Aihearkisto: Uusi Suomi

Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä

YLE TV1:llä alkoi sunnuntaina uutuussarja Pimeän puolella, joka kertoo Suomen lähihistorian huijareista ja manipulaattoreista. Sarjan avausosa nimeltään ”Pyhä viha” kertoi Elias Simojoesta.

http://tv1.yle.fi/ohjelmat/asia/pimean-puolella

Parempi on, etten puutu vahvasti dramatisoidun ohjelman tulkintoihin ja eräisiin historiallisiin virheisiin, vaan kerron oman tutkimukseen pohjautuvan näkemykseni tästä karismaattisesta pappismiehestä.

Näkemykseni mukaan Elias Simojoen historiallinen merkitys oli nimenomaan Suomen kansan puolustustahdon herättäjänä talvisodan alla. Ohessa Simojoen lyhyt elämäkerta, joka alunperin ilmestyi Vapaussoturi-lehdessä 1/2007.

Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä

Elias Simojoki (1899−1940) oli Akateemisen Karjala-Seuran perustaja ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja. Hän oli körttipappi ja karismaattinen sananjulistaja, joka Suur-Suomen toteuttamiseksi halusi herättää Suomen kansan sekä isänmaallisessa että uskonnollisessa mielessä.

Hänen vaikutusvaltansa oli suurin nuorison keskuudessa erityisesti nuorisojärjestö Sinimustien johtajana. Simojoki oli 1930-luvun tunnetuimpia hahmoja, joka herätti voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan.

Lapsuuden koti

Elias Simojoki syntyi Keski-Pohjanmaalla Raution pappilassa. Alkuaan pohjoispohjalaista alkuperää oleva laaja Simelius-Simojoki -suku on tunnettu papeistaan, ja myös Elias Simojoen isä Niilo Iisakki Simelius oli kappalainen, sittemmin lääninrovasti. Äiti Kristina Sofia oli omaa sukua Snellman.

Koti oli turvallinen ja herännäiskristillinen. Äidillä ja pojalla oli erikoisen lämmin ja särötön suhde, mikä lienee vaikuttanut pojan kaksijakoisen maailmankuvan syntyyn: kotona hyvyys, maailmalla pahuus. Eliaksen kerrotaan olleen lapsena avoin, vilkas ja sielultaan kristallinkirkas.

Vapaussotaan vapaaehtoisena

Tovereidensa piirissä ”Simppa” oli rajujen leikkien johtaja, joka kunnostautui jopa katutappeluissa. Hänen ollessaan seitsemännellä luokalla syttyi vapaussota. Oli vain luonnollista, että nuori Simojoki suojeluskuntalaisena, Vänrikki Stoolin tarinoiden sekä Suomen sotahistorian innokkaana harrastajana liittyi tovereineen valkoiseen armeijaan.

Oululaisvapaaehtoiset lähdössä vapaussotaan 1918. Lähtijöiden joukossa oli myös lyseolainen Elias Simelius, sittemmin Simojoki.

Elias Simojoki osallistui Oulun ensimmäisen rintamakomennuskunnan riveissä sen kaikkiin taisteluihin Satakunnan, Hämeen, Savon ja Kymenlaakson rintamilla ja ehti myös sodan päätösparaatiin Helsinkiin.

Sota oli kaikista rasituksistaan ja kauheuksistaan huolimatta kuin suurta seikkailua. Kuolemaa Simojoki ei näytä pelänneen, ja kaikesta päätellen hän oli urhoollinen sotilas.

Keväällä 1919 oli ylioppilaskirjoitusten aika. Äidinkielen aineessa Simojoki otti riskin kirjoittaessaan aiheesta ”Autuaita ovat rauhantekijät” ja puolustaessaan siinä hieman epätavanomaista ajatusta, että rauhaa voi rakentaa myös asein. Perustelut olivat kuitenkin laudaturin arvoiset.

Aunuksen retkelle

Ylioppilastutkintoon kuuluvat tentit olivat vielä kesken, kun Simojoki karkasi vanhempiensa tahtoa uhmaten kuuden koulutoverinsa kanssa Aunuksen Karjalaan, missä itäkarjalaiset taistelivat suomalaisten vapaaehtoisten avustamina bolševikkivaltaa vastaan. Vanhemmilleen hän perusteli lähtönsä syitä:

− Se on veren kutsu, joka minut ja monen muun nuoren vie verisille taistelukentille Isänmaan alttarille parhaimpansa antamaan… Luulen, että se into on ylhäältä kotoisin ja ehkäpä taistelussa kuulien vinkuessa selviää, onko niin, vai onko se demoonista hurmaa.

