Aihearkisto: Blogimerkintä

Nato PA -kokouksessa Bukarestissa

Pohjois-Atlantin liiton parlamentaarisen yleiskokouksen (englanniksi Nato Parliamentary Assembly) syysistunto pidettiin tänä vuonna Romanian pääkaupungissa Bukarestissa. Vietin siellä viime viikonlopun yhdessä keskustan kansanedustajan Mikko Savolan kanssa. Paikalla oli myös delegaatioon kuuluva eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sdp). Delegaatiomme johtaja Ilkka Kanerva (kok.) ei päässyt paikalle toisen kokouksen takia.

Nato-parlamentaarikkojen syyskokouksessa käsiteltiin muun muassa Afganistanin ja Libyan tapahtumia, kyberturvallisuuden kasvavaa merkitystä sekä puolustuksen resurssointia Naton jäsen- ja kumppanimaissa. Keskustelu oli avointa, ja käsittelyssä olleet asiakirjat löytyvät Nato PA:n verkkosivuilta osoitteesta www.nato-pa.int.

Suomi ei ole Naton jäsen eikä Naton parlamentaarinen yleiskokous ole osa Pohjois-Atlantin puolustusliittoa, mutta yleiskokous voi antaa Natolle suosituksia. Yleiskokouksen varsinaisia jäseniä ovat kaikkien 28 Nato-maan parlamentit. Suomi on rauhankumppanuusmaana yksi yleiskokouksen 14 liitännäisjäsenestä. Eduskunnasta on osallistunut valtuuskunta Nato PA:n kokouksiin vuodesta 1998 lähtien.

Nato PA:n yleiskokous kokoontuu täysistuntoon kahdesti vuodessa, syksyllä ja keväällä.  Seuraava kokous on toukokuussa Tallinnassa. Bukarestin kokous oli minulle ensimmäinen laatuaan. En ole Naton ihailija kuten tiedetään, mutta sainpahan vähän tuntumaa aihepiiriin.

Romanian diktaattorin Ceausescun rakentama hulppea palatsi toimi Nato PA:n kokouspaikkana. Rakennus on toiseksi suurin hallintorakennus maailmassa Pentagonin jälkeen.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nato PA:n yhtenä kokoussalina toimineen senaatin istuntosalin kattoa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Palatsin edessä Nato-suurlähettiläämme Pia Rantala-Engberg, valiokuntaneuvos Olli-Pekka Jalonen ja kansanedustaja Mikko Savola.

Tyly budjetti puolustusvoimille

Eduskunnassa alkoi tänään valtion ensi vuoden talousarvioesityksen käsittely. Budjettikeskustelu suuressa salissa jatkuu koko viikon. Tänään kuultiin ryhmäpuheenvuorot. Perussuomalaisten kokonaisnäkemyksen esitti ryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner, ja se löytyy aikanaan puolueen kotisivuilta. Itse pääsin kysymään hallitukselta debatin yhteydessä puolustusmäärärahojen leikkauksista. Minuutin pituinen puheenvuoroni meni suurin piirtein näin:

Arvoisa puhemies! Talousarvioesitys on erityisen tyly puolustusvoimille, mutta se on vasta esimakua tulevasta. Siitä on liian vähän keskusteltu tässä salissa.

Hallitusohjelmassa puolustusvoimilta leikataan tämän vaalikauden aikana 200 miljoonaa euroa. Todellisuudessa säästötavoitteet joudutaan ministeri Wallinin arvion mukaan jopa tuplaamaan, ellei peräti nelinkertaistamaan yli 800 miljoonaan euroon, kuten Pääesikunnassa on laskettu.

Pääministeri Kataisen hallitus on täysin kohtuuttomalla leikkauslinjallaan nakertamassa mahdollisuuksiamme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen. Mikään muu hallinnonala ei joudu tällaisen höykytyksen kohteeksi kuin puolustushallinto. Kun jalkaväkimiinatkin tullaan tuhoamaan, jos eduskunta ratifioi Ottawan sopimuksen, ei koko maata yksinkertaisesti voida enää puolustaa.

