Aihearkisto: kulttuuripolitiikka

Vielä kerran Malmin lentokentän puolesta

Malmin lentokenttä on säilyttämisen arvoinen. Olen mukana 40:n helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun ja varavaltuutetun allekirjoittamassa avoimessa kirjeessä pormestari Jan Vapaavuorelle ja virkamiesjohdolle. Jaamme huolen Malmin lentokentän kulttuuri- ja luontoarvoista sekä penäämme yrittäjäystävällisempää asennetta. Ohessa kirjeestä Helsingin Uutisten juttu.

Valtuustossa edustamme valitettavasti vähemmistöä, mutta toivottavasti asiassa voitaisiin ottaa vähintäänkin aikalisä. Helsingissä on rakennettavaa maa-alaa riittävästi ilman Malmiakin. Hienoa olisi, jos kentän säilyttämisestä ilmailukäytössä voitaisiin kysyä helsinkiläisiltä itseltään neuvoa-antavalla kansanäänestyksellä.

Talonpoikaisarmeijan sarkatakit

Olemme Suomen vapauden ja kansallisen itsenäisyyden väkevän tarinan – sarkatakkisen talonpoikaisarmeijan – äärellä. Tarinan sankareita olivat ne miehet ja naiset, jotka pukeutuivat edessänne oleviin asuihin vapauttaakseen Suomen miehittäjän sorrosta ja kukistaakseen kansanvaltaa vastaan yllytetyn kapinan.

Maasta polkaistun talonpoikaisarmeijan varustaminen ja puvustaminen oli tehtävä tyhjästä. Rintamalle lähdettiin omissa talvisissa tamineissa, joita sonnusti valkoinen käsivarsinauha. Vaikutteita asepukuun saatiin niin Saksasta, Ruotsista kuin Venäjältä. Valkoisen armeijan sotilaspuvun kankaaksi määrättiin sarka, joka oli käytännöllinen, lämmin ja kestävä. Puvun väriksi määritettiin kenttäharmaa, feldgrau, sama väri kuin Saksan armeijallakin.

Vapaussodan aikaisia pukuja valmistettiin monen eri vaatturin ja vapaaehtoisen toimesta monenlaisista kankaista ja niinpä tänä päivänä onkin vaikea, kenties mahdotonkin tehtävä löytää kahta samanlaista vapaussodan aikaista asepukua. Yhtenäisimmältä valkoinen armeija näyttäytyi lumivaipoissa, joissa se vääjäämättömällä voimalla – lailla kostona Kullervon – mursi kapinan eri rintamilla kevään ­-18 aikana.

Vaikka näyttelyssä esillä oleviin asuihin pukeutuneet ihmiset kokivat maailmansa kovin erilaisena kuin nykyhetkessä elävät, jakoivat he kanssamme halun itsenäisestä ja vapaasta Suomesta. Meidän onkin hyvä pysähtyä ja muistaa, että vapaus ei tullut heille vaivatta, vaan siitä maksettiin raskas uhri. Paras tapa vaalia talonpoikaisarmeijan perintöä onkin ylläpitää edellytyksiä vapaan ja itsenäisen Suomen ainutlaatuisen tarinan jatkuvuudelle. Itsenäinen, iskukykyinen ja kansalaisten hyväksymä puolustus on eräs näistä edellytyksistä.

Kiitän näyttelyn järjestäjiä arvokkaasta maanpuolustustyöstä ja toivotan teille kaikille maanpuolustushenkistä alkutalvea.

Tervehdykseni Nurmijärvellä 1.12.2018 Hannu Lakeen sotilasperinnenäyttelyn avajaisissa.