Aunuksen retki oli Simojoelle aluksi samanlaista seikkailua kuin vapaussota: hän pursui intoa ja suunnitteli sotilaan uraa. Ulvanan sillalla nuori heimosoturi joutui kuitenkin elämänsä käännekohtaan, jonka hän myöhemmin kasvatti miltei myyttisiin mittoihin.

Kylmä kylpy

Simojoki jäi vangiksi mutta onnistui riistäytymään irti, sukeltamaan päistikkaa jokeen ja sitä kautta kuin ihmeen kaupalla pakoon. Paetessaan hän lupasi Jumalalle, että jos tästä minut pelastat, rupean lukemaan teologiaa.

Kylmä kylpy aiheutti vilustumisen ja sotaretken yksipuolinen ruokavalio keripukin. Kun bolševikit vielä tekivät Laatokalta onnistuneen maihinnousun suomalais-karjalaisten joukkojen selustaan ja pakottivat heidät perääntymään, Simojokikin oli valmis palaamaan kotiin ja aloittamaan papiksi opiskelun. Suur-Suomen oikeutuksesta hän oli kuitenkin vakuuttunut ja päätti pitää kuntonsa korkealla.

Simojoen ollessa erään kerran harjoittelemassa yliopiston voimistelulaitoksella kuvanveistäjä Viktor Jansson huomasi tämän sopusuhtaisen nuorukaisen ja houkutteli Simojoen malliksi sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapaudenpatsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Saman vuoden lopulla Itä-Karjalasta kantautui tietoja kansannoususta, ja veri veti Simojoen jälleen mukaan. Hän oli mukana reserviluutnantti Paul Marttinan johtamassa räjäytyskomennuskunnassa, jonka tehtävänä oli katkaista Muurmannin rata.

AKS:n perustaja

Tämäkin retki päättyi tappioon, mutta sen seurauksena syntyi Akateeminen Karjala-Seura.

Simojoki oli AKS:n alkuvuosien keskeisiä hahmoja olematta silti seuran puheenjohtaja. Hän oli itseoikeutettu juhlapuhuja ja innostava kirjoittaja, ja pitkälti hänen vaikutuksestaan AKS sai toimintaansa uskonnollisen pohjavireen. Se ilmenee muun muassa hänen yhdessä Elmo Kailan kanssa kirjoittamansa lippuvalan lopusta:

− Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.

Viha ja rakkaus

Simojoki oli AKS:n valajäsen numero yksi. Isänmaallisuus sisälsi hänen oppinsa mukaan kaksi puolta kuten kolikossa: rakkauden isänmaata ja vihan sen vihollista kohtaan.

Simojoki oli mukana seuran salaisessa sisärenkaassa Vihan Veljissä, joka halusi levittää ryssänvihaa kansan keskuuteen. Ryssänviha oli avain Suur-Suomeen, ja tämän opin Simojoki tahtoi tulikirjaimin painaa suomalaisten mieliin.

Hän ei epäillyt oppinsa oikeutusta. Kertoessaan Karjalan kansan kurjasta kohtalosta hän saattoi itkeä, mikä teki vaikutuksen kuulijoihin. Simojoen kerrotaan puhuneen aidosti, laskelmoimattomasti ja suoraan sydämestä.

Kappalainen ja kansanedustaja

Varsinaisen työnsä Simojoki teki Pohjois-Savon Kiuruvedellä kappalaisena ja uskonnonopettajana. Hänen hyväsydämisyydestään hädänalaisia kohtaan on monia tarinoita.

Uskonnollista herätystä hän valmisti väsymättömänä seurojen pitäjänä, ja kirkkonsa saarnastuoliin hän kulki miltei juosten. Hänen jumalakuvansa oli lähinnä vanhatestamentillinen, mihin viittaa ryssänvihakin.

Simojoki aktivoitui 1930-luvulla poliittisesti, mutta pysyi aina enemmän pappina kuin poliitikkona. Hän oli mukana Lapuan liikkeen kommunisminvastaisessa toiminnassa ja kyydityksissä ja puhui vuoden 1933 vaaleissa itsensä IKL:n kansanedustajaksi, missä tehtävässä hän oli vuoteen 1939.

Eduskunnassa Simojoki oli räväkkä puheenpitäjä, joka herätti vastustajat välihuutoihin. Eduskunta ei kuitenkaan ollut hänen ominta toimintaympäristöään. Mieluummin Simojoki toimi Lapuan liikkeen vanavedessä syntyneen nuorisojärjestö Sinimustien päällikkönä.

