Aihearkisto: puolustuspolitiikka

Nato PA -kokouksessa Bukarestissa

Pohjois-Atlantin liiton parlamentaarisen yleiskokouksen (englanniksi Nato Parliamentary Assembly) syysistunto pidettiin tänä vuonna Romanian pääkaupungissa Bukarestissa. Vietin siellä viime viikonlopun yhdessä keskustan kansanedustajan Mikko Savolan kanssa. Paikalla oli myös delegaatioon kuuluva eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sdp). Delegaatiomme johtaja Ilkka Kanerva (kok.) ei päässyt paikalle toisen kokouksen takia.

Nato-parlamentaarikkojen syyskokouksessa käsiteltiin muun muassa Afganistanin ja Libyan tapahtumia, kyberturvallisuuden kasvavaa merkitystä sekä puolustuksen resurssointia Naton jäsen- ja kumppanimaissa. Keskustelu oli avointa, ja käsittelyssä olleet asiakirjat löytyvät Nato PA:n verkkosivuilta osoitteesta www.nato-pa.int.

Suomi ei ole Naton jäsen eikä Naton parlamentaarinen yleiskokous ole osa Pohjois-Atlantin puolustusliittoa, mutta yleiskokous voi antaa Natolle suosituksia. Yleiskokouksen varsinaisia jäseniä ovat kaikkien 28 Nato-maan parlamentit. Suomi on rauhankumppanuusmaana yksi yleiskokouksen 14 liitännäisjäsenestä. Eduskunnasta on osallistunut valtuuskunta Nato PA:n kokouksiin vuodesta 1998 lähtien.

Nato PA:n yleiskokous kokoontuu täysistuntoon kahdesti vuodessa, syksyllä ja keväällä.  Seuraava kokous on toukokuussa Tallinnassa. Bukarestin kokous oli minulle ensimmäinen laatuaan. En ole Naton ihailija kuten tiedetään, mutta sainpahan vähän tuntumaa aihepiiriin.

Romanian diktaattorin Ceausescun rakentama hulppea palatsi toimi Nato PA:n kokouspaikkana. Rakennus on toiseksi suurin hallintorakennus maailmassa Pentagonin jälkeen.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nato PA:n yhtenä kokoussalina toimineen senaatin istuntosalin kattoa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Palatsin edessä Nato-suurlähettiläämme Pia Rantala-Engberg, valiokuntaneuvos Olli-Pekka Jalonen ja kansanedustaja Mikko Savola.

Tyly budjetti puolustusvoimille

Eduskunnassa alkoi tänään valtion ensi vuoden talousarvioesityksen käsittely. Budjettikeskustelu suuressa salissa jatkuu koko viikon. Tänään kuultiin ryhmäpuheenvuorot. Perussuomalaisten kokonaisnäkemyksen esitti ryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner, ja se löytyy aikanaan puolueen kotisivuilta. Itse pääsin kysymään hallitukselta debatin yhteydessä puolustusmäärärahojen leikkauksista. Minuutin pituinen puheenvuoroni meni suurin piirtein näin:

Arvoisa puhemies! Talousarvioesitys on erityisen tyly puolustusvoimille, mutta se on vasta esimakua tulevasta. Siitä on liian vähän keskusteltu tässä salissa.

Hallitusohjelmassa puolustusvoimilta leikataan tämän vaalikauden aikana 200 miljoonaa euroa. Todellisuudessa säästötavoitteet joudutaan ministeri Wallinin arvion mukaan jopa tuplaamaan, ellei peräti nelinkertaistamaan yli 800 miljoonaan euroon, kuten Pääesikunnassa on laskettu.

Pääministeri Kataisen hallitus on täysin kohtuuttomalla leikkauslinjallaan nakertamassa mahdollisuuksiamme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen. Mikään muu hallinnonala ei joudu tällaisen höykytyksen kohteeksi kuin puolustushallinto. Kun jalkaväkimiinatkin tullaan tuhoamaan, jos eduskunta ratifioi Ottawan sopimuksen, ei koko maata yksinkertaisesti voida enää puolustaa.

Missä on tämän yksipuolisen aseistariisunnan viisaus? Eikö jokaisen valtion tärkein tehtävä ole kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen? Aikooko hallitus vielä tästäkin kiihdyttää puolustusmenojen leikkauksiaan, kuten edustaja Lapintie Vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuorossa antoi ymmärtää?

