Aihearkisto: Politiikka

Varuskuntaverkon oltava kattava

Osalla puolustusvoimiemme kenraalikuntaa ja maamme johtavia poliitikkoja tuntuu olevan kehitteillä yhteinen vahva tahtotila lakkauttaa pari-kolme varuskuntaa seuraavalla vaalikaudella. Ne eivät kuulemma puolusta maata.

Varuskuntaverkkoa pohdittaessa tärkeintä on sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus. Aluepolitiikkaakaan ei voi unohtaa. Maan turvallisuus rakentuu osaltaan myös toimivan talouden varaan. Jos aluepoliittinen ratkaisu tukee valtiontaloutta, on se hyväksi myös puolustuspolitiikalle.

Olennaisinta varuskuntien lakkauttamiskeskustelussa on kuitenkin kysyä mitä mahdollisilla lakkautuksilla saavutettaisiin.

Pienenevätkö varusmiesikäluokat?

Päätökset tulee tehdä rehellisin perustein. Esimerkiksi usein toistettu toistettu väite varusmiesikäluokkien pienenemisestä ei kestäne tarkempaa tarkastelua. Ikäluokat kasvavat vielä muutaman vuoden ja alkavat sitten pienetä. Tulevaisuudessa on kuitenkin odotettavissa, että ikäluokat kasvavat – osin maahanmuuton ja osin lievästi mutta ilahduttavasti vironneen kotimaisen syntyvyyden vuoksi.

Kannattaako nyt lakkauttaa varuskuntia, kun kahdenkymmenen vuoden kuluttua voimme olla tilanteessa, jossa tarvitaan lisää kasarmeja?

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen julisti linjanvetokolumnissaan ”Kohti uutta armeijaa” (HS 6.3.2011), että varusmiesten ikäluokat pienenevät:

”Asevelvollisuus säilyy, mutta harmaisiin astuu yhä harvempi, kun tarve vähenee ja ikäluokat pienenevät”.

Miten niin tarve vähenee? Onko ikäluokkien pienenemispuheiden taustalla myös halu siirtyä yleisestä asevelvollisuudesta valikoivaan – siis siihen että koko ikäluokkaa ei koulutettaisi, kuten aiemmin Ruotsissa? Se olisi tie kalliiseen ja kansakokonaisuutta murentavaan palkka-armeijaan. Ruotsin tielle astuminen merkitsee hyvästejä koko maan puolustamiselle ja koko kansan puolustusvoimille.

Varuskuntien sotilaallinen merkitys

Kattavalla varuskuntaverkolla on sotilaallinen roolinsa, joka on kasvava eikä laskeva vaikka toisin väitetään. Viime vuosina tehdyt suoritusorganisaation leikkaukset, varikkoverkon supistaminen ja muut leikkaustoimet – erityisesti kertausharjoituksissa – korostavat entisestään varuskuntien roolia kriisin eskaloitumisvaiheessa eli niin sanotun harmaan vaiheen aikana.

Koska Suomessa ei ole toimivaa kodinturvaorganisaatiota eikä riittävää kertausharjoituskiertoa, olisi varuskuntien alueellinen rooli valmiutta nostettaessa ja toimintoja hajautettaessa entistä merkittävämpi. Siksi varuskuntien lakkautuksessa tulee tarkoin arvioida, jätetäänkö suuria osia maan kriittisistä alueista ilman pysyvää valmiushenkilöstöä, kalustoa ja tiloja.

Myös maanpuolustustahdon kannalta varuskuntaverkko on erinomaisen tärkeä. Sotaväen on näyttävä kattavasti eri puolilla maata, myös syrjäseuduilla.

Puolustusvoimien tai valtion kokonaistalouden näkökulmasta lakkauttamalla kaksi tai kolme varuskuntaa ei saavutettaisi käytännössä juurikaan säästöjä. Tästä kalpean aavistuksen antoi jo valtion tilintarkastajien raportti tapaus Mikkelistä, jossa lakkautettiin Savon Prikaati ja siirrettiin uusi maavoimien esikunta Mikkeliin.