Suomalaisuuden Liitto 110 vuotta

Yli kymmenen vuotta ennen Suomen itsenäistymistä syntynyt Suomalaisuuden Liitto juhli 14.5.2016 Ostrobotniassa 110-vuotista taivaltaan. Liiton historian ensimmäisten sääntöjen ensimmäinen pykälä on yhä voimassa: sen mukaisesti liiton tarkoituksena on ”herättää ja vahvistaa suomalaista kansallistuntoa, luoda suomalaista henkeä sivistykseemme ja elämäntoimintaamme sekä edistää suomen kielen viljelystä”.  Aikain saatossa suomalaisuustyön muodot ja painopisteet ovat luonnollisesti vaihdelleet, mutta pysyneet sääntöjen ensipykälän puitteissa. Liiton toimintaan ovat aina liittyneet vilpittömät tavoitteet edistää kansallista sivistystä ja vahvistaa kansallista itsetuntoa sekä suomalaista isänmaanrakkautta. Ne ovat tarpeellisia tavoitteita tänäkin päivänä.

Suomalaisuuden Liitto on alusta lähtien tukeutunut itsenäisen Suomen mahdollistaneen fennomanian aatteelliseen perinteeseen. Liiton perustamispäivänä 12. toukokuuta 1906 oli kulunut sata vuotta kansallisen herättäjän J.V. Snellmanin syntymästä. Liiton tavoitteena oli Snellmanin aloittaman suomalaistamisohjelman vieminen lopulliseen voittoon: suomenkielisen väestön oli päästävä kaikissa kielellisissä suhteissa täydellisesti samanarvoisiksi ruotsinkielisten kanssa. Suomalaisuuden Liitto onkin historiansa aikana painottanut olemustaan suomalaisuuden edistämisliikkeenä – ei ruotsin kielen, ruotsalaisuuden saati suomenruotsalaisuuden vastustamisliikkeenä, vaikka sellaiseksi sen vastustajat ovat sen joskus halunneet leimata.

Perustamisvuonnaan 1906 ja Kalevalan riemuvuoden 1935 yhteydessä liitto oli johtavassa roolissa suuressa nimenmuuttoliikkeessä, jonka seurauksena sadat tuhannet suomalaiset ottivat suomenkielisen sukunimen. Suomeen syntyi rikas omakielinen sukunimistö – huikea saavutus vapaaehtoiselta kansalaisjärjestöltä. Nimivalistus samoin kuin jo itsenäisyyden alkuvuosina alkanut lippukulttuurin vaaliminen ja kehittäminen ovat kuuluneet Suomalaisuuden Liiton perustoimintaan meidän päiviimme saakka.

Liiton perustajan, kirjailija Johannes Linnankosken kantavana ajatuksena oli suomalaisuuden, suomalaisen sivistyksen asian ajaminen. Puoluepolitikointi on liitossa ollut alusta alkaen pannaan julistettu. Tunnetuin esimerkki on liiton ensimmäinen hallitus, johon kuului edustajia kaikista suomenkielisistä puolueista. Siihen kuuluivat rinta rinnan niin Juhani Aho, Yrjö Sirola, J.K. Paasikivi, Eero Erkko kuin Otto Wille Kuusinenkin.

On ilo todeta, että Suomalaisuuden Liitto on vuosien saatossa pitänyt kurssinsa fennomanian historiallisen jatkumon edustajana ja taistelevan suomalaisuuden lippulaivana. Liiton toiminnan lähtökohta on koko sen satakymmenvuotisen toiminnan ajan ollut, ettei Suomessa sorreta suomen- eikä ruotsinkielisiä, ei hyväksytä etuoikeuksia historiallisista tai poliittisista syistä vaan tavoitellaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Olkoon niin jatkossakin.

Nykyisenä valtioneuvoston jäsenenä ja entisenä liiton toiminnanjohtajana sekä hallituksen jäsenenä onnittelen 110 vuotta täyttävää Suomalaisuuden Liittoa ja toivotan sille ja kaikille sen jäsenille menestystä suomalaisuuden asialla!

