Minustako ministeri?

Timo Soini vieraili YLE TV2:n Pressiklubissa. Ohessa linkki niille, jotka eivät ohjelmaa nähneet: http://areena.yle.fi/ohjelma/Pressiklubi (ks. etenkin 21-22 minuutin kohdalta).

Aina valppaat toimittajat Ruben Stiller, Pekka Ervasti ja Timo Haapala tenttasivat Soinia parhaansa mukaan. Heitä tuntui erityisesti kiinnostavan Perussuomalaisten mahdollinen meno hallitukseen eduskuntavaalien jälkeen. Soini toppuutteli: karhu pitää ensin kaataa, että sen pääsee nylkemään. Toisaalta hän myös totesi, että vastuuseen pitää olla valmis, jos kansa antaa kannatuksen.

Toimittajat totesivat, että Timo Soini puolueen puheenjohtajana on itseoikeutettu ministerikandidaatti, vaan kuka on toinen? Olettamus kun on, että jos menemme hallitukseen, saamme kaksi ministeripostia. Yhdellä ministerillä emme hallitukseen mene – se on varma.

Ervasti tarkensi Soinille: Jos et halua nimetä yhtä ministerikandidaattia, anna kolme nimeä, joista voisi tulla ministereitä. Ja sanavalmis Soinihan vastasi kiertelemättä ja kaartelematta: Raimo Vistbacka, eduskuntaryhmän pääsihteeri Jussi Niinistö ja eläkkeellä oleva prosessioikeuden professori Erkki Havansi.

”Jos he pääsevät eduskuntaan, niin siinä on muun muassa kelpo nimiä”, sanoi Soini tarkoittaen minua ja Havansia, sillä Vistbackahan ei enää asetu ehdolle. Toki hän mainitsi myös nykyisten kansanedustajiemme Pirkko Ruohonen-Lernerin, Pentti Oinosen, Pietari Jääskeläisen ja Pertti Virtasen kyvyt ministerin tehtäviin.

Oli tietenkin yllättävää kuulla puolueen puheenjohtajan mainitsevan nimeni ministerispekulaatioiden yhteydessä, mutta mikäs siinä. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja kun minulta on ohjelman jälkeen vuorostaan kysytty, että mikä ministerin palli miestä kiinnostaa, niin vastaan minäkin suoraan: puolustusministeri.

Maanpuolustuksen asiat kiinnostavat, mutta käydään kuitenkin ensin vaalit, joihin on aikaa vielä puoli vuotta, ja nyljetään sitten se kuuluisa karhu. Joka tapauksessa tästä on hyvä jatkaa vaalitaistoa, kun Perussuomalaisten kannatus jatkaa historiallisessa nousukiidossa: viimeisin Ylen mittaus näyttää peräti 14,3 prosenttia.

Georg C. Ehrnrooth in memoriam

Uutiset välittivät suru-uutisen: pitkän linjan poliittinen vaikuttaja Georg C. Ehrnrooth on kuollut tänään kotonaan Helsingissä 84-vuotiaana.

Muistan varhaisnuorena seuranneeni kiinnostuneena Georg C. Ehrnroothin suoraselkäisiä esiintymisiä television vaalipaneeleissa. Tuolloin elettiin 1980-luvun poliittiselta ilmapiiriltä tunkkaisessa YYA-Suomessa, joka oli toista kuin moniarvoinen nyky-Suomi. Ehrnrooth oli osaltaan herättämässä kiinnostustani politiikkaan.

Muistan Ehrnroothin rohkeuden, tiukan antikommunismin ja perustellun Kekkos-kritiikin. Ne purivat. Georg C. Ehrnrooth oli itsenäinen poliitikko – suomalainen toisinajattelija, kuten aikalaisensa Veikko Vennamo.

Ehrnrooth ja Vennamo olivat molemmat koulutukseltaan juristeja ja pitkäaikaisia kansanedustajia, jotka kasvettuaan erilleen alkuperäisestä puolueestaan perustivat omansa. Sellainen vaatii kanttia.