Mustaa paitaa sinisen solmion kanssa kantavat sinimustapojat ja -tytöt palvoivat päällikköään. Tämä pyrki valmentamaan heistä tottelevaisia taistelijoita, jotka tulevaisuudessa häämöttävän maailmanpalon syttyessä olisivat alttiit antamaan kaikkensa isänmaan puolesta.

Elias Simojoki (käsi ylhäällä) osasi innostaa nuoria sydämiä. Hän näki nuorissa vanhoista ja viisaista puuttuvaa elävää uskoa ja rohkeutta. Kuva Kuortaneen sinimustaleiriltä 1930-luvun puolivälistä.

Sinimusta nuoriso

Simojokea varoitettiin hallituspiirejä myöten villitsemästä nuorisoa, mutta hän vastasi esittämällä kysymyksen: miksi päättäjät ovat huolissaan nuorison politikoimisesta, kun heidän pitäisi olla huolissaan siitä, ettei nuorisolla ole käytettävissään tarpeeksi aseita sodan syttyessä?

Sinimusta-järjestö, johon kuului 5 500 valajäsentä, lakkautettiin tammikuussa 1936 sen sekaannuttua Viron sisäpolitiikkaan. Joukko sinimustia oli nimittäin Simojoen johdolla tukenut Viron vapaussoturiliikkeen vallankaappausyritystä.

Simojoki joutui julkisuuden tuomitsemaksi. Eräs yksityiskirje, jossa hän lupasi poliittisille vastustajilleen paikkaa Petsamon Heinäsaarille perustettavassa keskitysleirissä, vuoti nimittäin lehdistölle. Monet omistakin arvostelivat Simojokea tämän johdosta, mikä loukkasi häntä erityisesti.

Kannaksen linnoittaminen

Simojoki jatkoi kuitenkin taistelua nuorisosta ja oli mukana perustettaessa sinimustien seuraajaa, IKL:n nuorisojärjestöä Mustapaitoja. Hän toimi sen johdossa kuolemaansa saakka. Hän oli myös aloitteentekijä ja yksi puuhamiehistä niin sanotussa lapiojääkäriliikkeessä, kun Karjalan kannasta linnoitettiin vapaaehtoisvoimin kesällä 1939.

− Seura torkkuu nykyään. Jos teissä on vähänkään miestä, niin tehkää edes aloite, että Karjalan kannas linnoitettaisiin, oli valajäsen numero 1 tokaissut pistäytyessään alkuvuodesta 1939 AKS:n toimistossa. Tästä oli lähtenyt käyntiin linnoittamishanke AKS:n ja suojeluskuntajärjestön organisoimin vapaaehtoisvoimin.

Elias Simojoki seuraamassa vapaaehtoisten linnoitustöiden edistymistä Karjalan kannaksella kesällä 1939.

Vapaaehtoisena talvisotaan

Se, että suomalaiset löysivät talvisodan alla yhteisen nuotin, oli Simojoelle tärkeä asia. Suomen jääminen yksin ylivoimaista vihollista vastaan järkytti kuitenkin aiemmin niin toiveikasta taistelijaa. Neuvostoliiton ja Saksan liittoutuminen oli katkera pettymys.

Vaikka Simojoki olisi ikänsä puolesta voinut jäädä kotiin, hän lähti vapaaehtoisena JR 39:n sotilaspastoriksi. Kotiin jäivät nuori vaimo ja poikavauva. Simojoki yritti lievittää alakuloaan olemalla alituisesti liikkeellä, olemalla siellä missä rykmenttinsä miehetkin, rohkaisten ja avustaen heitä.

Simojoki kaatui tammikuussa 1940 Koirinojan lahdella Laatokan jäälle. Hän ei ollut pystynyt kuuntelemaan haavoittuneen hevosen tuskanhuutoja, vaan oli varoituksista huolimatta − kenties alitajuisesti kuolemaa etsien − lähtenyt kohtalokkaalle matkalleen.

Hän saavutti hevosen, lopetti sen ja käänsi suksensa paluumatkalle, kun vastarannalta ammuttu vihollisen konekiväärisuihku surmasi hänet välittömästi.

Elias Simojoki yhdessä viimeisistä valokuvistaan lähdössä talvisotaan JR 39:n sotilaspastoriksi.