Ruotsin puolustusvoimauudistus ja Suomi

Osallistuin tänään ruotsalais-suomalaisessa kulttuurikeskuksessa Hanasaaressa järjestettyyn seminaariin, jonka aiheena oli “Suomen puolustuksen uudistus – miten voisimme hyödyntää Ruotsin kokemuksia?”

Seminaarin lopuksi oli paneelikeskustelu, jossa edustin Perussuomalaisten murtumatonta peruslinjaa. Muut osallistujat olivat vanha tuttu panelistitoveri, Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto ja puolustusministeri Stefan Wallinin valtiosihteeri Marcus Rantala sekä Ruotsin puolustusvaliokunnan jäsen Allan Widman. Hanasaaren kotisivuilla näkyy olevan video paneelista, tosin vaatimaton laadultaan.

Paneeli alkoi valmistelluilla puheenvuoroilla. Olin kirjoittanut itselleni seuraavanlaisen pohjan, jota suurin piirtein noudatin. Aikataulusyistä jouduin sanontaani hieman karsimaan, mutta tässä sanomani kokonaisuudessaan:

Ruotsin puolustusratkaisu eli luopuminen yleisestä, tosin viime vaiheessa enää valikoivasta asevelvollisuudesta, siirtyminen vapaaehtoiseen ammattiarmeijaan ja keskittyminen kansainväliseen kriisinhallintaan on kieltämättä rohkea, etten sanoisi dramaattinen. Se on osa kansainvälistä trendiä, mutta sillä on juurensa Ruotsin historiassa.

Edellisen kerran Ruotsi teki radikaalin puolustusvoimauudistuksen vuonna 1925. He totesivat ensimmäisen maailmansodan pasifistisissa jälkitunnelmissa, että uhkia ei ole ja aloittivat armeijansa alasajon. Kahdeksan vuotta myöhemmin Hitler nousi valtaan ja siitä kuusi vuotta myöhemmin alkoi toinen maailmansota. Ruotsi aloitti kiivaan varustautumisen. Kylmän sodan aikana Ruotsin armeija oli merkittävä tekijä Pohjolassa.

Ensimmäisestä kerrasta Ruotsi oppi ainakin sen, että kerran alas ajetun sotilaallisen kyvyn palauttaminen vie paljon aikaa. Ja jos juuri nyt ei olekaan näköpiirissä sotilaallista uhkaa, jonkun vuoden päästä voi olla. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Siksi tämä Ruotsin uusin puolustusremontti ei käsittääkseni ole aivan yhtä jyrkkä muutos kuin 1920-luvulla.

Suomessa onkin turha hymyillä Ruotsin puolustusvoimauudistukselle. Ruotsilla on edelleen sellaisia huomattavia sotilaallisia suorituskykyjä, etenkin ilma- ja merivoimien osalta, joita Suomella ei ole. Ja vaikka sodan ajan reservi on Ruotsilla nyt pieni, on sillä vapaaehtoiset kodinturvajoukot – Hemvärnet, jolla on kasvanut merkitys Ruotsin alueellisena puolustajana.

Suomen suunnalta katsottuna Ruotsin maavoimat ovat kuitenkin liian pienet. Suomessa on perinteisesti nähty maavoimat ja alueellinen puolustusjärjestelmä maanpuolustuksen selkärankana.

Mielestäni on hedelmätöntä keskustella siitä, miten voisimme hyödyntää Ruotsin kokemuksia omassa puolustusvoimauudistuksessamme, jos emme samalla ymmärrä, että Ruotsin ratkaisu ei todennäköisesti olisi ollut mahdollinen ilman Suomen itsenäistä ja uskottavaa puolustusta.

Uusiin uhkiin pitää varautua, muttei vanhojakaan pidä unohtaa. Jos Suomi seuraisi Ruotsin tietä, luopuisi yleisestä asevelvollisuudesta ja keskittyisi kansainväliseen kriisinhallintaan, Ruotsi todennäköisesti liittyisi Natoon, koska maailmanrauha on yhtä lähellä nyt kuin vuonna 1925.

Venäjä on merkittävin sotilaallinen voimatekijä Suomen ja Ruotsin lähialueella, ja tämä voima on kasvamassa. Venäjä on viime aikoina huomattavasti lisännyt joukkojensa määrää Suomen lähialueilla. Sen varusteluohjelma on erittäin kunnianhimoinen.