Ehrnroothin puolue oli Suomen Perustuslaillinen Kansanpuolue, sittemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Vennamon puolue oli Suomen Pientalonpoikien Puolue, sittemmin Suomen Maaseudun Puolue.

Molemmat puolueet on jo kuopattu, eivätkä nimet Perustuslailliset ja Perussuomalaiset enää sekaannu kuten vielä joku vuosi sitten, mutta Suomen historiaan POP ja SMP jäävät sisä- ja ulkopoliittisesti tarpeellisina henkireikinä. Neuvostokarhun halaus kun oli sen verran lujaa laatua, että hyvä kun ilma pääsi Suomi-neidolta kulkemaan.

Tapasin Ehrnroothin kerran. Se oli itsenäisyyspäivänä Helsingissä 1980-luvun lopulla. Tapaaminen jäi hyvin mieleen. Pehmeä ääni, luja kädenpuristus, muutama ystävällinen sana nuorelle kollille.

Asuessani opiskeluvuosinani Helsingissä 1990-luvun alussa pääsin äänestämään POP:n Panu Toivosta, joka oli mielestäni tehnyt hyvää työtä esimerkiksi Viron ja muiden Baltian maiden vapauden puolesta aivan kuten puoluetoverinsa Georg C. Ehrnroothkin. Tiesin, ettei häntä valita, mutta sittenkin! Se oli vaatimaton kiitoksen ilmaukseni miehille, jotka olivat olleet pitkälti oikeassa itänaapurin suhteen.

Perustuslaillisten puoluesihteerinä toiminut Toivonen kuoli 2006, nyt on siis Perustuslaillisten puheenjohtaja Ehrnroothkin kuollut. Kepeät mullat, isänmaan miehet!

Klaukkalan markkinoilla

Edessä vasemmalta Pietari Jääskeläinen, Pasi Salonen ja Tiina Ullvén-Putkonen. Takana vasemmalta Viljo Savolainen, Matti Putkonen, Jussi Niinistö, Pekka M. Sinisalo ja Jukka Turunen.

Perussuomalaisten teltta oli tänään pystyssä kotikuntani Nurmijärven Klaukkalan markkinoilla. Paikalla oli kansanedustaja Pietari Jääskeläinen, vaalityömies Matti Putkonen rouvineen, useita uusmaalaisia kansanedustajaehdokkaita ja heidän tukijoukkojaan.

Palautteesta päätellen Klaukkalan torikansaa puhuttavat etenkin vanhojen puolueiden vaalirahasotkut, eläkeasiat ja maahanmuuttoon liittyvät ongelmat. Oli terveellista kuulla kansan suusta suoraa puhetta.

Kaikkien keskustelukumppanien mielestä Perussuomalaiset tulevat ottamaan maanvyörymävoiton tulevissa eduskuntavaaleissa. Yllättävän moni tuli suoraan sanomaan, että aikoo äänestää meikäläisiä. Tästä on hyvä jatkaa!

Tarton rauhasta 90 vuotta

Tarton rauhan solmimisesta on huomenna tullut kuluneeksi 90 vuotta. Julkaisen ohessa tiivistetyn version esitelmästäni Tampereen Suomalaisella Klubilla 11.10.2010. Pitkä se on vieläkin, mutta toivon sen kiinnostavan historianharrastajia.

Oliko Tarton rauha ”liian hyvä” vai ”häpeärauha”?

Tarton rauhan solmimisesta on kulunut 90 vuotta. Rauha oli ja on merkittävä, olihan se ensimmäinen itsenäisen Suomen tekemä rauha. Samalla se on ainoa rauhamme, joka syntyi neuvotellen – toisin kuin talvi- ja jatkosodan jälkeen tehdyt rauhat Moskovassa ja Pariisissa, jotka olivat enemmänkin sanelurauhoja.