Tulisieluisen taistelijan elämä oli päättynyt, mutta muisto jäi elämään. Rintamalle saapunut runoilija V. A. Koskenniemi sattui paikalle juuri kun Simojoen ruumista oltiin kuljettamassa pois. Runossaan Kenttäpappi Koskenniemi on kuvannut tätä kohtausta. Kokoelmasta Latuja lumessa löytyvä runo alkaa seuraavasti:

– Vuoks eläimen apua anoovan / Menit, pappi, kuolemaan. / Mutta alennuksessa maailman/ Mitä meille sa annoitkaan!

Puolustustahdon herättäjä

Kun ruumista kuljetettiin ahkiolla etulinjasta JR 39:n komentopaikan ohitse, lausui rykmentin komentaja, jääkärieversti P. A. Autti:

− Siinä meni puolustustahtomme herättäjien kärkimies. Jos meillä olisi Suomen lippu, panisimme sen nyt Elias Simojoen peitteeksi.

Simojoki ei eläessään saavuttanut merkittävää julkista asemaa, eikä häntä muistettu kunniamerkeillä. Kuitenkin tämä maalaispappi oli monelle aikalaiselle merkittävä tiennäyttäjä, Snellmanin työn jatkaja ja tulisieluinen puolustustahdon herättäjä.

Simojoki valoi opetuslapsiinsa suursuomalaisen taistelutahdon, eräänlaisen ylilatauksen, jota monet arvostelivat epärealistiseksi, pateettiseksi tai suorastaan vaaralliseksi haihatteluksi, mutta joka osoittautui kuitenkin tarpeelliseksi talvisodassa; monet entiset sinimustat, AKS:n ja IKL:n jäsenet jakoivat hänen kohtalonsa.

Elias Simojoki oli yksi tekijä talvisodan ihmeen taustalla. Hänet on haudattu sankarihautaan Kiuruveden palaneen kirkon saarnastuolin paikalle.

Jos kutsu käy…

Viikonvaihteen Ilta-Sanomiin oli haastateltu Perussuomalaisten mahdollisia ministerikandidaatteja. Minullakin oli kunnia olla joukossa – aiempi blogikirjoitukseni http://jussiniinisto.fi/index.php/2010/10/minustako-ministeri/ kertoo miksi.

Muut haastatellut olivat nykyiset kansanedustajamme Raimo Vistbacka, Pentti Oinonen, Pirkko Ruohonen-Lerner, Pertti Virtanen ja Pietari Jääskeläinen. Myös professori Erkki Havansi ja ex-kansanedustaja Pentti Kettunen lukeutuivat haastateltuihin.

Ilta-Sanomat esitti kaksi kysymystä. Ensinnäkin: Olisitteko valmis ministeriksi, jos kutsu käy? Toiseksi kysyttiin: Mikä ministerintehtävä vastaisi parhaiten osaamistanne?

Vastaukseni löytyvät oheisesta lehtileikeskannauksesta.

Toimittaja Eija Kallioniemen artikkelista "Ministeriksi? Kyllä kiitos!" (Ilta-Sanomat 30.10.2010).

Maalaiskunta metropolin paineessa

Viisas vihreä mies Osmo Soininvaara Helsingistä oli tänään kertomassa meille nurmijärveläisille luottamushenkilöille miten maalaiskuntaamme tulisi kehittää osana metropolia. Soininvaaran tyyli oli provokatiivinen, minkä hän itsekin myönsi. Tarkoituksena oli herätellä uusia ajatuksia, ja sen tylsää nimeä Maankäytön kehityskuvatyö kantavan seminaarin avauspuheenvuoro tekikin.

Soininvaara totesi, että Nurmijärven suurin taajama Klaukkala on samalla kunnan heikkous. Sillä on hyvä sijainti lähellä Helsinkiä, mutta toteutus on jäänyt kesken. Klaukkalaa pitäisi kuulemma eheyttää: esimerkiksi parkkipaikat pitäisi sijoittaa talojen alle, taakse tai päälle.

Kieltämättä kiinteämpi keskusta-alue voisi tehdä Klaukkalasta viihtyisämmän. Sanojensa vakuudeksi polkupyöräilyä harrastava matkasaarnaajamme esitteli Klaukkalan betoniarkkitehtuurista ottamaansa kuvaa, jonka kuvakulma ei ollut taajamalle erityisen mairitteleva.

