla-aho /ps
Vesa-Matti Saarakkala /ps
Jussi Niinistö /ps
Maria Lohela /ps
Ritva Elomaa /ps
Laila Koskela /ps
Lea Mäkipää /ps
Martti Mölsä /ps
Juho Eerola /ps
James Hirvisaari /ps
Ismo Soukola /ps
Pietari Jääskeläinen /ps
Tom Packalén /ps
Timo Soini /ps
Jari Lindström /ps
Mika Niikko /ps
Olli Immonen /ps
Kaj Turunen /ps
Juha Väätäinen /ps
Anne Louhelainen /ps
Hanna Mäntylä /ps
Arja Juvonen /ps
Teuvo Hakkarainen /ps
Pirkko Ruohonen-Lerner /ps
Anssi Joutsenlahti /ps