Suomessa ei ole juuri viime vuosikymmeninä tuotu esille Tarton rauhaa, ja on ollut aikoja jolloin Tarton rauhasta puhuminen oli suorastaan tabuaihe. Moni saattaa vielä tänäänkin ajatella, että kyseessä oli vaarallisen edullinen rauha Suomelle, ja että olisi parempi olla enempää elämöimättä asialla.

Mikä ”häpeärauha”?

Monen aikalaisen mielestä Tarton rauha oli kuitenkin häpeällinen, mitä nykypäivän näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää.

Mikä teki Tarton rauhasta ”häpeärauhan”? Kuinka tämä 1920- ja 30-luvuilla Suomen heimohenkisissä piireissä paljon parjattu rauha oikein syntyi?

Eikö Tarton rauha ollutkaan ”liian hyvä”, kuten viime sotien jälkeen on ajateltu ja kouluissakin opetettu?

Neuvottelut alkavat

Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut Tartossa alkoivat kesäkuussa 1920. Tasavallan presidentti K.J. Ståhlbergin nimittämässä seitsenhenkisessä valtuuskunnassa oli kaikkien silloisten eduskuntapuolueiden edustus. Rauhanvaltuuskuntaa johti kokoomuslainen J.K. Paasikivi.

Suomen rauhanvaltuuskunta avustajineen. Eturivissä vasemmalta lukien: Alexander Frey (rkp), Väinö Voionmaa (sdp), J.H. Vennola (ed.), J.K. Paasikivi (kok.), Rudolf Walden (sit.), Väinö Kivilinna (ml.) ja Väinö Tanner (sdp).

Tarton neuvottelujen ongelmallisin kysymys oli itärajan kulku. Ongelma ei ollut pelkästään Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanvaltuuskuntien välinen, vaan myös Suomen valtuuskunnan sisäinen. Suomalaiset yrittivät löytää ratkaisun ongelmaansa ennen neuvottelujen aloittamista.

Petsamon kysymys

Suomen poliittisen johdon, rauhanvaltuuskunnan ja julkisen mielipiteen keskuudessa vallitsi varsin laaja yksimielisyys Petsamon liittämisestä Suomeen. Senhän oli jo keisari Aleksanteri II luvannut Suomelle vuonna 1864, ja Leninin bolševikkihallitus oli tavallaan vahvistanut asian myöntämällä Petsamon punaiselle Suomelle kapinavuonna 1918.

Sula satama Jäämereltä koettiin puoluekannasta riippumatta taloudellisesti hyvin tärkeäksi. Alueen nikkelivaroista ei vielä tuolloin ollut tietoa.

Sosialidemokraattien kiinnostuksesta Petsamoa kohtaan kertoo esimerkkinä tämä kirja, jonka kirjoittaja Väinö Voionmaa kuului Tarton rauhanvaltuuskuntaan.

Itä-Karjalan kohtalo

Itä-Karjalan kohtalo sen sijaan jakoi rauhanvaltuuskunnan porvarit ja sosialistit eri leireihin. Sosialidemokraateille riittivät autonomianaikaiset rajat, mutta porvarillisten puolueiden toiveena olivat luonnolliset ja helpommin puolustettavat rajat. Laajimmillaan tämä tarkoitti rajalinjausta Laatokka−Syväri−Äänisenmeri.

Toteutuessaan tämä olisi merkinnyt Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan liittämistä Suomeen. Ja siten tietenkin edullisesti puolustettavia rajoja. Puolustettava maaraja olisi lyhennyt kolmannekseen, noin 350 kilometriin!

Tämä ”lyhyt raja – pitkä rauha” -ajatus nousi sittemmin jatkosodan aikana tunnetetulla tavalla esille.

