“Mannerheimin kanahäkki”

Seinäjoki oli vuonna 1918 pienehkö eteläpohjalainen rautateiden risteyspaikkakunta, joka sai vapaussodassa kokoansa suuremman roolin ylipäällikkö Mannerheimin perustettua esikuntansa sinne.

Pekka Nieminen kuvaa hiljattain julkaistussa kirjassaan Päämaja Seinäjoella 1918 ansiokkaasti näitä vaiheita nivoen paikalliset tapahtumat valtakunnallisiin. Suosittelen kirjaa kaikille Suomen itsenäistymisvaiheen historiasta kiinnostuneille.

Kuten tunnettua, ns. valkoisen Suomen pääkaupunkina toimi Vaasa. Se toimi kuitenkin vain lyhyen aikaa Suomen senaatin eli maan laillisen hallituksen joukkojen päämajakaupunkina, sillä venäläisten joukkojen aseistariisunnan 27. tammikuuta 1918 alettua Mannerheim siirtyi Ylihärmään ja sieltä 9. helmikuuta Seinäjoelle, jossa päämaja pysyi maaliskuun lopulle.

Tampereen tultua vallatuksi Mannerheim esikuntineen siirtyi Vilppulaan, sitten Tampereelle ja sodan loppuvaiheessa vielä Mikkeliin. Kauimmin päämaja oli Seinäjoella, runsaat puolitoista kuukautta, mutta jostain syystä tämä ajanjakso on jäänyt niin valtakunnallisessa sota- kuin pohjalaisessa paikallishistoriassakin verraten vähälle huomiolle.

Silloinen Seinäjoki oli alle 5 000 asukkaan taajama. Se valikoitui päämajapaikkakunnaksi todennäköisesti siitä syystä, että se oli tärkeä rautateiden risteysasema. Lisäksi se sijaitsi poliittisesti valkoisen maaseudun keskellä.

Seinäjoesta tuli merkittävä joukkojen perustamis- ja kouluttamiskeskus sekä läpikulkupaikka. Yhteiskoululla toimi lyhyen aikaa reserviupseerikoulu. Se oli laatuaan ensimmäinen itsenäisessä Suomessa ja suoraa jatkoa Vimpelin ja Vöyrin kouluille.

Seinäjoella kokoontui helmikuun puolivälistä alkaen myös ylipäällikön neuvottelukunta, joka oli perustettu eteläpohjalaisten suojeluskuntamiesten aloitteesta välittäväksi elimeksi, jotta vieraaksi koetun ylemmän päällystön ja maasta polkaistun talonpoikaisarmeijan välille saataisiin kitkattomampi yhteistyö.

Yöt päivät jymisivät junat, kaikuivat komentosanat ja kumahteli maa marssivain joukkojen astunnasta, niiden rientäessä taisteluihin ja voittoihin”, on Artturi Leinonen kuvannut Seinäjoen sodanaikaista elämää. Nieminen on löytänyt runsaasti vastaavia aikalaiskuvauksia arkistoista ja painetuista lähteistä.

Seinäjoen naisilla oli kova työ muonittaa ja vaatettaa sotilaita, hoitaa haavoittuneita sekä vastaanottaa sankarivainajia, jotka useissa tapauksissa arkutettiin Seinäjoella ja lähetettiin edelleen kotipitäjiensä multiin haudattaviksi. 

Seinäjoella tapahtui myös ns. jääkärikonflikti. Tästä ei Nieminen kirjassaan tarpeeksi kerro, vaikka aiheesta olisi ollut Ohto Mannisen perusteellinen tutkimuskin. Saksasta palanneet jääkärit nimittäin halusivat lähteä taisteluun omana joukko-osastonaan, ja vasta ankarien neuvottelujen jälkeen he taipuivat Mannerheimin päämajan suunnitelmiin, jonka mukaan jääkärit hajautettiin kouluttajiksi ja johtajiksi eri yksikköihin. Kriisin yhteydessä suunniteltiin jopa ylipäällikön vaihtoa, mutta se ymmärrettiin kesken sotaa liian vaaralliseksi.

Itse päämaja toimi Seinäjoen ratapihalla lähtövalmiina junavaunuissa, jotka oli turvallisuussyistä ympäröity korkealla teräsverkkoaidalla. Tästä juontuu hieman pilkallinen aikalaisnimitys ”kanahäkki”. Päämajan käytössä oli lisäksi aseman lähellä olevia rakennuksia, joiden käyttötarkoitukset Nieminen on vaivojaan säästämättä selvittänyt. Moni näistä rakennuksista on jo purettu.

"Mannerheimin kanahäkki" eli päämajajuna Seinäjoella.

Päämajan vartioinnista vastasi muuten alkuvaiheessa värvätty joukko-osasto Suomen Tasavallan Vartiosto, jonka vaiheita Nieminen on edellisessä kirjassaan perusteellisesti selvittänyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *