Avainsana-arkisto: vapaussota

Suojeluskuntalainen-patsas Kokkolaan

Vapaussotien Keski-Pohjanmaan Perinneyhdistys kutsui minut juhlapuhujaksi Kokkolaan 28. kesäkuuta. Tilaisuudessa vihittiin juhlallisin menoin suojeluskuntatalo Vartiolinnan pihalle taiteilijaprofessori Pekka Jylhän Suojeluskuntalainen-patsas vuonna 2008 paljastetun Lotta-patsaan viereen.

Erityisen mukava oli tulla Keski-Pohjanmaalle, kun Kannuksen kaupunginvaltuusto oli hiljattain valinnut minut uudeksi kaupunginjohtajakseen 1.10.2020 lukien! Vastaanotto on ollut kautta linjan lämmin.

Ohessa ote puheestani, joka käsitteli suojeluskuntajärjestön merkitystä Suomen maanpuolustukselle ja maanpuolustustahdolle. Koko juhlasta aikanaan laajemmin Vapaussoturi-lehdessä.

Suomen suojeluskuntajärjestöllä ei ollut ulkomaista esikuvaa. Järjestö syntyi ja kehittyi suomalaisista lähtökohdista. Suurimmillaan siihen kuului sotien alla yli 120 000 varsinaista jäsentä ja noin 30 000 suojeluskuntapoikaa. Lottajärjestöön kuului noin 150 000 toimivaa jäsentä ja lähes 40 000 pikkulottaa. Näiden järjestöjen yli 340 000 jäsentä muodostivat Suomen kaikkien aikojen suurimman kansalaisjärjestön.

Mainittakoon vielä, että sotavuosina sotilaspoikien, joita aiemmin suojeluskuntapojiksi kutsuttiin, lukumäärä yli kaksinkertaistui 70 000:een.

Juhlapaikalle oli saapunut myös pari sotiemme veteraania. Oikimmaisena sotilaspoikana palvellut Timo Siukosaari, Vapaussodan Perinneliiton kunnisapuheenjohtaja.

Sarkatakkien – kuten suojeluskuntalaisia vormunsa perusteella kutsuttiin – sotilaskoulutuksesta vastasivat pääsääntöisesti aktiiviupseerit. Kolmisensataa luutnanttia, kapteenia tai majuria vastasi käytännön koulutustyöstä. Keskimäärin suojeluskuntalainen sai ennen talvisotaa sotilaskoulutusta kymmenisen päivää, mikä oli tehokas lisä silloinkin riittämättömiin reserviläisten kertausharjoituksiin.

Eikä pidä unohtaa suojeluskuntajärjestön kautta maan tapahtunutta monipuolista vaikutusta urheiluun, mainittakoon vain kansallispelimme pesäpallon läpimurto nimenomaan suojeluskuntien kautta.

Kulttuurin saralla suojeluskuntatalot olivat usein paikkakuntiensa sosiaalisen elämän keskuksia, aikansa monitoimitaloja – yhtenä esimerkkinä Kokkolan Vartiolinna.

Suojeluskuntalaispatsaan tehnyt taiteilijaprofessori Pekka Jylhä. Patsas on valettu pronssista, joten se tulee aikanaan tummumaan viereisen lottapatsaan tavoin.

Susitaival tulee taas!

“Pääsy ilman erikoislupaa kielletty”, lukee everstiluutnantti Paavo Susitaivpaleen takana olevassa tolpassa. JR  29:n komentaja miehineen ei kuitenkaan hankkinut erikoislupaa vallatessaan Värtsilän takaisin Karjalan Armeijan yleishyökkäyksen toisena päivänä 11.7.1941. – SA-kuva..

Muistan elävästi everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen puuskahduksen, kun neljännesvuosisata sitten kerroin suun­nitte­levani hänestä elämäkertaa: “Koko elämäker­ta, ai hitto, se on suurtöinen!”