Kansojen itsemääräämisoikeus

Heimohenkisimmät suomalaiset toivoivat siis Karjalan kansan kahtiajaon päättymistä. Kysymys kytkeytyi ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan voimakkaaseen aatesuuntaukseen, kansojen itsemääräämisoikeuteen, jonka Neuvosto-Venäjäkin oli ilmoittanut hyväksyvänsä.

Paasikivi muokkasi valtuuskunnan minimiohjelmaksi kompromissin: karjalaisille neuvoteltaisiin vapaus päättää kansanäänestyksellä siitä, kuuluako Suomeen vai Neuvosto-Venäjään.

Rajan kulku jätettäisiin äänestyksen jälkeen kansainvälisen komission tehtäväksi. Suomen suojeluksessa jo olevien Pohjois-Aunuksen kuntien Repolan ja Porajärven taas tulisi saada itse ratkaista, haluaisivatko ne uutta kansanäänestystä vai eivät.

Kirjasalon kulmaus

Repolan ja Porajärven lisäksi Suomella oli kolmaskin autonomian aikaisten rajojen ulkopuolella oleva liitosalue, nimittäin Karjalan kannaksella oleva pieni Kirjasalon kulmaus, jota miehitti suomalaisten heimosoturien tukema inkeriläinen vapaajoukko.

Koko Inkeri päätettiin kuitenkin unohtaa heti kättelyssä, sillä sen liittämismahdollisuuksia Suomeen ei Pietarin vuoksi pidetty realistisina. Rauhanvaltuuskunta päätti suositella Inkerin suomalaisille kulttuuriautonomiaa.

Työkansan kommuuni

Neuvosto-Venäjä puolestaan valmistautui Tarton neuvotteluihin alusta alkaen tiukkaa linjaa vetäen. Bolševikit perustivat aivan rauhanneuvottelujen alla Karjalan työkansan kommuunin, joka käytännössä teki tyhjäksi suomalaisten vaateen kansanäänestyksen järjestämisestä Itä-Karjalassa.

Bolševikkien mukaan kommuuni ilmaisi kansan tahdon: Itä-Karjalan kysymys olisi vastedes Neuvosto-Karjalan sisäinen asia.

Neuvottelut alkavat

Neuvottelut Tartossa käynnistyivät kesäkuussa 1920. Suomen valtuuskunta sai heti havaita, ettei Neuvosto-Venäjä tarvinnut rauhaa minkälaisin ehdoin tahansa.

Kun suomalaiset esittivät vaateensa Itä-Karjalan ja Petsamon suhteen, tarjosi vastapuoli vuoden 1914 rajoja muutamin muutoksin: Pietarin turvaamiseksi osa Suomenlahden saaria oli luovutettava ja Kannaksen Pietaria lähellä oleva mutka oli oikaistava.

Uusi Suomi 16.6.1920. Aluekysymykset näyttelivät Tarton rauhanneuvotteluissa julkisessa sanassakin tärkeintä osaa.

Sota Puolassa

Bolševikkien tiukka linja selittyi osin sotatoimien saamasta käänteestä Puolan rintamalla kesä-heinäkuun vaihteessa 1920.

Puna-armeija valtasi puolalaisilta Ukrainan Kiovan takaisin, ja puolalaiset peräytyivät satoja kilometrejä. Koko Puola näytti luhistuvan. Neuvosto-Venäjän sotilaallisen aseman vahvistuminen merkitsi sitä, ettei sen tarvinnut tinkiä.

Salaista diplomatiaa

Paikallaan junnanneet neuvottelut keskeytettiin heinäkuun puolivälissä kahdeksi viikoksi. Aloite oli neuvosto-osapuolen tekemä, ja sen syy oli mahdollisesti rauhanvaltuuskunnan sosiaalidemokraattisen jäsenen Väinö Tannerin harjoittama salainen diplomatia, josta Paasikivi oli tietoinen.

Suomen sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner oli nimittäin tympääntynyt Suomen ulkopoliittisen johdon tinkimättömään linjaan, ja halusi vauhdittaa neuvotteluja paljastamalla vastapuolelle suomalaisten kuvioita.