Soininvaara latasi myös, ettei kuntaa pidä kehittää tasapuolisesti. Nurmijärven ei hänen mielestään yksinkertaisesti kannata ylläpitää kolmea elinvoimaista keskusta: Klaukkalaa, kirkonkylää ja Rajamäkeä. Meidän tulisi panostaa yksinomaan Klaukkalaan, ja ottaa sen asukastavoitteeksi 30 000. Tästä olen vahvasti eri mieltä.

Kun puhe eteni Klaukkalan kauan kaivattuun junarataan, joka on suunnitteilla vasta vuoden 2035 jälkeen, jäi ainakin allekirjoittaneelle Soininvaaran alustuksesta sellainen kuva, ettei edes 30 000 asukkaan Klaukkala riittäisi tuomaan rataa Nurmijärvelle.

Aika paljon asukkaita siis saisi olla, että junarata tulisi Nurmijärvelle. Ja jos rata ei tule, ei asukkaitakaan kuntaan muuta riittävästi. Suo siellä, vetelä täällä.

Olisiko siksi järkevintä tässä vaiheessa panostaa yhteistyössä Vantaan kanssa kunnolliseen liityntäpysäköintimahdollisuuteen Kivistön tai muun vastaavan tulevan uuden junaaseman yhteydessä?

Yhdestä asiasta olin Osmo Soininvaaran kanssa vahvasti samaa mieltä: Nurmijärven maaseutumaisemaa on vaalittava. Joka niemeen, notkoon ja saarelmaan ei taloa saa pystyttää, vaan annettakoon tilaa ja arvoa myös esi-isien vuosisataiselle uurastukselle, nurmijärveläiselle kulttuurimaisemalle. Se on kuntamme todellinen valttikortti.

Minustako ministeri?

Timo Soini vieraili YLE TV2:n Pressiklubissa. Ohessa linkki niille, jotka eivät ohjelmaa nähneet: http://areena.yle.fi/ohjelma/Pressiklubi (ks. etenkin 21-22 minuutin kohdalta).

Aina valppaat toimittajat Ruben Stiller, Pekka Ervasti ja Timo Haapala tenttasivat Soinia parhaansa mukaan. Heitä tuntui erityisesti kiinnostavan Perussuomalaisten mahdollinen meno hallitukseen eduskuntavaalien jälkeen. Soini toppuutteli: karhu pitää ensin kaataa, että sen pääsee nylkemään. Toisaalta hän myös totesi, että vastuuseen pitää olla valmis, jos kansa antaa kannatuksen.

Toimittajat totesivat, että Timo Soini puolueen puheenjohtajana on itseoikeutettu ministerikandidaatti, vaan kuka on toinen? Olettamus kun on, että jos menemme hallitukseen, saamme kaksi ministeripostia. Yhdellä ministerillä emme hallitukseen mene – se on varma.

Ervasti tarkensi Soinille: Jos et halua nimetä yhtä ministerikandidaattia, anna kolme nimeä, joista voisi tulla ministereitä. Ja sanavalmis Soinihan vastasi kiertelemättä ja kaartelematta: Raimo Vistbacka, eduskuntaryhmän pääsihteeri Jussi Niinistö ja eläkkeellä oleva prosessioikeuden professori Erkki Havansi.

”Jos he pääsevät eduskuntaan, niin siinä on muun muassa kelpo nimiä”, sanoi Soini tarkoittaen minua ja Havansia, sillä Vistbackahan ei enää asetu ehdolle. Toki hän mainitsi myös nykyisten kansanedustajiemme Pirkko Ruohonen-Lernerin, Pentti Oinosen, Pietari Jääskeläisen ja Pertti Virtasen kyvyt ministerin tehtäviin.

Oli tietenkin yllättävää kuulla puolueen puheenjohtajan mainitsevan nimeni ministerispekulaatioiden yhteydessä, mutta mikäs siinä. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja kun minulta on ohjelman jälkeen vuorostaan kysytty, että mikä ministerin palli miestä kiinnostaa, niin vastaan minäkin suoraan: puolustusministeri.

Maanpuolustuksen asiat kiinnostavat, mutta käydään kuitenkin ensin vaalit, joihin on aikaa vielä puoli vuotta, ja nyljetään sitten se kuuluisa karhu. Joka tapauksessa tästä on hyvä jatkaa vaalitaistoa, kun Perussuomalaisten kannatus jatkaa historiallisessa nousukiidossa: viimeisin Ylen mittaus näyttää peräti 14,3 prosenttia.

Georg C. Ehrnrooth in memoriam

Uutiset välittivät suru-uutisen: pitkän linjan poliittinen vaikuttaja Georg C. Ehrnrooth on kuollut tänään kotonaan Helsingissä 84-vuotiaana.