Venäjän yhteiskunnallista kehitystä on vaikea arvioida. Se voidaan kuitenkin todeta historiasta, että Venäjä kunnioittaa maata, joka huolehtii oman maansa puolustuksesta hyvin. Puolustuskyvyn pitää olla uskottava nimenomaan Venäjän silmissä. Ja täyttä uskottavuutta ei sikäläisen käsityksen mukaan rakenneta kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä.

Suomi tekee turvallisuuspolitiikkaa omista lähtökohdistaan käsin. Niin Ruotsikin. Ruotsin tie ei ole Suomen tie. Geopolitiikka ja historia vaikuttavat. Maantieteelle emme mahda mitään, kuten Paasikivi totesi.

Suomen on tehtävä strateginen valinta kumpaan suuntaan lähdemme vahvasti satsaamaan: seuraammeko Ruotsin ja useimpien muiden länsimaiden esimerkkiä panostamalla ammattimaiseen armeijaan, jolla voimme osallistua kriisinhallintasotiin kaukana kotimaasta vai panostammeko puolustusvoimien päätehtävään eli oman maan puolustamiseen ja otamme Venäjän viimeaikaisen ja tulevan kehityksen huomioon.

Asiantuntija Jarno Limnéllin tavoin uskon, että emme voi olla samanaikaisesti vahvoja sekä perinteisessä sodankäynnissä että kriisinhallintasodissa.

Joka tapauksessa on selvää, että puolustusalan yhteistyötä Suomen ja Ruotsin kesken on syvennettävä. Solidaarisuusjulistuksen jälkeen tarvitsemme pitäviä valtiosopimuksia, jos toden teolla aiomme lähteä kehittämään yhteisiä puolustuskykyjä. Kannatan pohjoismaista puolustusalan yhteistyötä.

J.K. Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen hiljattain julkaisema Venäjä-raportti on tutustumisen arvoinen. Kommentoin sitä tänään Alma Median lehtien haastattelussa, ohessa linkki Aamulehteen.

Politiikkaa puolustusuudistukseen

Puolustusvoimissa on suunnitteilla suurin uudistus sitten jatkosodan päättymisen. Pääsyiksi uudistukseen ilmoitetaan koulutettavien määrän supistuminen, puolustusmateriaalin vanheneminen ja taloudelliset realiteetit.

Uudistustyön tuloksena Suomella olisi vuonna 2015 nykyistä kustannustehokkaammat ja suorituskykyisemmät puolustusvoimat. Tämä tarkoittaa puolustusvoimien johdon mielestä huomattavasti nykyistä pienempää sodan ajan vahvuutta, rauhan ajan organisaation keventämistä ja toimintatapojen uusimista.

Puolustusvoimista vakuutetaan, ettei uudistus vaaranna puolustuspolitiikkamme peruspilareita: yleistä asevelvollisuutta, alueellista puolustusta ja sotilaallista liittoutumattomuutta. Tavoitteena on pienempi, mutta paremmin varusteltu armeija.

Puolustusvoimista on viestitetty, että sille tulisi antaa riittävät toimivaltuudet toteuttaa uudistus ilman poliittisia rajoituksia. Kenraalit pelkäävät, että muutoin tuloksena ovat puolustusvoimat, jolla ei ole asianmukaista suorituskykyä. He haluavat tarjota päätöksentekijöille valmiiksi pureskellun mallin.

Valtiontalouden haasteet osuivat huonoon saumaan puolustusvoimauudistuksen kannalta. Hallitusohjelma leikkaa puolustushallinnolta tällä vaalikaudella historiallisen paljon: peräti 200 miljoonaa euroa. Se on yli seitsemän prosenttia tämän hetkisestä puolustusbudjetista.

Lisäksi on huomioitava uudistuksesta aiheutuvat kustannukset ja muut säästöpaineet. Yhteensä on puhuttu jopa 300–400 miljoonan euron säästötarpeesta. Jalkaväkimiinat kieltävän Ottawan sopimuksen ratifiointi on ongelma sekin itsenäiselle ja uskottavalle puolustuskyvylle.

Puolustusvoimia ollaan ajamassa nurkkaan. Armeija pakotetaan säästämään tärkeimmästä tehtävästään: oman maan puolustamisesta.