Keino oli arveluttava, lähellä maanpetoksellista toimintaa, mutta Tannerille talousmiehenä merkitsivät taloudelliset seikat enemmän kuin aluekysymykset.

Uusi minimiohjelma

Helsinkiin neuvottelutauolle palannut rauhanvaltuuskunta pohti tilannetta presidentin ja hallituksen kanssa sekä muokkasi itselleen uuden minimiohjelman. Tanner esitti sen pohjaksi luopumista Itä-Karjalasta, myös Suomen suojeluksessa jo olevista Repolasta ja Porajärvestä. Petsamossakin tyydyttäisiin vain taloudellisiin toimilupiin.

Hallituksen enemmistö kuitenkin halusi tässä vaiheessa pitää kiinni Repolasta ja Porajärvestä. Neuvotteluja Tartossa päätettiin jatkaa, mutta hitaasti, jotta kansainvälinen tilanne ehtisi selkiintyä.

Siirryttiin siis vaatimuksista viivytystaktiikkaan. Paasikiven ja Tannerin luonnostelemaa uutta minimiohjelmaa toteutettaisiin vain pakon edessä. Repolaa ja Porajärveä ei luovutettaisi.

Sosialistit hermostuvat

Kun neuvottelut Tartossa jälleen käynnistyivät, olivat rauhanvaltuuskunnan sosialidemokraattiset jäsenet Tanner ja Väinö Voionmaa hyvin hermostuneita. He uhkailivat erollaan ja halusivat valtuuskunnalle vapaat kädet. Ne Tanner tavallaan ottikin jatkaessaan saladiplomatiaansa bolševikkidiplomaattien kanssa.

Tanner antoi salaisessa tapaamisessa ymmärtää Neuvosto-Venäjän valtuuskunnan jäsenelle Kerzentseville, ettei Itä-Karjalan kysymys kiinnostanut sosialidemokraatteja, sen sijaan Petsamoa hän vaati Suomelle jyrkästi ja korosti sen olevan kaikkien suomalaisten yhteinen tavoite.

Neuvostodiplomatia etenee

Jatkoneuvotteluissa bolševikkien olikin helppo käyttää suomalaisen valtuuskunnan sisänäistä hajanaisuutta hyväkseen. Bolševikeillä oli yhtenäinen julkisivu kaiken aikaa. Tilanne oli heille edullinen, varsinkin kun sota Puolan rintamalla eteni voitosta toiseen.

Niinpä välirauhansopimus valmistui ja taloussuhteiden järjestely edistyi. Molemmat olivat neuvostodiplomatian voittoja, sillä suomalaiset eivät saaneet lainkaan myönnytyksiä läpi. Repola ja Porajärvi pysyivät kuitenkin tässä vaiheessa vielä Suomella.

Pilsudski hyökkää

Suomen kannalta epäedullinen asetelma kääntyi kuitenkin kertaheitolla, kun Puolan peloton johtaja Pilsudski johti armeijansa kylmäveriseen hyökkäykseen punakenraalien Tuhatsevskin ja Budjonnyin yhtymien välistä.

Josef Pilsudski, Puolan peloton johtaja.

Puolalaisten vastahyökkäys alkoi Varsovan edustalta elokuun puolivälissä 1920 ja vyöryi nopeasti syvälle bolševikkien selustaan. Puna-armeijan joukot kääntyivät sekasortoiseen pakoon ja olivat elokuun loppuun mennessä Puolan kansallisten rajojen ulkopuolella.

Veikselin ihme

Puolan uskomaton nousu tappion partaalta murskavoittoon vaikutti Suomen kannalta edullisesti rauhanneuvottelujen kulkuun. Nyt oli vastapuolen vuoro osoittaa myöntyväisyyttä!

Rohkaistunut Paasikivi alkoi pauhata, että valtuuskunta oli ollut liian pehmeä ja antanut liian helposti periksi. Nyt oli Tannerin vuoro olla hiljaa.