Dragsvik joutaa lakkauttaa

Perussuomalaisten mielestä varuskuntaverkko voidaan säilyttää suurin piirtein nykyisellään, koska sille on nimenomaan kiistattomat sotilaalliset perusteet. Se että puolustusvoimien kiinteistömassa on Senaatti-kiinteistöillä, josta puolustusvoimat maksaa valtiolle kohtuutonta vuokraa, on vain ihmisten tekemä päätös, jonka ihmiset voivat myös purkaa – aivan kuten maanpuolustuksellisesti ja taloudellisesti järjettömän päätöksen luopua jalkaväkimiinoista.

Jos kuitenkin jostain tulee varuskunta lakkauttaa, niin se tulisi tehdä ruuhka-Suomesta, jossa varuskuntaverkko on muutenkin riittävän tiheä ja monilla joukko-osastoilla on ongelmia harjoitusalueiden suhteen.

Koska pääkaupungin varuskunta on välttämätön niin maanpuolustustahdon kuin turvallisuudenkin takia, kohdistuisi leikkaus Dragsvikiin, jonka olemassaolo perustuu kielipolitiikkaan eikä alue- tai puolustuspolitiikkaan. Dragsvikin ruotsinkielinen koulutus voidaan ongelmitta antaa Upinniemessä ja/tai Santahaminassa, miksei myös Säkylässä.

Muutos on mahdollinen

Vanhoja puolueita järisytti tällä viikolla Taloustutkimuksen täsmägallup, joka kertoi Perussuomalaisten voivan saada huhtikuun eduskuntavaaleissa jopa seitsemän kansanedustajaa Uudenmaan vaalipiiristä. Se olisi enemmän kuin mitä puolueella on tällä hetkellä kansanedustajia koko maasta!

Vanha tuttu hokema on, etteivät gallupit äänestä. Siksi kansalaisten äänestysaktiivisuus kiinnostaa politiikan ammattilaisia. Senkin kehitys on viime aikoina ollut ilahduttavaa seurattavaa Perussuomalaisten kannalta. Puoluetta kannattavien äänestysvarmuus on noussut mittaus mittaukselta.

Helsingin Sanomien viikolla uutisoiman kyselyn mukaan Perussuomalaisten kannattajista varmasti äänestää 63 prosenttia. Ilta-Sanomien juuri julkistaman kyselyn mukaan luku on jo 66 prosenttia. Kehitys on ollut nopea, sillä vielä tammikuussa vain 48 prosenttia PerusS:n kannattajista oli varmoja ainokaisen äänensä antamisesta.

Yleinen äänestysprosenttikin on nousemassa jopa 71:een prosenttiin, kun se viime eduskuntavaaleissa 2007 jäi 67,9 prosenttiin. Näyttää siltä, että tämä on pitkälti Perussuomalaisten ansiota. Kansalaisten usko oman äänensä voimaan ja yleensä suomalaiseen kansanvaltaan on vähitellen palautumassa.

Ohessa paikallislehdestä skannaamani haastatteluni. Annan Perussuomalaisten kovalle kannatukselle yksinkertaisen selityksen: “Ihmiset haluavat muutosta.” Tosi on. Nyt on suomalaisilla historiallinen mahdollisuus kertarysäyksellä murtaa vanhojen puolueiden ylivalta.

Nurmijärven Uutiset 6.3.2011.

Karjalan kysymys

Verkkolehti Uusi Suomi haastatteli minua eilen aiheesta Karjalan palautus. Juttu tietenkin herätti kirpakkaa keskustelua puolesta ja vastaan. Raflaavasta otsikosta Soinin “ministeri”: Karjala takaisin huolimatta jutusta käy ilmi, että kyseessä on henkilökohtainen mielipiteeni. Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmaan ei Karjala-kysymys kuulu.

Periaatteellinen kantani on ja pysyy, että talvisota oli Stalinin hyökkäyssota ja jatkosota sen seuraus. Neuvostoliitto teki Suomea kohtaan vääryyttä ja sellainen ei hevin unohdu kansakunnan muistista.

Kokonaan toinen asia on se, etten halua elämöidä asialla enkä näe Karjalan palautusta todennäköisenä lähitulevaisuudessa. “Se voi tapahtua aikana, jolloin me emme enää ole elossa”, totean haastattelussa. Otollinen tilaisuus Karjalan palautusneuvotteluille oli 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto hajosi. Historiallinen tilaisuus jäi Suomen valtiojohdolta käyttämättä.