Missä on tämän yksipuolisen aseistariisunnan viisaus? Eikö jokaisen valtion tärkein tehtävä ole kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen? Aikooko hallitus vielä tästäkin kiihdyttää puolustusmenojen leikkauksiaan, kuten edustaja Lapintie Vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuorossa antoi ymmärtää?

Tasa-arvo yliopistojen opiskelijavalinnoissa

KIRJALLINEN KYSYMYS

Suomen- ja ruotsinkielisten ylioppilaiden epätasa-arvoinen kohtelu opiskelijavalinnoissa

Eduskunnan puhemiehelle

Suomessa on kaksi ruotsinkielistä yliopistoa, Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, sekä kuusi kaksikielistä yliopistoa, joissa on kiintiöpaikkoja ruotsinkielisille opiskelijoille. Tarkkaa lukua siitä, kuinka paljon ruotsinkieliseen opetukseen on varattu paikkoja, ei erilaisista ilmoitustavoista johtuen ole saatavilla.

Tänä syksynä Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ruotsinkieliseen kiintiöön pääsi opiskelemaan kahdeksan pistettä heikommilla tuloksilla kuin suomenkieliselle puolelle. Samoin oikeustieteelliseen tiedekuntaan hakeneista ruotsinkielisistä pääsi sisään yli 23 prosenttia pyrkineistä, kun suomenkielisten kohdalla luku oli vain 18 prosenttia. Näin ollen näyttää siltä, että ruotsinkielisten on suhteessa helpompi päästä opiskelemaan yliopistoon kuin suomenkielisten.

Opetusministeriöstä on aikaisemmin todettu muun muassa allekirjoittaneelle (KK 6/2011 vp), että yliopistot päättävät opiskelijavalinnoistaan itsenäisesti ja että kiintiöillä pyritään turvaamaan ruotsinkieliset palvelut. Kuitenkin opetusministeri Gustafssonin Yleisradiolle 3. lokakuuta 2011 antaman lausunnon mukaan “kaikilla on oltava tasa-arvoiset mahdollisuudet päästä yliopistoon, eikä millään kansalaisryhmillä voi olla mitään etuoikeuksia.” Ministeri toteaa myös, että opetusministeriö pystyy vaikuttamaan asiaan, kun tulosneuvotteluja yliopistojen kanssa käydään.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mitä hallitus aikoo konkreettisesti tehdä yliopistoissa vallitsevalle epätasa-arvoiselle kohtelulle suomen- ja ruotsinkielisten ylioppilaiden kesken, ja millä aikataululla muutoksia on odotettavissa?

Helsingissä 4 päivänä lokakuuta 2011

Jussi Niinistö /ps

Ruotsin puolustusvoimauudistus ja Suomi

Osallistuin tänään ruotsalais-suomalaisessa kulttuurikeskuksessa Hanasaaressa järjestettyyn seminaariin, jonka aiheena oli “Suomen puolustuksen uudistus – miten voisimme hyödyntää Ruotsin kokemuksia?”

Seminaarin lopuksi oli paneelikeskustelu, jossa edustin Perussuomalaisten murtumatonta peruslinjaa. Muut osallistujat olivat vanha tuttu panelistitoveri, Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto ja puolustusministeri Stefan Wallinin valtiosihteeri Marcus Rantala sekä Ruotsin puolustusvaliokunnan jäsen Allan Widman. Hanasaaren kotisivuilla näkyy olevan video paneelista, tosin vaatimaton laadultaan.