Tässä tilanteessa Neuvosto-Venäjän johtaja Lenin päätti luovuttaa Suomelle Petsamon. Tannerin viesti oli mennyt Leninille asti. Vastikkeena Lenin halusi joukon Suomenlahden saaria ja Repolan sekä Porajärven.

Kurikka-lehden pilapiirtäjän 30.9.1920 julkaistu piirros siitä, mitä Suomen käytävä Jäämerelle tuli maksamaan.

Jakamaton valtioalue

Presidentti Ståhlberg kielsi valtuuskuntaa neuvottelemasta vanhan suomalaisen valtioalueen luovuttamisesta Petsamon vastineeksi. Suomen valtioalue oli jakamaton, painotti Ståhlberg. Samaa periaatetta kannatti hallituksen enemmistö.

Paasikivi oli eri mieltä. Hän esitti ajatuksen sekä Petsamon että Repolan ja Porajärven hankkimisesta Suomelle. Paasikivi esitti kaksoispitäjien vastineeksi taloudellisia ja alueellisia hyvityksiä, eräiden Suomenlahden saarten lisäksi Kuokkalan venäläistynyttä mutkaa Kannakselta.

Ståhlbergille Suomen valtioalue oli kuitenkin ehdottomasti jakamaton. Samaan aikaan oli nimittäin Ahvenanmaan kysymys ajankohtainen. Valtioalueen luovuttaminen olisi ollut kieltämättä huono esimerkki Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisun kannalta.

Tannerin ehdotus

Neuvottelujen jo ollessa katkeamaisillaan Tanner otti jälleen salayhteyden vastapuoleen ja ehdotti Repolan ja Porajärven vaihtamista Petsamoon, jos venäläiset luopuvat Kannasta ja Suomenlahden saaria koskevista vaatimuksistaan. Näin tapahtuikin. Suomen valtuuskunta hyväksyi 7. syyskuuta Neuvosto-Venäjän ehdotuksen.

Tieto Repolaa ja Porajärveä odottavasta kohtalosta levisi Suomessa kulovalkean tavoin. Porvarillisissa lehdissä kirjoitettiin Suomen kunniasta ja lähetystöt kävivät päättäjien pakeilla puhumassa karjalaisten puolesta.

Yleisen mielipiteen odotettua rajumman reaktion takia ulkoministeri Rudolf Holsti yllytti Paasikiven vielä kokeilemaan kaksoispitäjien länsiosien, joissa enin osa asutuksesta oli, saamista Suomelle. Kävi ilmi, että tämä olisikin ollut mahdollista, jos sitä olisi ajoissa ja yksimielisesti osattu vaatia. Tämä ajatus jäi kiusaamaan Paasikiven omatuntoa, eikä hän tohtinut keskustella siitä muiden kuin Tannerin kanssa.

Tyytyväiset bolševikit

Sopimuksen synnyttyä neuvostojohto ja neuvostolehdistö tervehti sitä tyytyväisenä, poistihan se Pietariin kohdistuvan uhan ja oli tärkeä myös taloudellisesti. Neuvosto-Venäjä sai lähes kaiken, mitä se neuvotteluista oli lähtenyt hakemaan.

Suomalaisille aktivisteille ja heimosotureille Tarton rauhansopimus oli häpeärauha eritoten siksi, että Repolasta ja Porajärvestä luovuttiin.

Yksinäinen laukaus

Oliko käynyt niin, että Suomi ensin houkutteli lupauksillaan karjalaiset huomaansa ikään kuin pantiksi neuvotteluja varten ja sitten vaihtoi heidät taloudellisesti arvokkaammaksi katsomaansa siivuun Jäämeren rantaa?

Tämä koettiin häpeämättömän moraalittomaksi toiminnaksi ja tästä syystä esimerkiksi Repolan nimismies Bobi Sivén ampui itsensä protestina Tarton rauhalle.

