Aihearkisto: Historia

Sotilaskodilla paikkansa jokaisen suomalaisen sotilaan sydämessä

Pidin tänään puheen Sotilaskotiperinneyhdistyksen 25-vuotisjuhlassa Hämeenlinnan upseerikerholla. Sotilaskotiperinneyhdistys vaalii ja ylläpitää sotilaskotitoiminnan perinteitä.

Sotilaskotitoiminta juontaa juurensa jääkärikoulutukseen Saksassa. Palattuaan Suomeen jääkärit kannustivat perustamaan Saksan mallin mukaisesti sotilaskoteja varusmiesten palvelusviihtyvyyden ja maanpuolustustahdon kohentamiseksi. Toiminta alkoikin syksyllä 1918 vapaussodan päätyttyä ja jo muutamassa vuodessa sotilaskotitoiminta oli ulotettu pääosaan varuskuntia.

Sotilaskodilla on paikkansa jokaisen suomalaisen sotilaan sydämessä, oli hän sitten varusmies, reserviläinen tai kantahenkilökuntaan kuuluva. Sotilaskoti on synnyymi hymylle, virkistävälle tauolle ja hetkittäiselle irtautumiselle raskaasta palveluksesta.

Somettamiseen tottuneen nykyihmisen on vaikea ymmärtää olosuhteita, joissa 1920–30 -lukujen varusmiehet palvelivat. Palvelusaika oli nykyistä pidempi, lomat olivat tiukassa ja matka kotiin oli vaivalloisen tien takana. Varuskuntien sotilaskodit kirjastoineen ja lukusaleineen muodostivatkin lähes ainoan linkin siviilimaailmaan. Sotilaskoti muodostui myös paikaksi, missä varusmiehet ja kantahenkilökunta olivat tasa-arvoisia. Tämäkin tasavaltalainen yhdenvertaisuutta korostava periaate on hienolla tavalla säilynyt.

Ote marsalkka Mannerheimin päiväkäskystä heinäkuulta 1942 kuvaa ylipäällikön asennetta niin Murtovaaran sankarivainajiin kuin sodan aikaiseen sotilaskotitoimintaan: ”Uskollisina ja uupumattomina vapaaehtoisessa työssään taistelevan armeijamme hyväksi he ovat kunnialla suorittaneet tehtävänsä loppuun saakka. Suomen armeijan sotilaat – kaukana kodeistaan ja omaisistaan – kiittävät ja siunaavat heidän työtään, joka taistelurintaman vaaroja väistämättä on pyrkinyt valmistamaan kodin viihtyisyyttä ja huolenpitoa sodan ponnistuksissa kamppaileville taistelijoille pitkin koko laajaa rintama-aluetta.” Jatkosodan päättäneen välirauhansopimuksen vääryydet – Suojeluskunta- ja Lotta Svärd –järjestöjen lakkauttaminen – eivät onneksi koituneet sotilaskotitoiminnan kohtaloksi.

Sotilaskotitoiminta on elänyt hyvin ajassa. Tästä hyvänä esimerkkinä on valmiustoiminnan kehittäminen. Vuoden 2015 lopulla vahvistettiin sotilaskotijärjestön poikkeusolojen organisaatio.

Kiitos hymyllä ja sydämellä maanpuolustuksen eteen tehdystä työstä ja onnea 25 vuotta täyttävälle Sotilaskotiperinneyhdistykselle!

Koko puhe luettavissa täältä: https://www.defmin.fi/puheet

Syytön kunnes toisin todistetaan

Kansallisarkisto on julkistanut valtioneuvoston kanslian tilaaman selvityksen suomalaisten SS-vapaaehtoisten mahdollisuudesta osallistua juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen vuosina 1941-1943 Ukrainassa ja Kaukasuksella. Aikaamme kuvaavasti selvitys julkaistiin vain englanniksi. Suomeksi ja ruotsiksi ilmestyi vain lyhyet tiivistelmät.