Paneeli alkoi valmistelluilla puheenvuoroilla. Olin kirjoittanut itselleni seuraavanlaisen pohjan, jota suurin piirtein noudatin. Aikataulusyistä jouduin sanontaani hieman karsimaan, mutta tässä sanomani kokonaisuudessaan:

Ruotsin puolustusratkaisu eli luopuminen yleisestä, tosin viime vaiheessa enää valikoivasta asevelvollisuudesta, siirtyminen vapaaehtoiseen ammattiarmeijaan ja keskittyminen kansainväliseen kriisinhallintaan on kieltämättä rohkea, etten sanoisi dramaattinen. Se on osa kansainvälistä trendiä, mutta sillä on juurensa Ruotsin historiassa.

Edellisen kerran Ruotsi teki radikaalin puolustusvoimauudistuksen vuonna 1925. He totesivat ensimmäisen maailmansodan pasifistisissa jälkitunnelmissa, että uhkia ei ole ja aloittivat armeijansa alasajon. Kahdeksan vuotta myöhemmin Hitler nousi valtaan ja siitä kuusi vuotta myöhemmin alkoi toinen maailmansota. Ruotsi aloitti kiivaan varustautumisen. Kylmän sodan aikana Ruotsin armeija oli merkittävä tekijä Pohjolassa.

Ensimmäisestä kerrasta Ruotsi oppi ainakin sen, että kerran alas ajetun sotilaallisen kyvyn palauttaminen vie paljon aikaa. Ja jos juuri nyt ei olekaan näköpiirissä sotilaallista uhkaa, jonkun vuoden päästä voi olla. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Siksi tämä Ruotsin uusin puolustusremontti ei käsittääkseni ole aivan yhtä jyrkkä muutos kuin 1920-luvulla.

Suomessa onkin turha hymyillä Ruotsin puolustusvoimauudistukselle. Ruotsilla on edelleen sellaisia huomattavia sotilaallisia suorituskykyjä, etenkin ilma- ja merivoimien osalta, joita Suomella ei ole. Ja vaikka sodan ajan reservi on Ruotsilla nyt pieni, on sillä vapaaehtoiset kodinturvajoukot – Hemvärnet, jolla on kasvanut merkitys Ruotsin alueellisena puolustajana.

Suomen suunnalta katsottuna Ruotsin maavoimat ovat kuitenkin liian pienet. Suomessa on perinteisesti nähty maavoimat ja alueellinen puolustusjärjestelmä maanpuolustuksen selkärankana.

Mielestäni on hedelmätöntä keskustella siitä, miten voisimme hyödyntää Ruotsin kokemuksia omassa puolustusvoimauudistuksessamme, jos emme samalla ymmärrä, että Ruotsin ratkaisu ei todennäköisesti olisi ollut mahdollinen ilman Suomen itsenäistä ja uskottavaa puolustusta.

Uusiin uhkiin pitää varautua, muttei vanhojakaan pidä unohtaa. Jos Suomi seuraisi Ruotsin tietä, luopuisi yleisestä asevelvollisuudesta ja keskittyisi kansainväliseen kriisinhallintaan, Ruotsi todennäköisesti liittyisi Natoon, koska maailmanrauha on yhtä lähellä nyt kuin vuonna 1925.

Venäjä on merkittävin sotilaallinen voimatekijä Suomen ja Ruotsin lähialueella, ja tämä voima on kasvamassa. Venäjä on viime aikoina huomattavasti lisännyt joukkojensa määrää Suomen lähialueilla. Sen varusteluohjelma on erittäin kunnianhimoinen.

Venäjän yhteiskunnallista kehitystä on vaikea arvioida. Se voidaan kuitenkin todeta historiasta, että Venäjä kunnioittaa maata, joka huolehtii oman maansa puolustuksesta hyvin. Puolustuskyvyn pitää olla uskottava nimenomaan Venäjän silmissä. Ja täyttä uskottavuutta ei sikäläisen käsityksen mukaan rakenneta kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä.

Suomi tekee turvallisuuspolitiikkaa omista lähtökohdistaan käsin. Niin Ruotsikin. Ruotsin tie ei ole Suomen tie. Geopolitiikka ja historia vaikuttavat. Maantieteelle emme mahda mitään, kuten Paasikivi totesi.