Bobi Sivénistä tuli Akateemisen-Karjala Seuran marttyyri. Julkaisin hänen elämäkertansa 2001.

Peli oli Suomen osalta pelattu harrastelijamaisesti, mutta neuvostodiplomatia nappasi Tarton rauhasta sulan hattuunsa. Vasta Stalinin kaudella rauhaa alettiin Neuvostoliitossa tarkastella ”pahalla silmällä”.

Tannerin vastuu

Väinö Tanner oli mies, joka keskeisimmin vaikutti Repolan ja Porajärven luovuttamiseen Neuvosto-Venäjälle. Hän teki raskaan virheen paljastaessaan suomalaisten sisäiset erimielisyydet. Tämän tietäen vastapuolella ei ollut tarvetta tehdä todellisia myönnytyksiä tietyn takarajan ylitse. Vastuunsa on Paasikivelläkin, joka salli Tannerin kulissientakaisen toiminnan.

Saladiplomatia paljastui suurelle yleisölle vasta vuonna 1949 Tannerin julkaistua muistiinpanoihinsa varsin rehellisesti pohjautuvan kirjan nimeltä Tarton rauha. 1920- ja 30-luvuilla Tanner oli touhuistaan hipihiljaa, mikä oli tietysti mahdollisen maanpetossyytteen kannalta ymmärrettävää.

Paasikiven opportunismi

Paasikiven politiikka oli opportunistista. Hän etsi suhdanteita seuraten mielestään tarkoituksenmukaisinta ratkaisua. Hän ei pitänyt Tarton rauhaa heti sen synnyttyä liian hyvänä, kuten hän myöhemmin arvioi, vaan kohtuullisena. Reaalipoliitikkona hän yksinkertaisesti pyrki tekemään välttämättömyydestä hyveen.

Suomen rauhanvaltuuskunnan yleinen virhe oli, että he ajattelivat kohtuulliset vaatimukset esittämällä saamaan vastapuolen suostuvaisemmaksi kohtuulliseen rauhaan. Neuvosto-osapuoli kuitenkin piti itsestään selvänä sitä, että Suomi iskisi heti alussa pöytään enimmäisvaatimukset − nimenomaan neuvottelutaktisista syistä.

Vaatimattomuus ja vilpittömyys

Venäläiset eivät osanneet ajatellakaan, että suomalaiset ovat niin vaatimattomia neuvottelijoita, että lähtevät heti esittämään minimivaatimuksiaan.

Vaatimattomuus ja vilpittömyys ovat perinteisiä suomalaisia hyveitä. Ne ovat kuitenkin huonoja pelikortteja kansainvälisessä diplomatiassa, jossa ne muuttuvat helposti naiiviudeksi ja sinisilmäisyydeksi.

Suomen nuori diplomatia ei neuvottelujen loppusuoralla ottanut edes harhautusmielessä yhteyttä puolalalaisiin, joten bolševikkien ehkä eniten pelkäämä valttikorttikin jäi käyttämättä.

Kunniaton rauha?

Eduskunta hyväksyi rauhansopimuksen äänin 163 puolesta ja 27 vastaan. Suomi ratifioi sopimuksen 11. joulukuuta 1920.

Oliko Tarton rauha kunniaton rauha? Nykypäivän näkökulmasta ei tietenkään. Normaalia poliittista kaupankäyntiä, sanoisi joku.

Vaikka nykypäivänä Tarton rauha vaikuttaa hyvinkin edulliselta ja joillekin ehkä ainoalta oikealta, ei sen syntyminen faktisesti ollut suomalaisen valtiotaidon mestarinäyte. Suomi tinki enemmän kuin Neuvosto-Venäjä. Lopulta Suomi joutui tinkimään minimivaatimuksistaankin.