Perinnetyötä

Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö muisti minua standaarilla. Toimin säätiön perinnetyön sihteerinä ja hallituksen jäsenenä usean vuoden ajan ennen ministerin pestiäni. Kuvassa kanssani säätiön puheenjohtaja Markku Palokangas.
Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö muisti minua standaarilla. Toimin säätiön perinnetyön sihteerinä ja hallituksen jäsenenä usean vuoden ajan ennen ministerin pestiäni. Kuvassa kanssani säätiön puheenjohtaja Markku Palokangas. Kuva: Vesa Määttä
Lounaalla Ostrobotnian perinteisessä Jääkärikabinetissa minulla oli kunnia istua lottien Eeva Tapio ja Aune Rahola välissä.
Lounaalla Ostrobotnian perinteisessä Jääkärikabinetissa minulla oli kunnia istua lottien Eeva Tapio ja Aune Rahola välissä. Kuva: Vesa Määttä

”Wie es eigentlich gewesen ist”

Myönnän, olen vanhakantainen monessakin suhteessa.

Esimerkiksi journalismin suhteen: mielestäni toimittajien tulee kirjoittaa uutisjutuissa mitä meillä ja maailmalla todella tapahtuu, ei mitä heidän mielestään tulisi tapahtua. Kolumnit ovat asia erikseen.

Ja historiantutkimuksen suhteen: tutkijoiden tehtävä on kertoa mitä menneisyydessä todella tapahtui, ei nykypäivän standardein arvottaen tai termien uudismäärittelyin kirjoittaen.

Aamulehti kertoo, että pian ilmestyy tutkijatrion Tikka-Silvennoinen-Roselius kirja suomalaisista fasisteista. Olen aikoinaan kirjoittanut kuvahistorian Lapuan liikkeestä (2003), joten muutenkin kuin lähipäivien sääennusteen mukaan loskaa on luvassa. Koska kantaani tullaan kysymään (Iltasanomat ehtikin jo), ja olen lähipäivät enimmäkseen ulkomailla virkamatkalla, niin ehkä muutama blogirivi on paikallaan. Ei puolustukseksi, ei fasistikirjan myynninedistämiseksi, vaan ojennukseksi.

Harrastan tutkijatrion mielestä ”menneisyyden valkopesua”. Aamulehti kirjoittaa: ”Niinistö ei peittele ihailuaan terroria kohtaan, tutkijat syyttävät.”

Ensinnäkin en kirjoittanut kirjaani Lapuan liike varsinaiseksi tieteelliseksi tutkimukseksi, koska aiheesta on jo paljon kirjoitettu, muun muassa kolme perusteellista, asiaa eri näkökulmista valottavaa historiaa. Kunhan tein koulutuksen saaneena historiantutkijana kansantajuisen yleisesityksen, kuvahistorian, jonka kuvista moni oli ennen julkaisematon.

Toiseksi en ihaile terroria, en punaista enkä valkoista. Yritin kirjassani ymmärtää Lapuan liikettä oman aikansa ilmentymänä ja pääpiirteittäin esittää, miksi tämä kommunismin vastainen kansanliike syntyi, mitä se tahtoi, miten se toimi, miten siihen suhtauduttiin ja mihin se kaatui. Esitin myös arvioni liikkeen historiallisesta merkityksestä.

Kirjassani puheenvuoro on mahdollisimman paljon aikalaisilla, jotta ajan henki välittyisi lukijalle aitona ja muokkaamattomana. Tämä oli nähtävästi tutkijatrion mielestä virhe.

Olisiko minun pitänyt ymmärtää paheksua lapualaisten toimintaa, demonisoida aikalaisia, vähätellä liikkeen merkitystä ja ylipäätään katsoa tämän päivän arvomaailmasta 1930-luvun alun Suomea? Siis mitätöidä Lapuan liikkeen historiallinen merkitys sen väkivallantekojen takia? Olla siis poliittisesti korrekti, ei objektiivinen. – Nykyiselle tutkijapolvelle ei taideta enää opettaa rankelaista tavoitetta ”Wie es eigentlich gewesen…”

Korostettakoon vielä lopuksi, että tutkijatrion kirjaa en ole vielä lukenut. Oma kirjani on halukkaiden luettavissa ainakin kirjastoissa. Ehkä polemiikki kannustaa sen uuteen painokseen, sillä teos on ollut loppuunmyyty jo vuosikymmenen verran.