Suomen on tehtävä strateginen valinta kumpaan suuntaan lähdemme vahvasti satsaamaan: seuraammeko Ruotsin ja useimpien muiden länsimaiden esimerkkiä panostamalla ammattimaiseen armeijaan, jolla voimme osallistua kriisinhallintasotiin kaukana kotimaasta vai panostammeko puolustusvoimien päätehtävään eli oman maan puolustamiseen ja otamme Venäjän viimeaikaisen ja tulevan kehityksen huomioon.

Asiantuntija Jarno Limnéllin tavoin uskon, että emme voi olla samanaikaisesti vahvoja sekä perinteisessä sodankäynnissä että kriisinhallintasodissa.

Joka tapauksessa on selvää, että puolustusalan yhteistyötä Suomen ja Ruotsin kesken on syvennettävä. Solidaarisuusjulistuksen jälkeen tarvitsemme pitäviä valtiosopimuksia, jos toden teolla aiomme lähteä kehittämään yhteisiä puolustuskykyjä. Kannatan pohjoismaista puolustusalan yhteistyötä.

J.K. Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen hiljattain julkaisema Venäjä-raportti on tutustumisen arvoinen. Kommentoin sitä tänään Alma Median lehtien haastattelussa, ohessa linkki Aamulehteen.

Politiikkaa puolustusuudistukseen

Puolustusvoimissa on suunnitteilla suurin uudistus sitten jatkosodan päättymisen. Pääsyiksi uudistukseen ilmoitetaan koulutettavien määrän supistuminen, puolustusmateriaalin vanheneminen ja taloudelliset realiteetit.

Uudistustyön tuloksena Suomella olisi vuonna 2015 nykyistä kustannustehokkaammat ja suorituskykyisemmät puolustusvoimat. Tämä tarkoittaa puolustusvoimien johdon mielestä huomattavasti nykyistä pienempää sodan ajan vahvuutta, rauhan ajan organisaation keventämistä ja toimintatapojen uusimista.

Puolustusvoimista vakuutetaan, ettei uudistus vaaranna puolustuspolitiikkamme peruspilareita: yleistä asevelvollisuutta, alueellista puolustusta ja sotilaallista liittoutumattomuutta. Tavoitteena on pienempi, mutta paremmin varusteltu armeija.

Puolustusvoimista on viestitetty, että sille tulisi antaa riittävät toimivaltuudet toteuttaa uudistus ilman poliittisia rajoituksia. Kenraalit pelkäävät, että muutoin tuloksena ovat puolustusvoimat, jolla ei ole asianmukaista suorituskykyä. He haluavat tarjota päätöksentekijöille valmiiksi pureskellun mallin.

Valtiontalouden haasteet osuivat huonoon saumaan puolustusvoimauudistuksen kannalta. Hallitusohjelma leikkaa puolustushallinnolta tällä vaalikaudella historiallisen paljon: peräti 200 miljoonaa euroa. Se on yli seitsemän prosenttia tämän hetkisestä puolustusbudjetista.

Lisäksi on huomioitava uudistuksesta aiheutuvat kustannukset ja muut säästöpaineet. Yhteensä on puhuttu jopa 300–400 miljoonan euron säästötarpeesta. Jalkaväkimiinat kieltävän Ottawan sopimuksen ratifiointi on ongelma sekin itsenäiselle ja uskottavalle puolustuskyvylle.

Puolustusvoimia ollaan ajamassa nurkkaan. Armeija pakotetaan säästämään tärkeimmästä tehtävästään: oman maan puolustamisesta.

Hankalassa tilanteessa olisi syytä pikaisesti käynnistää turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selontekotyö parlamentaarisine seurantaryhmineen. Toisin kuin puolustusministeri Stefan Wallin (rkp) on esittänyt, varuskuntia ei tule lakkauttaa ennen selontekoa. Puolustusvoimat tarvitsee poliittista ohjausta. Kansallisen edun takia puolustusvoimauudistus ja selonteko on valmisteltava yhtenäisesti.