Puheet liian edullisesta tai mahdollisimman edullisesta rauhasta on nähtävä anakronismina, toisen maailmansodan jälkeisen tilanteen synnyttämänä jälkiviisautena, sillä rajat olisivat todellakin voineet olla Suomelle huomattavasti edullisemmat.

Kysymykseen ”Kuinka paljon edullisempia?” vastaaminen on jossittelua, mutta vertailu Viron, Latvian ja Puolan samana vuonna tekemiin, alueellisesti ja taloudellisestikin varsin edullisiin rauhansopimuksiin antaa suuntaa.

Muistamisen arvoinen

Kuitenkin Tarton rauha on muistamisen arvoinen. Se on merkittävä ennen muuta siksi, että se on ensimmäinen itsenäisen Suomen tekemä rauha. Se päätti virallisesti vapaussodan.

Samalla se on ainoa rauhamme, joka syntyi neuvotellen, vaikkakin sen suomalaisia pääneuvottelijoita ei voi kehua ainakaan diplomaattisesta taituriudesta. 

Paketti kasassa

Olin tänään Perussuomalaisten puoluehallituksen kokouksessa eduskunnassa. Ryhmän pääsihteerinä pyrin aina kun voin osallistumaan kokouksiin, koska niissä saa hyvän kuvan oman kentän tunnoista.

Keskustelun fokus oli tietenkin tulevissa eduskuntavaaleissa. Perussuomalaiset lähtevät vaaleihin omilla listoilla ilman vaaliliittoja. Tungos listoillemme on ollut ennennäkemätön. Päivänperhoja emme kuitenkaan ota, joten moni BB-tyyppinen julkkis on joutunut pettymään.

Kaikesta näkee, että PerusS-kelkka kulkee vinhaa vauhtia ja kyytiin on hyppääjiä. Puoluehallitus hyväksyi ainakin minulle liki käsittämättömän määrän uusia jäseniä, vaikka edellisestä kokouksesta ei ollut pitkää aikaa.

Tälläkin hetkellä poliittisessa keskustelussa on monia asioita, joista sato kerätään 17. huhtikuuta 2011 Perussuomalaisten laariin: vaalirahoitus, Kreikan lainoitus, aselaki, Atalanta-operaatio ja ensi viikon välikysymysaihe hajajätevesiasetus – nämä vain ensimmäisinä mieleen juolahtaneina esimerkkeinä.

Timo Soinin johdolla voitamme vaalit varmasti, jos emme itse ala sössimään vanhojen puolueiden tapaan. Meillä on suunnitelma, meillä on ohjelma ja meillä on oma linja. Niistä on pidettävä kiinni loppuun asti: paketti on pidettävä kasassa, kuten mäkihyppääjillä tai olympiatyylin nyrkkeilijöillä.

Pitkän päivän ilta

Eilinen päivä kului akateemisissa merkeissä, mutta tämä päivä peruspuoluetyössä. Lähdin Tampereelle, joissa meillä oli eduskuntavaalien ohjelmatyöryhmän kokous. Käsittelimme muun muassa ohjelmamme maahanmuutto- ja opetuspoliittisia osuuksia taitavan puheenjohtajamme Vesa-Matti Saarakkalan johdolla.

Pitkän kokouksen loppupuolella alkoi takki olla tyhjä itse kullakin ja herja lensi niin kuin se poikaporukassa vaan voi lentää. Esimerkiksi kun pohdimme lauseelle ”Toisen asteen ammattikoulutuksen päätöksenteko on kytkettävä…” sopivaa loppua, kirjasimme aivoriihen tuloksena lauseen loppuun sanat ”kolmannen asteen yhteyteen.”

Siis näin: ”Toisen asteen ammattikoulutuksen päätöksenteko on kytkettävä kolmannen asteen yhteyteen.”

Saa nähdä huomaavatko politiikan toimittajat ja tutkijat tämän absurdin lauseen Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmasta 2011 – vai yleensä jätämmekö sitä lopulliseen versioon…

Arvopolitiikkaa asialinjalla