Muistan varhaisnuorena seuranneeni kiinnostuneena Georg C. Ehrnroothin suoraselkäisiä esiintymisiä television vaalipaneeleissa. Tuolloin elettiin 1980-luvun poliittiselta ilmapiiriltä tunkkaisessa YYA-Suomessa, joka oli toista kuin moniarvoinen nyky-Suomi. Ehrnrooth oli osaltaan herättämässä kiinnostustani politiikkaan.

Muistan Ehrnroothin rohkeuden, tiukan antikommunismin ja perustellun Kekkos-kritiikin. Ne purivat. Georg C. Ehrnrooth oli itsenäinen poliitikko – suomalainen toisinajattelija, kuten aikalaisensa Veikko Vennamo.

Ehrnrooth ja Vennamo olivat molemmat koulutukseltaan juristeja ja pitkäaikaisia kansanedustajia, jotka kasvettuaan erilleen alkuperäisestä puolueestaan perustivat omansa. Sellainen vaatii kanttia.

Ehrnroothin puolue oli Suomen Perustuslaillinen Kansanpuolue, sittemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Vennamon puolue oli Suomen Pientalonpoikien Puolue, sittemmin Suomen Maaseudun Puolue.

Molemmat puolueet on jo kuopattu, eivätkä nimet Perustuslailliset ja Perussuomalaiset enää sekaannu kuten vielä joku vuosi sitten, mutta Suomen historiaan POP ja SMP jäävät sisä- ja ulkopoliittisesti tarpeellisina henkireikinä. Neuvostokarhun halaus kun oli sen verran lujaa laatua, että hyvä kun ilma pääsi Suomi-neidolta kulkemaan.

Tapasin Ehrnroothin kerran. Se oli itsenäisyyspäivänä Helsingissä 1980-luvun lopulla. Tapaaminen jäi hyvin mieleen. Pehmeä ääni, luja kädenpuristus, muutama ystävällinen sana nuorelle kollille.

Asuessani opiskeluvuosinani Helsingissä 1990-luvun alussa pääsin äänestämään POP:n Panu Toivosta, joka oli mielestäni tehnyt hyvää työtä esimerkiksi Viron ja muiden Baltian maiden vapauden puolesta aivan kuten puoluetoverinsa Georg C. Ehrnroothkin. Tiesin, ettei häntä valita, mutta sittenkin! Se oli vaatimaton kiitoksen ilmaukseni miehille, jotka olivat olleet pitkälti oikeassa itänaapurin suhteen.

Perustuslaillisten puoluesihteerinä toiminut Toivonen kuoli 2006, nyt on siis Perustuslaillisten puheenjohtaja Ehrnroothkin kuollut. Kepeät mullat, isänmaan miehet!

Paketti kasassa

Olin tänään Perussuomalaisten puoluehallituksen kokouksessa eduskunnassa. Ryhmän pääsihteerinä pyrin aina kun voin osallistumaan kokouksiin, koska niissä saa hyvän kuvan oman kentän tunnoista.

Keskustelun fokus oli tietenkin tulevissa eduskuntavaaleissa. Perussuomalaiset lähtevät vaaleihin omilla listoilla ilman vaaliliittoja. Tungos listoillemme on ollut ennennäkemätön. Päivänperhoja emme kuitenkaan ota, joten moni BB-tyyppinen julkkis on joutunut pettymään.

Kaikesta näkee, että PerusS-kelkka kulkee vinhaa vauhtia ja kyytiin on hyppääjiä. Puoluehallitus hyväksyi ainakin minulle liki käsittämättömän määrän uusia jäseniä, vaikka edellisestä kokouksesta ei ollut pitkää aikaa.

Tälläkin hetkellä poliittisessa keskustelussa on monia asioita, joista sato kerätään 17. huhtikuuta 2011 Perussuomalaisten laariin: vaalirahoitus, Kreikan lainoitus, aselaki, Atalanta-operaatio ja ensi viikon välikysymysaihe hajajätevesiasetus – nämä vain ensimmäisinä mieleen juolahtaneina esimerkkeinä.

Timo Soinin johdolla voitamme vaalit varmasti, jos emme itse ala sössimään vanhojen puolueiden tapaan. Meillä on suunnitelma, meillä on ohjelma ja meillä on oma linja. Niistä on pidettävä kiinni loppuun asti: paketti on pidettävä kasassa, kuten mäkihyppääjillä tai olympiatyylin nyrkkeilijöillä.