Ystävällisesti hankkeeseeni suhtautunut vanha aktivisti oli luonnolli­sesti oikeas­sa, mutta päätöstäni en joutunut katu­maan. Susitaipaleen vaiheet olivat tutkimi­sen arvoi­set. Ehtihän hän laaja-alaisen ja harvinai­sen pitkän, liki vuosisa­dan mittai­sen elämän­kaarensa (1896-1993) aikana olla mones­sa mukana: jääkä­riliikkees­sä, johtotehtävissä kolmessa sodassa, tunnet­tu­na IKL-poliitikkona ja vieläpä tuotte­li­aana kirjai­li­jana sekä toisinajattelijana.

Monena mies eläessään ‒ ja todellinen Suomen nykyhistorian viimeinen mohikaani: viimeinen elossa ollut aktivisti, jääkärivärväri, vapaussodan komppanianpäällikkö, suojeluskuntapiirin piiripäällikkö, Mäntsälän kapinan johtohahmo, IKL:n kansanedustaja, talvisodan rintama- ja jatkosodan rykmentinkomentaja.

Toteutin elämäkerran väitöskirjan muodossa. Se julkaistiin Suomen Historiallisen seuran Bibliotheca Historica -sarjassa 1998 ja on ollut jo pitkään loppuunmyyty. Kun puolustusministerin pestini päättyi, vapautui kirjallisille harrastuksille aikaa. Entisen erityisavustajani, nykyisen antikvaarin Petteri Leinon kannustuksesta päätin tehdä kirjasta uudistetun painoksen. Tekstiä olen uudistanut luettavammaksi. Kuvitusta olen lisännyt paljon. Väitöskirjani painamisen jälkeen löytyneitä uusia lähteitä ja ilmestynyttä kirjallisuutta olen myös pyrkinyt ottamaan huomioon.

Vox populi, vox dei. Paavo Susitaival oli populisti. Hän ei ehtinyt nähdä väitöskirjaani, mutta arvatenkin olisi arvostanut sitä. Toisaalta hän olisi epäilemättä toivonut kirjasta kansanpainosta. Nyt on sen aika. Kirja tullee ulos ensi talvena.

Voiton päivä

Vapaussodan päättymisestä on 16. toukokuuta 2020 tullut kuluneeksi 102 vuotta. Sen vuoksi Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö, jonka hallitukseen olen ministerikauden jälkeen taas palannut, laski Helsingissä perinteisen havuseppeleen. Vieressäni VIMS:n hallituksen pitkäaikainen jäsen, sotahistorian professori Ohto Manninen, joka oli myös akateeminen opettajani Helsingin yliopistossa.
Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten haudalle Vanhan kirkon puistossa seppeleensä laski myös Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistys. Sadesään kuvat otti Vapoussoturi-lehden päätoimittaja Vesa Määttä.

Tampereen vapaudenpatsas

Tampereella tuli hiljattain vastaan vanha tuttu, komea vapaudenpatsas, ja olihan siitä kuva otettava. Patsaan veisti  taiteilija Viktor Jansson (Toven isä muuten), ja se valmistui vuonna 1921. Sen mallina oli ylioppilas Elias Simelius (sittemmin Simojoki, 1899-1940). Olen kirjoittanut hänestä blogissani “Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä”. Simojoen piirteet on ikuistettu myös samana vuonna valmistuneeseen Lahden sankaripatsaaseen. Täytyypä bongata sekin, kunhan korona hellittää!

Vapaussodan muisto ei katoa

Osallistuin 16.5.2018 Vapaussodan perinneliiton järjestämiin vapaussodan 100-vuotisjuhlallisuuksiin. Laskin seppeleen vapaussoturien hautamuistomerkille Helsingin Vanhan kirkon kirkkopuistossa ja pidin Finlandia-talon pääjuhlassa puheen, jossa käsittelin vapaussodan syitä ja seurauksia sekä sodan valtiollista merkitystä.