Hankalassa tilanteessa olisi syytä pikaisesti käynnistää turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selontekotyö parlamentaarisine seurantaryhmineen. Toisin kuin puolustusministeri Stefan Wallin (rkp) on esittänyt, varuskuntia ei tule lakkauttaa ennen selontekoa. Puolustusvoimat tarvitsee poliittista ohjausta. Kansallisen edun takia puolustusvoimauudistus ja selonteko on valmisteltava yhtenäisesti.

Suomessa on pitkä ja vakiintunut poliittinen perinne, että maanpuolustuksen suuntaviivat hyväksytään parlamentaarisessa menettelyssä ja vahvan konsensuksen hengessä. Mukana ovat sekä hallitus- että oppositiopuolueet. Tätä hyvää perinnettä kannattaa jatkaa, sillä geostrategisen sijaintimme ymmärtää jokainen suomalainen.

Poliitikkojen ei pidä luovuttaa kansalta saamaansa valtakirjaa sotilaille. Poliitikkojen tehtävä on määritellä puolustusvoimauudistuksen suunta ja antaa vastaus muun muassa seuraaviin kysymyksiin:

Kuinka suuri osuus miesikäluokasta koulutetaan? Miten suuri ja millä tavalla varustettu on reservi? Mikä on varuskuntien kohtalo? Tingitäänkö tehtävistä vai puolustetaanko koko maata? Mikä osuus rahoituksesta voidaan käyttää materiaalihankintoihin? Korvaako hankinnoissa laatu määrän? Liittoudutaanko vai ylläpidetäänkö kansallista puolustuskykyä? Satsaammeko jatkossa enemmän perinteiseen rauhanturvaamiseen vai sotilaalliseen kriisinhallintaan?

Edessä on isoja päätöksiä ja merkittäviä valintoja. Ensin on kuitenkin laadittava turvallisuuspoliittinen kokonaisanalyysi. Päätökset on tehtävä huolellisen harkinnan jälkeen, ja niillä on oltava kansalaisten tuki. Toimivien, vaikkakin vanhojen rakenteiden purkaminen ei voi eikä saa olla mikään itseisarvo.

Puolustusvoimauudistusta ei ole syytä kiirehtiä. Jos itsenäinen ja uskottava puolustuskyky rapautetaan, ei sitä vaaran uhatessa voida nopeasti palauttaa. Maanpuolustus on pitkäjänteistä työtä.

Tarvittavat muutokset koko kansan armeijaamme on tehtävä siten, että maamme puolustuskyky ja kansalaisten maanpuolustustahto säilyvät tulevaisuudessakin. Näin myös Suomi on omalta osaltaan takaamassa maanosamme vakautta, kun huolehdimme hyvin omasta tontistamme.

Jussi Niinistö

Kirjoittaja on kansanedustaja (ps) ja eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja.

Kolumni on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 39/2011.

Maanpuolustuksen ja valtiontalouden etu

Perussuomalaiset jättivät tänään johtamassani puolustusvaliokunnassa valiokunnan lausuntoon eriävän mielipiteen koskien hallituksen esitystä liittää Suomi jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen.

Mielestämme Suomen on syytä katsoa sekä maanpuolustuksen että valtiontalouden etua ja jättää Ottawan sopimus ratifioimatta. Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä eikä niiden suorituskyvyn korvaaminen ole asiantuntijoiden mukaan edes mahdollista. Korvaavat järjestelmät ovat kalliita ja niihin varattu 200 miljoonan euron summa on täysin riittämätön. Saman verran hallitusohjelma leikkaa puolustusvoimilta.

Myös Upseeriliiton jäsenilleen teettämän kyselyn mukaan sopimuksen ratifiointi heikentää Suomen kykyä puolustaa koko maata. Naapurimaistamme Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen, kuten eivät suurista maista myöskään Yhdysvallat ja Kiina.

Ottawan sopimus on Perussuomalaisten mielestä sotilaallisesti ja taloudellisesti vailla perusteita. Nykyisessä taloudellisesti haastavassa tilanteessa ei ole mielekästä tuhota varastossa olevia toimintakuntoisia jalkaväkimiinoja. Perussuomalaiset olivat kuitenkin valmiit kompromissiin ja ehdottivat, että asiaan palattaisiin uudelleen vähintään kymmenen vuoden kuluttua. Puolustusvaliokunnan enemmistö oli kuitenkin toista mieltä antaen kannatuksena hallituksen esitykselle.