Historiantutkijana olen toki tyytyväinen, että historiaa tutkitaan. Kaikessa tutkimuksessa on luonnollisesti pitäydyttävä todistusvoimaisissa lähteissä ja pyrittävä objektiivisuuteen.

Suomalaiset SS-vapaaehtoiset olivat muista kansallisuuksista poiketen valtion lähettämiä. Muut kansallisuudet koostuivat yksilöperustein rekrytoiduista sotilaista. Suomalaisilla oli vilpitön halu palvella Saksan asevoimissa Wehrmachtissa, jääkäriliikkeen tapaan, mutta Saksan valtiojohdon päätöksellä suomalaisvapaaehtoiset liitettiin pataljoonana osaksi Waffen-SS:n Wiking-divisioonaa. Kaikkiaan suomalaisia oli 1 408. Tätä nykyä suomalaisia SS-vapaaehtoisia on elossa enää kahdeksan.

Nyt julkaistussa selvityksessä suomalaisista SS-vapaaehtoisista ei käsitykseni mukaan esitetä yhtään uutta todistetta, että suomalaiset olisivat syyllistyneet sotarikoksiin taikka osallistuneet juutalaisvainoihin. Siksi pidän epäoikeudenmukaisena, että heidän päälleen heitetään epäilyksen varjo ilman todisteita.

Professori Timo Vihavainen ruoti asiaa omassa blogissaan perusteellisesti. Hän kiteyttää tutkimuksen tuloksen niin ”ettei voida osoittaa yhtään konkreettista tapausta, joissa nimenomaan suomalaiset olisivat toimineet kansainvälisen oikeuden vastaisissa, natsi-ideologian mukaisissa tuhoamistehtävissä”. Voiko tuota enää selvemmin ilmaista.

Oikeusjärjestelmässä noudatetaan sitä periaatetta, että syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan. Mielestäni tämä sopii myös historiantutkimukseen.

Pajun taistelusta alkoi aseveljeys

Pidin puheen Viron vapaussodan yhden merkittävimmistä taisteluista, Pajun taistelun, 100-vuotismuistotilaisuudessa.

Lähde: MoD Estonia

Aloitin lainaamalla eversti Hans Kalmin värväyskirjoitusta sadan vuoden takaa: ”Pojat! Taas vihollinen rynnistää! Ihmisyys ja oikeus ovat vaarassa! Tällä kertaa vihollinen ei hyökkää Päijänteen rannoille, mutta yhtä vaarallinen se on meille silti. Sama vihollinen, jonka yhdessä löimme viime talvena, uhkaa nyt hukuttaa verivirtoihin Viron veljeskansan, minun kotimaani. Sen voitonkulku on varmasti ulottuva Suomeenkin, jos se näin saa jatkua.”

Suomalaiset päättivät osallistua Viron vapaussotaan muiden pohjoismaiden vedotessa puolueettomuuteensa. Suomi oli vapautettu miehittäjän vallasta ja kapina oli kukistettu. Viro oli aloittamassa omaa vapaustaisteluaan. Saksalaiset olivat kaapanneet Viron pian sen itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Saksan romahdettua marraskuussa -18 uhkasi uusi vaara. Puna-armeija yritti miehittää Viroa sitä mukaa kun saksalaiset vetäytyivät. Oli toimittava nopeasti, sillä punainen vaara uhkasi Viron hallitusta, joka järjesti vielä puolustustaan.

Suomi päätti nopeasti aseavusta ja aloitettiin vapaaehtoisjoukon värvääminen. Lähes 4 000 suomalaista ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Suomen etujen mukaista oli, että bolsevismin eteneminen padottaisiin ja että Suomenlahden eteläranta pysyisi ystävällismielisen valtion käsissä.

Yhdessä Viron puolustusministeri Jüri Luikin kanssa.

