Verkottuneesta puolustuksesta Natoon

Puolustusministeriö on hiljattain laatinut itselleen vuoteen 2030 ulottuvan strategisen suunnitelman. Päätin kevyenä kesälukemisena perehtyä siihen, koska kantaani eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajana oli kysytty.

Suunnitelman luettuani tulin pitkälti samaan tulokseen kuin sitä STT:lle arvioinut asiantuntija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri: etenkin runsaasti viljelty, ainakin allekirjoittaneelle uusi käsite ”verkottunut puolustus” on epämääräisyydessään ongelmallinen. Sen alle hautautuvat suunnitelman hyvät puolet.

Puolustusministeriön virkamiesten kehittämän ammattislangin mukaan Suomen puolustuskykyä kehitetään ja käytetään verkottuneesti. Tavoitteena on entistä laaja-alaisempi ja pitkäjänteisempi puolustuspoliittinen ja sotilaallinen yhteistyö, jossa omaa puolustuskykyä tarjotaan muiden hyödynnettäväksi ja vastavuoroisesti itse hyödynnetään muiden puolustuskykyä.

Kauniisti muotoiltuja ajatuksia, vaan missä realismi. Virkamiesten strateginen visio kiteytyy lauseeseen, jonka voi ymmärtää vihjaavan Nato-jäsenyyteen: “Suomen puolustusratkaisu on verkottunut puolustus, joka mahdollistaa siirtymisen yhteiseen puolustukseen.” Sama sanotaan toisinkin: “Yhteinen puolustus nähdään verkottuneen puolustuksen loogisena jatkumona.”

Tällainen visiointi on toiveajattelua, joka voidaan myös tulkita politikoinniksi. Sellainen ei kuulu virkamiesten toimenkuvaan. Ministeriön tehtävänä on toteuttaa annettuja linjauksia, ei tehdä niitä omalla hallinnon alallaan, kuten Visuri totesi.

Toki on samaan hengenvetoon todettava, että EU:n Lissabonin sopimus toi jäsenmaille keskinäisen avunannon velvoitteen sotilaallisessa hyökkäyksessä ja että pohjoismaisessa yhteistyössä on periaatteessa ideaa.

Perussuomalaisesta vinkkelistä suunnitelmassa olisi kuitenkin tullut tehdä todellinen strateginen valinta epämääräisen ja vihjailevan käsitepyörityksen sijaan. Rivit suoriksi! Olisi voinut reilusti todeta, että joko kansallinen puolustusjärjestelmä tai Nato. Siinähän ne todelliset vaihtoehtomme ovat. Nyt Suomi-neitoa istutetaan kahdelle pallille. Tavallinen taksa on, että siihen väliinhän sitä putoaa.

Asiakirjan lopussa todetaan, että puolustusministeriön strateginen suunnitelma, osastrategiat ja toimintaohjelmat antavat perusteet puolustusvoimien strategiselle suunnittelulle. “Puolustusministeriön strategiasta annetaan ohjauskirje puolustusvoimille.” Ei kannata hötkyillä – uusiksi mennee.

Nimittäin puolustusministeriön Nato-uskossaan vahvat virkamiehet ovat tehneet turhaa työtä, sillä syksyllä käynnistyy turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelu. Parlamentaarinen työ määrittelee puolustusratkaisumme suuren linjan. Näin toimitaan demokratiassa. Näin lukee myös hallitusohjelmassa.

Mielipiteitä saa ja pitääkin olla virkamiehillä, mutta he eivät puolustusdoktriinistamme päätä. Suomen kansa antaa maalle suunnan vapaissa vaaleissa. Tukea pitää etsiä, mutta sen varaan emme voi heittäytyä. Suomea puolustavat suomalaiset. Siksi meillä tulee olla omat vahvat, koko kansan puolustusvoimat.

J.K. Yllä olevan kirjoitettuani silmiini osui mielenkiintoinen kolumni aiheeseen liittyen. Entinen valtiosihteeri Risto Volanen kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalle 22. heinäkuuta asiantuntevan kolumnin puolustusvoimauudistuksesta. Hän varoitti maavoimien ja alueellisen puolustuksen alasajosta.

Volanen totesi samaan tapaan kuin minäkin viime kuussa Ruotuväki-lehdessä kaluston ns. massavanhenemisesta:

“Vuoden 2004 puolustus- ja turvallisuuspoliittinen selonteko asetti vuoden 2008 tavoitteeksi kahdeksan maavoimien operatiivista eli hyvin varustettua prikaatia sekä mittavat alueelliset joukot. Määrärahoja suunnattiin kuitenkin huipputeknisiin johtamis- ja asejärjestelmiin. Samalla alettiin hävittää käyttökelpoista mutta Naton kanssa yhteensopimatonta maavoimien aseistusta.”

Taidatkos sen selvemmin sanoa? Renki (puolustushallinto) ei totellut isäntää (valtiojohtoa). Näin ei voi jatkua. Nato-uskoiselle teknoarmeijasooloilulle on pantava piste.