Sata vuotta sitten Helsingin kadut täyttyivät juhlijoista. Vakavasti astuvien sarkapukuisten sotilaiden rivit kulkivat katsojien ohitse loputtomana jonona, joka ilman minkäänlaista ulkoista koreutta näytti läpileikkauksen maan omasta, maasta polkaistusta armeijasta. Senaatin eli hallituksen joukot olivat voittaneet sodan – sodan, joka synnytti Suomen Puolustusvoimat.

Tuo päivä voisi olla itsenäisyyspäivä, itsenäisyysjulistuksen päivän sijaan. Nimittäin 6. joulukuuta 1917 Suomi ei ollut vapaa maa, eikä maassa ollut järjestystä. Vasta 16. toukokuuta 1918 miehittäjä oli karkotettu ja kapina kukistettu.

Kullakin sukupolvella tuntuu olevan tarve kirjoittaa vapaussodan historia uudelleen ja kullakin sukupolvella – ajan hengestä riippuen – on oma tulkintansa vuoden 1918 sodasta. Tällä hetkellä tulkintojen keskiössä tuntuu olevan terrori. Sodan tapahtumia lähestytään paljolti väkivaltaisuuksien kohteeksi joutuneen yksilön kokemuksien kannalta.

Tapahtumat näyttäytyvät nykyihmiselle käsittämättöminä raakuuksina ja sodan valtiollinen merkitys jää toissijaiseksi. Niin ikään historian lainalaisuus – syy ja seuraus – jää taka-alalle.

Suomalaiset eivät taistelleet toisiaan vastaan ilman kansan valitsemaa eduskuntaa ja sen valitsemaa hallitusta vastaan aloitettua kapinaa. Samoin valkoinen terrori oli reaktio punaiselle terrorille. Osavastuun sodasta kantoi Leninin johtamat bolševikit, jotka yllyttivät suomalaisia vallankumoukseen. Lenin tuki asein ja sotilain Suomen punakaarteja. Vallankumous perustui räikeään propagandaan. Aikakauden informaatiosodankäyntiä käytiin etenkin lehdistössä levitettyinä villeinä huhuina. Väritetyt mielikuvat ja naiivit käsitykset johtivat vallankumoukseen. Kolkoimman kohtalon lopulta saivatkin Neuvosto-Venäjälle paenneet punaiset, joille valhe paljastui viimeistään Stalinin teloituskuopilla.

Kansakunta rakentuu paljolti kokemuksen ja tunteen varaan. Vaikeatkin muistot rakentavat kansakokonaisuutta. Satavuotiaan valtiomme kivikkoinen tie jatkui talvi- ja jatkosodissa, mutta yhtenäisenä kansakuntana.

Vuoden 1918 tärkein perintö on itsenäisyyden, kansanvallan ja oikeusvaltion säilyminen. Kansallisen eheyden rakentaminen jatkui sodan jälkeen demokratian keinoin kunnissa ja valtiollisella tasolla. Meidän on tänäkin päivänä kannettava huolta demokratian toimivuudesta ja kansanvaltaisten menettelytapojen arvostuksen ja kunnioituksen säilymisestä.

Vuoden 1918 sodan nimet

Pidin 26.4.2018 vuoden 1918 sodan nimiä käsitelleessä seminaarissa puheen, jossa käsittelin maassamme 100 vuotta sitten käytyä sotaa ja siitä eri aikoina käytettyjä nimityksiä sekä niiden taustoja. Puheessani totesin mm. seuraavaa:

Kiistatonta on, että vuonna 1918 punakaartilaiset yrittivät kaapata vallan maailman kansanvaltaisimmalta eduskunnalta ja sen asettamalta hallitukselta. Siihen heitä yllyttivät Venäjällä vallan Leninin johdolla kaapanneet bolševikit. Lenin lupasi aseita ja kaikenlaista muutakin tukea Suomen punakaarteille. Onnistuessaan olisi tapahtunut vallankumous, mutta koska yritys epäonnistui, siitä tuli kapina, joka oli kansan suussa varsin arkinen ja yleinen nimitys pitkään. ”Se tapahtui kapinan aikaan”, saatettiin aivan yleisesti sanoa. Punaiset kutsuivat itseään kapinallisiksi ja myös valkoiset nimittivät heitä kapinallisiksi. Kapina-nimitys, neutraalisuudestaan huolimatta, on viime sotien jälkeen jäänyt vähälle käytölle. Se on historiallisen todellisuuden kannalta vahinko.