Suomessa on pitkä ja vakiintunut poliittinen perinne, että maanpuolustuksen suuntaviivat hyväksytään parlamentaarisessa menettelyssä ja vahvan konsensuksen hengessä. Mukana ovat sekä hallitus- että oppositiopuolueet. Tätä hyvää perinnettä kannattaa jatkaa, sillä geostrategisen sijaintimme ymmärtää jokainen suomalainen.

Poliitikkojen ei pidä luovuttaa kansalta saamaansa valtakirjaa sotilaille. Poliitikkojen tehtävä on määritellä puolustusvoimauudistuksen suunta ja antaa vastaus muun muassa seuraaviin kysymyksiin:

Kuinka suuri osuus miesikäluokasta koulutetaan? Miten suuri ja millä tavalla varustettu on reservi? Mikä on varuskuntien kohtalo? Tingitäänkö tehtävistä vai puolustetaanko koko maata? Mikä osuus rahoituksesta voidaan käyttää materiaalihankintoihin? Korvaako hankinnoissa laatu määrän? Liittoudutaanko vai ylläpidetäänkö kansallista puolustuskykyä? Satsaammeko jatkossa enemmän perinteiseen rauhanturvaamiseen vai sotilaalliseen kriisinhallintaan?

Edessä on isoja päätöksiä ja merkittäviä valintoja. Ensin on kuitenkin laadittava turvallisuuspoliittinen kokonaisanalyysi. Päätökset on tehtävä huolellisen harkinnan jälkeen, ja niillä on oltava kansalaisten tuki. Toimivien, vaikkakin vanhojen rakenteiden purkaminen ei voi eikä saa olla mikään itseisarvo.

Puolustusvoimauudistusta ei ole syytä kiirehtiä. Jos itsenäinen ja uskottava puolustuskyky rapautetaan, ei sitä vaaran uhatessa voida nopeasti palauttaa. Maanpuolustus on pitkäjänteistä työtä.

Tarvittavat muutokset koko kansan armeijaamme on tehtävä siten, että maamme puolustuskyky ja kansalaisten maanpuolustustahto säilyvät tulevaisuudessakin. Näin myös Suomi on omalta osaltaan takaamassa maanosamme vakautta, kun huolehdimme hyvin omasta tontistamme.

Jussi Niinistö

Kirjoittaja on kansanedustaja (ps) ja eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja.

Kolumni on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 39/2011.

Kuntaliitokset ja lähidemokratia

Kuntademokratia on kansanvallan henkivakuutus, todettiin Perussuomalaisten ryhmäpuheenvuorossa. Se on hyvin sanottu, sillä kansanvalta ei tule toimeen ilman aitoa kuntademokratiaa. Kunnallinen itsehallinto antaa jokaiselle mahdollisuuden vaikuttaa oman kuntansa ja sen palveluiden kehittämiseen.

Hallitus haluaa yhä suurempia kuntia. Suurkuntakaavailujen yhtenä merkittävänä ongelmana on, kuten välikysymyksessä todetaan, ihmisten vieraantuminen kunnallisesta päätöksenteosta. Kuntalaisen pitää voida saada kokea, että hän voi aikuisten oikeasti vaikuttaa siihen, mitä yhteisillä verovaroilla tehdään.

Paikallinen päätöksenteko eli lähidemokratia on – palvelujen tuottamisen ohella – kuntien peruskauraa. Samalla kuntalainen saa välillisesti ottaa kantaa myös siihen, minkälaista politiikkaa Suomessa harjoitetaan valtakunnantasolla.

Puhutaan pakkoliitoksista. Huhut kulkevat. Kuntia ollaan yhdistämässä vielä tämän vaalikauden aikana. Kiire on. Osaavatko kirjoituspöytiensä takaa operoivat virkamiehet ottaa huomioon alueelliset erityispiirteet? Sivuutetaanko kaavamaisissa karttaharjoituksissa paikallinen asiantuntemus?