Asia siirtyy nyt ulkoasiainvaliokunnalle, joka laatii asiasta mietinnön. Täysistuntosalissa tullaan asiasta äänestämään.

Ohessa puolustusvaliokunnassa jätetty eriävä mielipide kokonaisuudessaan:

 

Eriävä mielipide

Hallituksen esitys 15/2011 koskien Suomen liittymistä jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen on Perussuomalaisten mielestä sotilaallisesti, taloudellisesti ja Suomen rajavaltioiden siviiliväestön turvallisuuden kannalta vailla perusteita.

Sodassa jalkaväkimiinat ovat Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä. Meillä on pitkät rajat, mutta vähän puolustajia. Vihollisjalkaväen etenemisnopeus lisääntyy tutkitusti jopa kolminkertaiseksi, jos puolustuksella ei ole käytössä miinoja. Suomalaisessa maastossa ei mikään korvaa miinaa.

Jalkaväkimiinat eivät ole hyökkäysaseita. Niiden käytöllä säästetään omia sotilaita ja aiheutetaan hyökkääjälle tappioita. Lisäksi miinojen psykologinen pelotevaikutus hyökkääjään on huomattava. Jo pelkällä olemassaolollaan ne nostavat hyökkäyskynnystä.

Rauhan aikana jalkaväkimiinat ovat puolustusvoimien varastoissa eivätkä aiheuta ongelmia kenellekään. Suomessa on käytössä kahta tyyppiä: putki- ja sakaramiinoja. Niitä on käytetty vastuullisesti ja suunnitelmallisesti. Miinoitteet koulutetaan tekemään tarkkojen miinakarttojen mukaisesti. Ne voidaan poistaa, kun ne tulevat tarpeettomiksi. Suomalaiset sotilaat eivät kylvä miinoja valvomattomasti maastoon. Miinoistamme ei ole vaaraa muille kuin mahdolliselle maahan hyökkäävälle viholliselle.

Teknisesti yksinkertaisena jalkaväkimiina on kustannustehokas. Ne sopivat hyvin laajaan reserviin perustuvalle armeijalle. Miinojen korvaaminen on erittäin kallista eikä ole asiantuntijoiden mukaan edes suorituskyvyltään mahdollista: Ottawan sopimuksen myötä esimerkiksi panssarimiinojen ja omien joukkojen sekä kohteiden suojaaminen ei enää olisi joko mahdollista tai vaikeutuisi olennaisesti.

Jalkaväkimiinat ovat tärkeä osa Suomen alueellista puolustusdoktriinia. Upseeriliiton jäsenilleen tekemän kyselyn mukaan Ottawan sopimuksen ratifiointi heikentää puolustusvoimien kykyä puolustaa koko maata. Miinoista luopuminen tarkoittaisi käytännössä luopumista koko maan puolustamisesta.

Suomeen hankittuja ja hankittavia jalkaväkimiinoja korvaavia järjestelmiä ovat mm. viuhkapanokset, pimeänäkölaitteet, panssarimiinojen modernisoidut laukaisimet, sensorijärjestelmät ja lennokit. Ne ovat kaikki epäilemättä tarpeellisia, mutta hintavia hankintoja. Kansainvälinen aseteollisuus hyötyy, mutta miinojen suorituskykyä ne eivät korvaa. Hallituksen esityksessäkin lukee tylysti, että ne korvaavat miinat vain ”kohtuullisesti”.

Puolustusministeriön vuonna 2003 tekemän laskelman mukaan jalkaväkimiinoja korvaaviin järjestelmiin tarvittaisiin vähintään 600 miljoonaa euroa. Korvaavien järjestelmien hankintaan tällä hetkellä varattu 200 miljoonaa euroa on täysin riittämätön. Saman verran hallitusohjelma leikkaa puolustusvoimilta. Sodassa jalkaväkimiinojen ja ”kohtuullisesti” korvaavien järjestelmien suorituskyvyn erotus maksetaan suomalaisella verellä.

Naapurimaistamme kiihtyvällä tahdilla asevoimiaan varustava ja valmiuttaan kohentava Venäjä ei aio liittyä Ottawan sopimukseen. Suurista maista ei myöskään Yhdysvallat tai Kiina. Suurvallat ymmärtävät jalkaväkimiinojen merkityksen nykyaikaisessa sodassa.