Uuden Suomen toimittajan tarkoituksena oli saada nuoruuteni isänmaallinen radikalismi näyttäytymään epäilyttävässä valossa, mutta valokeilaan nousikin kantani Karjalan kysymykseen. Mikäs siinä, asia on tärkeä, mutta vaaliteemani se ei ole. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että unohtaisin asian.

Karjala on yksi Suomen historiallisista maakunnista ja lukemattomien suomalaissukujen kotiseutu. Minulla ei ole sukujuuria Karjalassa, mutta ymmärrän evakkojen tuntoja.

Susi Suomessa

Kansanedustajaehdokas joutuu vastaamaan lukemattomiin vaalikoneisiin ja kyselyihin. Tänään vastasin Luonto-Liiton susiryhmän kyselyyn, jossa tiedusteltiin kantaani Suomen suurpetoihin, lähinnä suteen.

En ole koskaan nähnyt sutta luonnossa, mutta olen nähnyt miten voimakkaita tunteita se herättää ihmisissä. Se on luonnollista. Ristiriitaisuudesta kertoo käsitys, että susien suurimmat suojelijat asuvat kaupungeissa.

Niin tai näin, susien määrästä Suomessa liikkuu erilaista tietoa metsästäjien ja petotutkijoiden kesken. Suomen Metsästäjäliiton arvio on huomattavasti suurempi kuin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen esittämä uusin arvio 135-145 yksilöstä koko maassa. Jos lähdetään jälkimmäisestä arviosta, niin pidän tasoa sopivahkona. Ei näytä perustellulta kasvattaa tätä määrää.

Helppohan se on täällä ruuhka-Suomessa antaa lausuntoja susien sopivasta määrästä. Vaikka täällä asun, maaseudun asukkaiden ei mielestäni tarvitse elää pelossa itsensä, lastensa tai kotieläimiensä puolesta. Suurpedot eivät saa haitata asumista ja yrittämistä.

Suomessa riittää erämaita suurpedoille – ahmoille, karhuille, ilveksille ja susille. Ihmisasutuksen ympärille niitä ei pyörimään tarvita. Ei niitä silti tarvitse tavatessa jahdata moottorikelkalla petovihan vallassa, sellainen on sivistymätöntä. Esimerkiksi ahma on äärimmäisen uhanalainen laji – ymmärrän miksi sitä on vainottu, mutta silti sekin kuuluu Suomen luontoon.

Nykyistä maa- ja metsätalousministeriön määrittelemää susien kaatolupien määrää voidaan tilanteen vaatiessa nostaa, mutta enemmän päätösvaltaa voitaisiin antaa paikalliselle tasolle. Paikalliset ihmiset tuntevat suurpetotilanteen paremmin kuin Helsingin saati Brysselin herrat.

Vastasin Luonto-Liiton kyselyyn myös pitäväni tärkeänä, että petovahinkojen ennaltaehkäisyyn ja vahinkojen korvaamiseen panostetaan nykyistä enemmän. Lainsäädäntö on liikahtanut tämän vaalikauden aikana oikeaan suuntaan. Jotain hyvää on sentään tämäkin hallitus saanut aikaan…

Kansa nousee Uudellamaalla…

… ja vaihtaa vaalipiirinsä kansanedustajia kovalla kädellä.

Tähän tulokseen tulee, kun tutustuu MTV3:n ja Suomen Lehtiyhtymän Taloustutkimuksella teettämään tutkimukseen, jonka mukaan Perussuomalaiset ovat nousemassa toiseksi suurimmaksi puolueeksi Uudellamaalla.

Perussuomalaisten kannatus olisi tutkimuksen mukaan Uudellamaalla 19,3 prosenttia, kun se viime vaaleissa 2007 oli 6,0 prosenttia. Nousua olisi siis 13,3 prosenttia ja paikkoja tulisi kahden sijaan peräti seitsemän!

Listan ykkösnimi on luonnollisesti Mr. Perussuomalaiset: puolueen puheenjohtaja Timo Soini, jolle povataan Sauli Niinistön viime vaalien kaltaista äänisaalista – yli 60 000 ääntä. Tämä sillä edellytyksellä, että uusmaalaiset myös käyvät vaaliuurnilla.