Ensimmäinen, Viron pohjoisosien vapauttamiseen osallistunut suomalainen vapaajoukko, siirtyi Suomenlahden eteläpuolelle jo tammikuun 1919 alussa. Suurempi, yli 2 300 sotilasta käsittävä osasto laivattiin Tallinnaan tammikuun lopussa. Tätä osastoa johti eversti Hans Kalm.

Kalmin rykmentti, jonka hän nimesi Pohjan Pojiksi, siirtyi ripeasti Viron eteläosaan, missä virolaisjoukot olivat jo saavuttaneet menestystä valtaamalla Tarton kaupungin. Eteneminen jatkui nopeasti kohti Viron etelärajaa, joka kulki Valgan kaupungin halki. Kaupunki oli elintärkeä liikenteen solmukohta, kaikkiaan viidestä suunnasta tulevien rautateiden yhtymäpiste. Sen valtaamisoperaatiota varten muodostettiin Kalmin johtoon suomalais-virolainen taisteluosasto.

Hyökkäys tiivistyi Pajun kartanolle, joka sulki reitin tavoitealueelle. Pohjan Poikain tulikaste muodostui ankaraksi. Hyökkäys juuttui useaksi tunniksi kiivaaseen konekiväärituleen kartanon pelloille. Pimeyden jo laskiessa hyökkääjät toteuttivat ratkaisevan rynnäkön. Karjuva ja tulittava joukko mursi vääjäämättömällä voimalla vastustajansa taistelutahdon rajuissa lähitaisteluissa.

Kun samanaikaisesti oli toinen Pohjan Poikain pataljoonista katkaisut huoltoyhteydet Valgaan, tie kaupunkiin oli seuraavana päivänä auki. Yksi Viron vapaussodan verisimpiä taisteluita oli ohi. Etelä-Viro oli vapautettu.

Suomen ja Viron tiet ovat historian aikana kulkeneet joskus samaan suuntaan, joskus tiemme ovat erkaantuneet. Tänä päivänä suhteemme ovat tiiviimmät kuin koskaan ja vain kapea Suomenlahti erottaa kaksi heimokansaa, jotka molemmat vaalivat kansanvaltaa ja demokratiaa.

Kummankaan kansakunnan vapaus ei tullut vaivatta vaan sen eteen oli taisteltava. Muistamme ja kunnioitamme niiden muistoa, jotka uhrasivat henkensä Viron vapauden ja Suomen kunnian puolesta. Eläköön heidän muistonsa ikuisesti. Eläköön Suomi, eläköön Viro!

Riihimäen Kallenpäivät

Olin Riihimäen varuskunnassa puhumassa jo 75:ttä kertaa järjestettävillä Kallenpäivillä. Puhuin vapaussotiemme perinnöstä ja maanpuolustuksemme tulevaisuuden haasteista. Totesin, että uskottavasta puolustuksesta ei saa tinkiä seuraavallakaan vaalikaudella ja kehotin siksi äänestämään oikein. Kuvassa kanssani kaksi sotiemme veteraania. – Kiitos tämän upean isänmaallisen hyväntekeväisyysjuhlan järjestäjille, etenkin Olli Puputille, ja kaikille blogini lukijoille toivotan hyvää tammisunnuntaita!

Aukusti Tuomisen haudalla

Viron vapaussodan alkamisesta on kulunut sata vuotta. Se sota merkitsee Virolle samaa kuin talvisota meille. Virolle ja Suomelle vapaussota merkitsi aseveljeyden alkua, joka heijastuu meidän aikaamme saakka.

Osallistuin tänään Virossa yhdessä puolustusministeri Juri Luikin kanssa Kuusalun hautausmaalla ensimmäisen kaatuneen suomalaisen vapaaehtoisen Aukusti Tuomisen hautakiven paljastustilaisuuteen, jossa pidin mm. oheisen puheen.

Hyvät kuulijat

Kun vihollisemme sanovat Finis Finlandiae ja Finis Estoniae (loppu Suomelle, loppu Virolle), silloin sanomme me: Eläköön Suomi! Eläköön Viro! Me voitamme!