Mitä järkeä olisi esimerkiksi Uudellamaalla liittää pakolla yhteen Nurmijärvi ja Hyvinkää, kuten julkisuuteen tihkuneen tiedon mukaan on kaavailtu?

Nurmijärvi on alueellisesti selkeä, kolmesta päätaajamasta rakentuva kokonaisuus ja 40 000 asukkaan väestöpohjallaan suorastaan ideaalikokoinen kunta. Osana Helsingin työssäkäyntialuetta se pystyy järjestämään palvelunsa varsin kustannustehokkaasti itse ja kuntarajat ylittävän yhteistyön avulla. Nurmijärvellä on toimiva lähidemokratia, sen olen kunnanvaltuutettuna saanut kokea. Päättäjät on mahdollista tuntea, ja yhteydenotto on mutkatonta.

Miksi hyvin toimiva, ihmisen kokoinen kunta pitäisi hävittää? Ei ole todistettu, että jättikunta olisi automaattisesti edullisempi ja parempi palvelujen tarjoaja kuin pienempi kunta. Onko hallituksen kuntauudistuksessa kyse siitä, että kehyskunnissa asuvien verotulot haluttaisiin käyttää kaupunkikeskusten kehittämiseen kehyskuntien palvelujen kustannuksella? Kyllä hyvin hoidetuilla, Nurmijärveäkin pienemmillä kunnilla, eri puolilla Suomea, on edellytykset olla vahva peruskunta.

Kuntaliitoksiin ja myös kuntien pilkkomisiin voidaan mennä siellä, missä tulos on tutkitusti järkevä. Toisaalta on tärkeää ymmärtää säilyttää vanha rakenne, jos se on toimiva. Nyt tarvitaan malttia ja asialinjaa, ei suuruuden ihannointia sen itsensä vuoksi.

Kuntakenttää on kuunneltava, kuntalaisia on kuultava ja tarvittaessa on äänestettävä. Vapaaehtoisuuden pohjalta kannattaa lähteä liikkeelle, koska silloin tulos on kestävämpi kuin pakolla runnattu.

Kuntaremontti on sikäli tarpeellinen, että byrokratiaa on karsittava ja toimintaa tehostettava, mutta hallituksen linja ei vakuuta. Kuntakoon kasvattaminen ei automaattisesti paranna tuottavuutta ja tehokkuutta. Toimiiko suuruuden ekonomia hallinnossa? Epäilen. Mitä isompi kunta, sitä enemmän byrokratiaa.

Suomi on Euroopan harvimmin asuttuja maita. Miksi meillä pitäisi olla väkiluvultaan ja pinta-alaltaan Euroopan suurimmat kunnat? Se merkitsisi kansanvallan kaventumista ja palveluiden karkaamista reuna-alueilta. Yhä harvempi olisi päättämässä yhteisistä asioista. Kuntalaisten olisi pakko muuttaa keskuksiin saadakseen palveluita. Keskittämispolitiikka eriarvoistaisi Suomea. Koko maa ei säilyisi asuttuna.

Välikysymyksessä ilmaistu huoli on aiheellinen. Kunnalliset lähipalvelut ovat turvaamisen arvoisia, samoin toimiva lähidemokratia. Kuntakentän suuri ongelma tällä hetkellä kuitenkin on lakisääteisten velvoitteiden ja taloudellisten voimavarojen epätasapaino. Mitkä ovat kuntien, mitkä valtion tehtävät ja miten ne rahoitetaan sekä mikä on kansalaisen oma vastuu, näitä kysymyksiä olisi syytä enemmän pohtia karttaharjoitusten sijaan.

Puhe täysistunnon välikysymyskeskustelussa 28.9.2011. Puhutussa versiossa mahdollisesti muutoksia, lopullinen versio löytyy aikanaan eduskunnan nettisivuilta.