EU-maista Puola ei ole vielä sopimusta ratifioinut. Puola allekirjoitti sopimuksen jo vuonna 1997, mutta kuten hallituksen esityksessä lukee, se asetti ratifioinnin edellytykseksi kolme ehtoa. Ensinnäkin kaikkien Puolan naapureiden on liityttävä sopimukseen, toiseksi miinoille on löydettävä korvaava järjestelmä ja kolmanneksi kaikkien YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten on liityttävä sopimukseen. Ehdot ovat ymmärrettävät.

Tällä hetkellä kaikkiaan 39 maata on Ottawan sopimuksen ulkopuolella. Näissä maissa asuu yli puolet maapallon asukkaista. Sopimus ei siten ole kattava, eikä se näillä näkymin tule poistamaan jalkaväkimiinoja taistelukentältä.

Perussuomalaisten mielestä Suomen on syytä katsoa paitsi maanpuolustuksen myös valtiontalouden etua ja jättää niin Ottawan sopimus kuin muutkin vastaavat erilaisten kansalaisjärjestöjen ajamat valtiosopimukset ratifioimatta. Yksipuoliseen aseistariisuntaan ei ole perusteita. Vasta YK:n puitteissa tapahtuvaa kattavaa sopimusta on aiheellista harkita – ei Ottawan kaltaista sopimusta, johon olennaiset valtiot eivät edes aio liittyä, johon ollaan liittymässä lähinnä imagosyistä, joka tulee taloudellisesti erittäin kalliiksi ja joka osaltaan nakertaa muutoinkin kaventuvia edellytyksiämme itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen.

Perussuomalaisetovat kuitenkin valmiit perinteisessä suomalaisessa maanpuolustuskonsensushengessä kompromissiin. Suomen valtion ja sen puolustusvoimien nykyisessä taloudellisesti haastavassa tilanteessa ei ole mielekästä tuhota varastoissa olevia toimintakuntoisia jalkaväkimiinoja, mutta asiaan voitaisiin palata uudelleen vähintään kymmenen vuoden kuluttua.

Ehdotus

Edellä olevan perusteella ehdotamme

että valiokunta toteaa, ettei se hyväksy hallituksen esitystä Ottawan sopimukseen liittymisestä, koska se heikentää Suomen puolustuskykyä eikä ole taloudellisesti tai Suomen rajavaltioiden siviiliväestön turvallisuuden kannalta perusteltavissa, ja esittää että asiaa tarkasteltaisiin uudestaan kymmenen vuoden kuluttua,

ja että ulkoasiainvaliokunta ottaa edellä olevan muutoin huomioon.

Helsingissä 28 päivänä syyskuuta 2011

Jussi Niinistö/ps.

Ismo Soukola /ps.

Maria Tolppanen /ps. 

Valiokuntamatkalla Tallinnassa

Johtamani eduskunnan puolustusvaliokunta vieraili tällä viikolla Tallinnassa. Kuvassa olen suurlähetystömme parvekkeella yhdessä virolaisen kollegani Mati Raidman (vasemmalla) kanssa. Oikealla puolellani Viron pääesikunnan päällikkö, prikaatikenraali Riho Terras. Taustalla Tallinnan kaunista vanhaa kaupunkia.

Tapasimme myös puolustusministeri Mart Laarin ja puolustusvoimien komentajan, kenraali Ants Laaneotsin sekä Riigikogun 1. varapuhemiehen Laine Randjärven.

Vierailu oli työvierailu, jonka tarkoituksena oli jatkaa jo perinteeksi muodostunutta säännöllistä yhteydenpitoa Suomen ja Viron puolustusvaliokuntien välillä. Saimme tutustua Viron puolustuspolitiikan painotuksiin.

Matka oli onnistunut. Vakuutuimme, että yhteistyön tiivistäminen entisestään Suomen ja Viron kesken on perusteltua. Meillä on hyviä kokemuksia etenkin koulutustoiminnassa ja materiaalihankkeissa.

Henkilökohtaisesti panin tyytyväisyydellä merkille, että Viro haluaa ylläpitää ja kehittää varusmiespalvelusjärjestelmäänsä vaikka onkin Naton jäsen. Myös suojeluskunnan eli Kaitseliiton merkitys veljeskansan puolustusratkaisussa on merkittävä. Vapaaehtoisuudessa on voimaa. Sitä soisi Suomenkin enemmän hyödyntävän.