Perussuomalaisten todennäköiset läpimenijät olisivat tutkimuksen mukaan Soinin jälkeen seuraavassa järjestyksessä: Jussi Niinistö, Seppo Huhta, Pietari Jääskeläinen, Teemu Lahtinen ja Seppo Sonkeri.

Viimeisestä eli siis seitsemännestä (sic!) paikasta kisaavat samalla prosenttiosuudella peräti yhdeksän ehdokasta: Erkki Havansi, Mika Niikko, Karri Ollila, Timo Rope, Pirkko Ruohonen-Lerner, Pasi Salonen, Riikka Slunga-Poutsalo, Heikki Tala ja Jukka Turunen.

Olen luonnollisesti iloinen ja yllättynyt näinkin hyvästä sijoituksesta listalla, joka on täynnä erinomaisia ehdokkaita. Marginaalit ovat pienet, joten kaikki on vielä mahdollista. Tilanne on aidosti auki. Kuten tunnettua: gallupit eivät äänestä. Vaalityö ratkaisee.

Uivat huvilat verolle

Poliittisissa piireissä paljon kohkattu Hetemäen verotyöryhmä pyrki luomaan pohjaa eduskuntavaalien jälkeiselle päätöksenteolle koskien verotukseen tarvittavia rakennemuutoksia. Kehittämisehdotukset jäivät lähinnä kosmeettisiksi, koska suuret uudistukset eivät sopineet työryhmässä edustettuina oleville eturyhmille.

Hetemäen työryhmä ei esimerkiksi uskaltanut lainkaan laajentaa pääomatuloverotuksen pohjaa. Siltä jäi huomaamatta, että säätiöiden ja yhdistysten saamat pääomatulot – osingot, vuokratulot ja myyntivoitot – ovat verovapaita. Perussuomalaisten kehutussa ja parjatussa eduskuntavaaliohjelmassa tämä kuitenkin on huomioitu. Itsekin kirjoitin aiheesta blogissani.

Sen sijaan kokoomuslaisessa tasaverohengessä Hetemäen työryhmä esitti muutoksia ajoneuvo- ja kiinteistöveroihin. Lukija arvaa varmaan mihin suuntaan. Ajoneuvoverosta on tarkoitus tehdä nykyistä raskaampi. Nythän se on noin 50–150 euroa vuodessa auton päästöistä riippuen. Ja on huomattava, että kiinteistövero kohdistuu myös loma-asuntoihin.

Olen keskustellut aiheesta julkisuudessa kirjoittaneen taloushistorian emeritusprofessorin Erkki Pihkalan kanssa. Tunnen hänet Suomalaisuuden Liiton kautta.

Olen Pihkalan kanssa samaa mieltä siitä, että on kohtuutonta kiristää autoilun ja mökkeilyn verotusta, mutta samaan aikaan jättää veneet kokonaan verotuksen ulkopuolelle. Auto on kuitenkin monelle suomalaiselle välttämättömyys. Kuinka monelle vene on välttämättömyys? Esimerkiksi Ruotsissa on venevero rekisteröidyille veneille.

Onhan siinä vissi ero, että maakunnassa vanhalla Ladalla töihin ajava suomalainen maksaa ajoneuvoveroa mutta Suomenlahdella muskeliveneellä huvikseen pöristelevä kansalainen ei!

Tehdäänpä siksi pieni kaavamainen laskelma. Suomessa on noin 750 000 venettä, joista ehkä puoli miljoonaa voisi ajatella tulevan veneveron piiriin. Jos vero olisi 100 euroa venettä kohti, olisi tuotto 50 miljoonaa.

Tai paremminkin näin: voihan vero olla suurempi satojatuhansia euroja maksavista, todella hienoista ökyveneistä – näistä uivista huviloista – ja tavanomaisemmista veneistä pienempi. Eli tässäkin tapauksessa Perussuomalaisten murtumaton peruslinja olisi sosiaalinen oikeudenmukaisuus: verot maksukyvyn mukaan. Veneverotuloja voitaisiin käyttää valtion väylämenojen peittämiseen.

Suursäätiöiden saattaminen pääomaverotuksen piiriin ja veneveron säätäminen ovat käsittääkseni sellaisia verouudistuksia, että kansalaiset hyväksyisivät ne oikeudenmukaisina. Veroasteet ovat tietenkin käytännön kysymyksiä.