Aikoinaan äärivasemmistolaisissa piireissä puhuttiin luokkasodasta, omistavien ja omistamattomien luokkien välisestä kamppailusta. Sillä haluttiin selittää, että vuoden –18 sota johtui yhteiskunnallisesta sorrosta ja oli siksi oikeutettu. Itse sodan aikana luokkasota-nimitystä käytettiin kuitenkin vähän. Neuvostoliiton romahdettua sanaa kuulee yhä harvemmin, ja luokkasota onkin poistumassa sodan nimien ”taistelukentältä” selvän tappion kärsineenä. Samoin on käynyt väinölinnamaiselle torpparisodalle.

Kansalaissota-nimitys yleistyi toisen maailmansodan jälkeen ja oli yleisimmillään 1970–1980-luvuilla. Ei ole kiistelty siitä, etteivätkö saman valtion kansalaiset käyneet sotaa toisiaan vastaan, joten tässä mielessä kyseessä oli kansalaissota. Joskus puhutaan runollisesti veljessodasta, mikä on totta sekin, eräissä harvinaisimmissa tapauksissa jopa sanamukaisesti.

Kansalaissota-nimitys sopi vasemmistolaisittain ajatteleville, sillä se peitti historiallisen tosiasian: punaisen nousun demokratiaa vastaan. Se luo mielikuvan, että kyseessä oli suomalaisten keskinäinen välienselvittely ilman muita tavoitteita. Näin venäläisten tai saksalaistenkin osuutta voitiin tarkoituksenmukaisesti vähätellä. Sota ei kuitenkaan ollut pelkkää kansalaissotaa. Suomen senaatin eli maan laillisen hallituksen päämääriin ei todellakaan kuulunut sellaisen aloittaminen.

Sisällissota-nimityksen kurssi on ollut viime vuosina vahvassa nousussa kansalaissodan kustannuksella. Mahdollisesti sisällissota nimityksenä ymmärretään kansalaissotaa neutraalimmaksi, vähemmän ideologista latausta sisältäväksi. Molempien käyttämisessä on kuitenkin se ongelma, että ne mitätöivät sodan historiallisen merkityksen.

Jos vuoden 1918 sotaa kuvaamaan olisi valittava vain yksi nimi, olisi valinta helppo, sillä vapaussota on valtio-opillisesti osuvin termi. Vapaussota-nimitys oli käytössä laillisen hallituksen puolella alusta alkaen, ja siihenhän juuri valkoisen ydinjoukon muodostaneet aktivistit ja jääkärit olivat vuosia valmistautuneet. Kansalais- tai sisällissotaa he eivät halunneet, vaan venäläiset pois maasta. Sota alkoi tammisunnuntaina 1918 venäläisten aseistariisunnalla ja vasta sodan päätyttyä maa oli vapaa vieraista, kutsumattomista sotavoimista.

Vapaussodasta tuli pian sodan jälkeen virallisen Suomen virallinen nimitys aina lakitekstejä ja muistomitaleita myöten. Puolustusvoimissa nimitys on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka.

Vapaussota varmisti itsenäisyyden lisäksi kansanvallan. Kyse on perusarvoista, joiden varaan Suomea rakennetaan tänäkin päivänä. Vapaussota kertoo meille parhaiten tapahtumasarjan historiallisen merkityksen. Käyttäkäämme siis rohkeasti sitä, mutta toki muitakin saa vapaassa maassa käyttää – kunhan ymmärtää historian moninaisuuden.

Tilaisuuden järjesti Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö. Puhe kokonaisuudessaan löytyy puolustusministeriön sivuilta.