Edessämme oleva Aukusti Tuomisen hauta muistuttaa meitä Viron kohtalonhetkistä tasan sata vuotta sitten. Nuori tasavalta taisteli olemassaolostaan punaisen vaaran lähestyessä Tallinnaa. Muiden pohjoismaiden vedotessa puolueettomuuteensa Suomi teki päätöksen auttaa veljeskansaansa.

– Ystäviä on autettava, kuten valtionhoitaja P.E. Svinhufvud totesi.

Ensimmäinen suomalainen vapaajoukko siirtyi Suomenlahden eteläpuolelle jo tammikuun alkuun mennessä 1919. Tämä joukko yhdessä virolaisten kanssa eteni nopeasti Narvaan asti. Vain kymmenessä päivässä Pohjois-Viro oli vapautettu punaisesta terrorista. Taisteluiden painopiste siirtyi Etelä-Viroon, jossa toimi toinen suomalainen vapaaehtoisosasto, legendaarinen Pohjan Pojat.

Aukusti Tuominen oli yksi 3 700 suomalaisesta vapaaehtoisesta, jotka saapuivat Viroon taistellakseen bolševikkeja vastaan. Tuominen oli ensimmäinen kaatunut suomalainen ja hän – kuten kaikkiaan noin 150 vapaaehtoista – maksoi kalleimman mahdollisen hinnan Viron vapauden puolesta.

Eläkööt hänen ja muiden sankareiden nimet ikuisesti. Rauha ja kunnia heidän muistolleen.

Ikoninen kuva Viron vapaussodasta. Ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset marssivat joulukuun lopulla Tallinnaan. Etualalla I Suomalaisen Vapaajoukon päällikkö, ruotsalainen majuri Martin Ekström ja hänen virolainen tulkki-luutnanttinsa Elmar Kirotar. Kaksikon takana tuleva Narvan valloittaja, luutnantti Anto Eskola, joka vilkaisee juuri komppaniaansa.

Katso lisää:

Osasto Törni

Toimitin tervehdyksen Osasto Törnin perustamisen 75-vuotismuistoksi järjestettyyn seppeleen laskuun Malmin hautausmaalla 3.12.2018.

Osasto Törni oli aikansa loistava esimerkki suomalaisesta sotataidosta. Joulukuussa 1943 luutnantti Lauri Törni sai käskyn perustaa puolentoistasataa sotilasta käsittäneen vapaaehtoisyksikön, jolle suunnitellut tehtävät olivat poikkeuksetta hyökkäyksellisiä. Osaston muodostamisessa hyödynnettiin sodassa saatuja kokemuksia sekä vihollisesta tiedustelun keinoin kerättyjä tietoja.

Osasto Törniin valitut sotilaat olivat kaikilla mittareilla valioluokan taistelijoita. Heiltä edellytettiin erinomaista kuntoa, korkealuokkaisia sotilastaitoja sekä korkeaa henkistä kestävyyttä. Osastoon kuuluneet sekä sotilaat että osastoa johtanut Lauri Törni saavuttivat laajaa mainetta niin kotimaassa kuin vihollisen keskuudessa.

Tämän päivän suomalaisille Osasto Törnin sotilaat kelpaavat esikuviksi valioluokan sotilaista, jollaiseksi jokainen suomalainen voi halutessaan kehittyä. Vaikka pohjalla on lakiin perustuva velvollisuus osallistua maanpuolustamiseen, niin siitä huolimatta osa haluaa vapaaehtoisesti antaa vielä enemmän. Se on hyve, joka on muistamisen arvoinen.

Lauri Törnin Suomen haudalla käydessä oli hyvä hiljentyä muistamaan kaikkia niitä Osaston Törnin sotilaita, jotka antoivat kaikkensa isänmaan vapauden eteen. Se muisto ei himmetä saa, ei koskaan.